keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Kari Hotakainen: Klassikko


Tämänkertainen kirja oli Klassikko. Se on mainittu Hotakaisen läpimurtoromaaniksi, ja tuntematta hänen aiempaa tuotantoaan on murtautuminen tämän teoksen voimin helppo uskoa. Jos ei se ole siis aiemmin tapahtunut, niin tämän myötä on vääjäämätöntä turha enää kuvitella lykkäävänsä. Aiemmin olen lukenut Juoksuhaudantien ja tuoreen Ihmisen osan. Jälkimmäistä pidin aika köykäisenä teoksena, tai sitten en vain ymmärtänyt sitä oikein. Juoksuhaudantiestä pidin, ja muistelen sen muistuttaneen Klassikkoa kirjoitustyyliltään.

Klassikko jakautuu kolmeen osaan: ensimmäinen ja viimeinen ovat itse romaania, ja niiden välissä on päiväkirjamuotoon kirjoitettu osuus, jonka on määrä muodostaa osin tai kokonaan tunnustuksellinen omaelämäkerta, jota kirjailija romaanissaan kirjoittaa. Ilmeisesti suuri osa päiväkirjan faktoista kertoo todella Hotakaisesta itsestään, mutta kuten asioita tuntematta saattaa olettaakin, on mukana ihan selvää fiktiota. Tavallaan harmi, sillä olin jo valmis lisäämään sen Timo-kirjan lukulistalleni :)

Päiväkirjaosuus on mielestäni kirjan tylsin ja heikoin osuus, ja sen vuoksi on ikävää, että se on niin pitkä. Silloin kun Hotakainen yltyy fiktiossaan kaikkein korkealentoisimpaan vaiheeseen, tulee mieleen ihan suoraan pari viikkoa sitten lukemani Juhani Mäkelän Entä jos sittenkin, eikä se ole hyvä asia. Erityisen tylsä päiväkirjavaihe on romaanin  ensimmäisen osan jälkeen, joka parasta tekstiä, jota muistan lukeneeni pitkään aikaan. Se on oikea herkkupala! Romaanin jälkimmäinen osa ei yllä yhtä korkealle, vaan sen voittaa mielessäni Pertti Sveholmin esittämä komisario Vikström kirjan elokuvaversiossa. Kirjaa lukiessani kaikki muut henkilöhahmot - ilmiselvää Arvi Lindiä lukuun ottamatta - kykenen kuvittelemaan päässäni, mutta Vikström on ja pysyy Sveholmina.
Tämä teksti on kopioitu osoitteesta http://kaikenvoilukea.blogspot.fi
Autot ja autoilu on Klassikossa hyvin tärkeässä osassa. Oma suhteeni autoiluun on sen verran viileä, että voi pitää hienona saavutuksena sitä, että aihetta on kyetty käsittelemään näin hienosti, jopa kiinnostavasti. Toki on todettava, että autoilu on siinä mielessä turvallinen aihe, että se koskettaa omakohtaisesti erittäin suurta kansanosaa, vaikka kosketus suurimmalle osalle olisikin yhtä viileä kuin minulle.

Koska tämän on määrä olla myös ruokablogi, en malta olla mainitsematta myös sitä aihetta, sen harvan kerran kun se on kirjallisuudenkin seassa mahdollista. Kirjailija tekee ansiokasta työtä kuvailemalla einesruokien vaikutusta keski-ikäisen automyyjän elimistöön, ja nostaa samalla koko valmisruokateollisuuden suureksi salaliitoksi ihmisruumista vastaan. Maalailtuaan pitkään toinen toistaan ällöttävämpiä mielikuvia epäterveellisistä einesvirityksistä ja niiden kulusta pitkin rasittunutta ruoansulatuskanavaa ja rönsyilyä verenkierrossa, hän kuitenkin antaa yhtäkkiä ja täysin odottamatta synninpäästön suomalaiselle miehelle, joka liikuttuneessa mielentilassa osoittaa kykenemättömyytensä vastustaa peruselintarvikkeemme - joka Atlaan tavoin kannattelee rasvaisilla hartioillaan koko ruokaympyrää - suloista seireenin kutsua. Puhun siis lihapiirakasta, ja tähän tapaan kirjoittaa siitä Kari:

"Erityisen hankalaksi asian tekee se, että nämä ruoat on tehty maistuviksi, niissä on makeisen houkuttelevuus ja helppous. Ne tuovat kolmen minuutin kevään keskelle loskaa. Hihnalta tullut iso lihapiirakka, tuo pesäpalloräpylän näköinen tilateos, jonka sisään on ahdettu paistettu kananmuna, lauantaimakkaraa ja kurkkusalaattia, maistuu kovaan nälkään niin mahtavalta, että sitä on mahdoton syödä rauhallisesti ja kiireettä. Jokainen joka on syönyt sellaista ulkoilmassa kylmä kahden desin maito kyytipoikana, tietää mistä puhun."

Vielä lihapiirakkaa ja Atlaan hartioitakin korkeampiin sfääreihin kohoaa katkelma, jossa Pera vuodattaa tuntojaan suomalaista Matti Meikäläistä, siis tavallista autoilijaa kohtaan. Sitä Keijo Keskivertoa, joka kaikesta huolimatta tuntee itsensä paremmaksi kuljettajaksi kuin 90% kanssa-autoilijoistaan. Ikävä kyllä se pätkä on liian pitkä toistettavaksi tässä, ja pääsee oikeuksiinsa vasta kirjassa, joten tiedät kyllä, mitä tehdä.

Jälleen tuli lukulistalle lisää täytettä, Hotakaista on sinne saatava lisää.

2 kommenttia:

  1. Tämä oli minulle ensimmäinen Hotakainen, mutta ei viimeinen, toimistotyöntekijän luokittelu oli mainio :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun muistissani Klassikko on edelleen paras Hotakaisen kirjoista, tosin ei kauhean suurella erolla seuraavaan :)

      Poista