Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

 

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

Schildts 2010, 349 sivua.

Aloin lukea Herman Hessen Arosutta, mutta huomasin kolmen sivun jälkeen, että siitä puuttuukin yksi lehti kokonaan välistä. Koska se oli kirjastosta lainassa, päätin lainata tilalle ehjän kappaleen ja sen sijaan lukea ensin pinossa odottelevan Hyvää vangkilaa toivoo Jennan. Kirjaa varatessani kuvittelin sen olevan ihan kotimaista alkuperää, mutta kyseessä onkin käännöskirjallisuuden edustaja. Kirjailija on syntynyt Vaasassa, mutta muuttanut perheineen Ruotsiin jo reilut 40 vuotta sitten. On selvää, että hän on perehtynyt käsittelemäänsä aiheeseen hyvin.

Sami ja Anni ovat sisarukset, joiden vanhemmat ovat alkoholisteja. Vanhemmat eivät vain juo perjantaipulloa ja tissuttele silloin tällöin, vaan juovat tyttärensä sijaiskotiin ja lopulta itsensä hengiltä. Se on silti kirjassa pelkkä sivujuonne. Päätarinassa Anni kertoo suhteestaan Samiin ja tämän urasta päihteidenkäyttäjänä. Päihteisiin kuuluu ihan kaikki, millä suinkin pään voi saada sekaisin, eli pääosassa ovat huumeet, koska niistä seuraa eniten ongelmia.

Anni itse on sosiaalityöntekijä, jolle on hieman kiusallista, että oma rakas veljensä voisi olla asiakkaana milloin tahansa. Ammatti on hänelle varsin luonteva kun ottaa huomioon, kuinka monta kertaa hän antaa veljelleen "vielä yhden mahdollisuuden".

Kirjan takaliepeessä mainitaan kirjailijan olevan aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija. Se on helppo uskoa, sillä koko kirjaa voi pitää yhteiskunnallisena kannanottona. Annin työn lomassa saa osansa kritiikistä niin vankeinhoito, kriminaalihuolto, päihdetyö, sosiaalityö, maahanmuuttajien kohtalo kuin ihmisten kohtalon ennustaminen perheen sosioekonomisen aseman perusteellakin.

Kirjaa lukiessa on mielestäni liian selvää se, ettei sitä ole alun perin kirjoitettu suomeksi. Ruotsintaitoni ei ole kovin häävi, mutta joidenkin ilmaisujen kohdalla tulee sellainen tunne, että ne ovat ruotsia suomeksi kirjoitettuna, suomeksi ei sanota niin. Kyse ei arvatenkaan ole sellaisista virheistä, joihin puututtaisiin ylioppilaskirjoitusten aineessa, mutta kirjaa arvostellessa ainakin yksi bloggari todistettavasti niihin tarttuu.

Kirjan alku tuntuu hieman vaikeaselkoiselta, mutta tyyli paranee pian, ja alkukin saa aikanaan selityksensä. Vaikka päähenkilöitä on vain kaksi, niin Annin elämä tuntuu olevan sivuosassa. Aivan kuin se olisi hänen elämäntarinansa: hän on se Samiin liittyvä tyttö, Samin sisko kai. Lopulta molempien henkilöt jäävät melko ohuiksi (ilmaisu, jota kirja-arvosteluissa inhoan), etenkin kun huomioi heihin käytetyn sivumäärän.

Jos kaikki edellä kertomani ei kuulosta kovin positiiviselta, niin se kutakuinkin summaa tunteeni tästä kirjasta. Aihe on hyvin synkkä, eikä tässä ole ollut tarkoituskaan siloitella huumeidenkäyttäjän kuvaa, vaan näyttää miten hänen ongelmistaan tulee myös hänen läheistensä ongelmia. Romaanina en osaa nostaa tätä jalustalle, mutta huumeriippuvaisen elämän kuvauksena ja yhteiskuntakritiikkinä sillä on kiistämättömiä ansioita. Koulujen päihdekasvatuksessakin tällä olisi paikkansa, tosin en osaa nähdä yläasteikäisten peruskoululaisten lukevan tällaista teosta, etenkään vasten tahtoaan.