Arto Salminen: Kalavale

Arto Salminen: Kalavale. Kansalliseepos 

WSOY 2005, 232 sivua. 

Kyösti "Fisu-Hanski" Hannuksela on tv-viihteen suuri nimi, joka on ansainnut kannuksensa vuosikymmenten kuluessa. Firmaa pyörittää pääasiassa toimitusjohtaja Kasperi, mutta Hanski ei halua jättäytyä pelkästään oloneuvokseksi eläkepäiviä viettämään. Hanski haluaisi luottaa perinteisen viihteen voimaan, mutta ajat ovat muuttuneet: täytyy olla tosi-tv:tä ja mitä rankemman idean keksii, sitä parempi. Kolmantena päähenkilönä on Pihlajamäkeläinen missi Oona, joka on Hanskin tyttöystävä ja samalla firman palkkalistoilla.


Ohjelma, jota kolmikko ryhtyy tuottamaan, on nimeltään Auschwitz. Siinä 12 kilpailijaa jaetaan kahteen joukkueeseen; vangeiksi ja vartijoiksi, ja jälkimäiset luonnollisesti saavat valtaa edellisiin nähden. Katsojat saavat äänestää joukkueiden jäsenten siirroista joukkueiden välillä ja putoajaehdokkaista. Pudotus ratkaistaan sen perusteella, kuka on kestävin sähkötuolissa.

Kaikilla Salmisen kirjoilla on ollut selkeä teemansa, ja Kalavaleessa se on juuri tosi-tv. Salminen koettelee lukijaa tuomalla tämän eteen mahdollisimman pitkälle viedyn ohjelman, tasapainoillen hienosti samalla uskottavuuden kanssa. Kuka tahansa osaisi keksiä ohjelman, jota ei todellisuudessa voitaisi kuvitellakaan esitettävän, mutta Auschwitz keikkuu minusta juuri ja juuri uskottavan rajoissa.

Kukaan ei ole kiinnostunut sitä, miten kilpalijoille käy, kunhan ohjelma viihdyttää yleisöä ja tuottaa tekijöille rahaa. Onko mikä tahansa sallittua, jos siihen saadaan vapaaehtoinen suostumus? Ihmisten hengillä ilmeisesti on jotain arvoa, mutta onko sitä heidän elämillään? Korvaako saatu julkisuus perhe-elämän kärsimät kolaukset?

Kalavale oli viimeinen Salmisen kirjoista, joka minulta vielä oli lukematta. Olin hankkinut sen jo viime vuoden puolella, mutta säästellyt lukemista myöhemmäksi, jottei tulisi ahmittua kaikkea herkkua kerralla. Seuraava Viivi & Wagner -strippi kiteyttää hienosti tuntemukseni niin tästä kirjasta kuin koko Salmisen tuotannostakin:

Kaikki ylistys, minkä suinkin olen Salmisesta aiemmin lausunut, pitää paikkansa tämänkin kirjan kohdalla. Hän on tarjoillut mitä nautinnollisimman matkan arjen kääntöpuoleen. Harmi vain, että se matka jäi hänen omalta osaltaan kesken. Menetys on ennen kaikkea meidän kaikkien.

Olen aiemmin maininnut, etten lue kirjoja uudestaan. Jos siihen joskus kuitenkin päädyn, niin tiedän mistä aloittaa.

Kalavaleen ovat lukeneet myös Salla, Booksy, Arja ja Janne.

Vuoden 2011 top 10

Viime vuoden tapaan valitsen tämän vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2011 kuluessa. Yhteensä kilpailijoita on mukana 94; romaaneja, novellikokoelmia ja tietokirjoja. Sarjakuvia en ole laskenut mukaan, koska en ole niitä myöskään arvostellut.

Vuoden kuluessa olin merkannut 25 kirjaa potentiaalisiksi top-listalaisiksi, mutta mm. kaikki Arto Salmiset niputan yhteisen otsikon alle, jolloin jäi jäljelle 19 merkintää karsittavaksi kymmeneksi. Kaksi viimeistä mukaan päässyttä tulivat valituksi pääosin julkaisuvuotensa perusteella ohittaen tänä vuonna julkaistuja kirjoja. Asetin iän uutuuden edelle siksi, että tulossa on vielä mm. Blogistanian Finlandiaehdokasasettelu, jolta varmasti löytyy näitä pois pudonneita, kun vanhempien kohtalona on vaipua unholaan, jollei niistä muistuteta.

Seuraava lista ei ole missään järjestyksessä muuten kuin ensimmäisen merkinnän kohdalla. Kymmenikkö ei välttämättä edusta kymmentä absoluuttisesti parhaaksi kokemaani kirjaa tältä vuodelta, sillä olen halunnut ottaa mukaan eri tyyppisiä kirjoja. Ehdoton kärki sitä paitsi olisi tylsää luettavaa Salmisen vallatessa kärkisijat.

1. Arto Salminen: Ei-kuori. Ei-kuori saa kunnian edustaa kaikkia Arto Salmisen kirjoja, joiden löytyminen on minulle ehdottomasti kirjavuoden merkittävin tapahtuma. Toivon hartaasti vielä löytäväni jonkun kirjailijan, jonka teokset tekisivät yhtä vahvan vaikutuksen, mutta hieman pessimistinen olen sen suhteen. Kenties maun kehittymisen myötä.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Tässä toinen kirja, joka edustaa kirjailijaa yleensä. Ravilo löytyi vuoden aikana hieman ennen Salmista, ja olin jo valmistautunut hehkuttamaan häntä samaan tapaan. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että Ravilon kirjoja olen säästänyt tarkoituksella, yksi teos on mm. odottanut puhelimessani e-kirjana lukuvuoroa jo puolen vuoden ajan.

Jan Guillou: Pahuus. Tämä teki luettuani todella vahvan vaikutuksen. Kirja on varsin väkivaltainen, mutta se kaikki esitetään pelkästään alleviivatakseen koko ilmiön mielettömyyttä. Pisteitä myös siitä, että Gandhin mallin mukainen väkivallaton vaihtoehto nostettiin esiin, mutta yhteisö ei ollut siihen valmis.

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo. Vuoden suurin yllättäjä. Kauhu ei ole perinteisesti kuulunut lukemistooni, mutta tästä novellikokoelmasta pidin huomattavan paljon. Novellikokoelmaksi se on pitkä - yli 400 sivua - eikä mieleeni jäänyt heikkoja kohtia lainkaan. Vieläkin tahtoo ihmetyttää, miten paljon tästä tykkäsinkään!

Jonathan Glover: Ihmisyys. Tämä ei ollut niinkään nautittava lukukokemus, mutta vaikutuksen se teki. Kirjoittaja on nähnyt paljon vaivaa, ja katsaus aiheeseen on perinpohjainen. Sisältönsä puolesta tietokirjojen ykkönen tänä vuonna.

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa. Jos edellinen tuli valittua sisältönsä perusteella, niin tämä edustaa sitten tietokirjoja lukunautinnon puolesta. Valtaoja osaa kirjoittaa aiheestaan kiinnostavasti. Vaikka aihe onkin kovaa tiedettä, hän pehmentää sen kaikkien luettavaan muotoon. Hänen kirjansa tuskin ovat suuressa vaarassa hautautua unholaan, sillä alallaan ne hakevat Suomessa vertaistaan.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras. Scifi-osaston edustaja. Olen useaan otteeseen miettinyt, tykkäsinkö tästä kirjasta lopulta ja kuinka paljon. Joka tapauksessa se on jäänyt muistiin niin hyvin, että pidän sijoitusta tällä subjektiivisella listallani oikeutettuna. Korkealentoisia tulevaisuudennäkymiä siinä maalailtiin, mutta sopivan järkeenkäyvällä tasolla. Teknologian kehitys ei vaikuttanut joiltain osin pysähtyneeltä kuten esim. joissain elokuvissa. Jos tässä kirjassa olisi räjähdys avaruudessa, niin siitä ei kuuluisi ääntä.

Jari Tervo: Layla. Tervo-fania hemmoteltiin tänä vuonna, kun kirjailijalta tuli jälleen sen tasoinen kirja jota häneltä on lupa odottaakin Koljatti-välisoiton jälkeen. Ei kaipaa enempää perusteluja.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat. Tämä tuli mukaan aivan "kilpailun" kalkkiviivoilla. Taistelu mm. Metsäjätin kanssa oli tiukka, mutta ratkesi lopulta juuri sen johdosta, että jälkimmäinen oletettavasti saa sijansa Blogistandia-ehdokkaiden joukossa. Toisaalta lukukokemus oli myös niin tuoreessa muistissa, että sivuuttaminen olisi ollut vaikeaa.

Erik Wahlström: Jumala. Mieleenpainuva, erilainen, hauska. Edellisen kanssa tämä oli suuressa vaarassa pudota pois, mutta juuri nuo kaksi ensimmäistä adjektiivia nostivat sen mukaan. Tämä myös toteuttaa sitä tärkeää kirjallisuuden tehtävää, eli uskaltaa puhua tabuistakin sellaiseen sävyyn, joka ei kaikille ehkä olisi sallittua.

Arto Salminen: Lahti

Arto Salminen: Lahti

WSOY 2004, 173 sivua.

Annoin itselleni luvan herkutteluun, ja mitenpä se paremmin onnistuisikaan kuin kaivamalla esiin toiseksi viimeisen Salmisen. Vähiin ovat käyneet, mutta oikeastaan olen yllättänyt itsenikin sillä, että sain maltettua vuoden loppuun saakka, ja vielä jää yksi jäljellekin.

Lahdessa kulkee rinnakkain kaksi tapahtumaketjua. Ensimmäisessä kolme varusmiestä lähtevät vapaaehtoisina salaperäiseen parin päivän tehtävään, josta he eivät saa virallisesti tietää tai muistaa mitään. Jossain ei-missään, on joukko kantahenkilökuntaa ja 40 sikaa. Siat nukutetaan ja niitä ammutaan erilaisilla kivääreillä tarkkaan valittuihin paikkoihin, ja sitten uhrit viedään kenttäsairaalaan hoidettaviksi. Iltanuotiolla upseerit käyvät keskustelua mm. siitä, miten Suomi nykypäivänä puolustautuisi Venäjän hyökätessä. En tiedä onko idea Salmisen oma, mutta varsin kiinnostavalta se kuulostaa. Samoin näkemykset puolustusvoimien ydinosaamisalueesta.

Toisessa tapahtumaketjussa on pienyrittäjä, jonka viimeisin bisnes on ranskalaisten lämpöpuhaltimien maahantuontia. Firma on epätoivoisen pahoissa vaikeuksissa, ja tapahtumat kuvaavatkin viimeisiä keinoja saada pidettyä pää pinnalla edes seuraavaan viikkoon asti. Yrittäjän ovat ajaneet ahdinkoon suuret keskusliikkeet. Joka puolella on prismoja ja citymarketteja, jotka massallaan ja tehokkaalla logistiikallaan kuristavat ympärillä rimpuilevat ketjuttumattomat pienkaupat kuoliaaksi. Salminen esittää myös toisen pienyrittäjän ja näkemyksensä siitä, millaisin keinoin on mahdollista pärjätä joten kuten. Päivänvaloa ne eivät kuitenkaan kestä.

Olen aiemmissa arvosteluissani ylistänyt Salmista jo neljä kertaa, ja Lahti ansaitsee aivan samanlaisen suitsutuksen. Voisin yrittää keksiä uusia ylisanoja, mutta mitä se hyödyttää? Salminen yksinkertaisesti pitää tasonsa kirjasta toiseen, ja löytää yhä uusia yhteiskunnallisia asioita ruodittavaksi. Sen voisi kyllä mainita, että  Salmisen runolliset ilmaukset tuntuvat lentävän yhä paremmalla vauhdilla tuotannon edetessä. Selvästi hän on siinä löytänyt oman tyylinsä, jonka kaltaista en muiden kynästä ole vielä nähnyt. Tommi Liimatalla oli Nilikissä jotain samansuuntaista, mutta muita ei tule mieleen.

Alkaa tulla haikea mieli, kun on enää yksi jäljellä. Ikävä tulee.

Kanssatykkääjien linkitkin ovat jo tuttua tavaraa: Salla, Booksy ja Janne.

Arto Salminen: Ei-kuori

Arto Salminen: Ei-kuori

WSOY 2003, 150 sivua.

Ei-kuori on odottanut vuoroaan lukupinossani jo pitkään, varmaankin pari kuukautta. Koko sen ajan olen yrittänyt malttaa mieleni ja antaa kirjan vain olla siinä. Joka kerta sen nähdessäni olen miettinyt, joko olisi aika. Toisaalta kirjan pitäminen pinossakin on tuntunut hyvältä. Se on ollut kuin valmentajan luottopelaaja, se joka ainakin toimii jos kaikki muu pettää. Viimeinen vartija. On yhdentekevää, millaista kirjallisuutta pinossa on, jos siellä on mukana myös yksi Salminen. Hyvä kirja on vain käden ojennuksen päässä.

Toisaalta sitten kun kirja on luettu, se on väistämättä takana, eikä herkkua ole enää luvassa. Voisin kirjoittaa ummet ja lammet, mutta Juba tiivistää ajatuksen Wagnerin suulla paremmin seuraavassa stripissä:

Minulla on vielä kaksi Salmista lukematta, mutta muiden arvosteluista olen kuullut, että Ei-kuori on hänen kirjoistaan kaikkein rankin. Siihen on helppo uskoa, sillä tässä ei ole kerta kaikkiaan mitään valoisaa. Pääosassa on äitinsä luona asuva eronnut taksikuski, joka huomaa veljensä kanssa, että isoäiti vaikuttaa dementoituneelta ja asustaa ikiomassa yksiössään Helsinginkadulla. Jos mummon saisi sairaalaan, niin kämpän voisi panna rahoiksi. Kirjassa on myös sivuhenkilöitä, jotka liittyvät tarinaan vain hyvin löyhästi. Ylipäätään koko juonen voi sanoa olevan sivuseikka, ja kirja onkin enemmän kokoelma lyhyitä juttuja, joita kaikkia yhdistää jonkinlainen toisten hyväksikäyttö. Toki katkelmat punoutuvat jotenkin yhteen, mutta sivupoluilla ei näytä varsinaisesti merkitystä pääjuonen kannalta.

Salmisen ihmiskuva on hyvin raadollinen, ja tässä jos missä on inhorealismia puhtaimmillaan. Päähenkilö Urkki Kyrenius on äärimmäisen vastenmielinen ihminen, mitä korostaa vielä sekin, että hän sattuu olemaan kierosilmäinen. Hänestä ei ole löydettävissä mitään hyvää, eikä hän toisaalta jätä käyttämättä mitään mahdollisuutta hyötyä toisista. Epäilemättä hän varastaisi oman tyttärensä viikkorahatkin, ellei Seppo-setä ehtisi ensin.

Salmisella on myös aivan oma tapansa kuvailla asioita. Tässä kirjassa hän on käyttänyt sitä kattavammin kuin aiemmissa lukemissani, ja suuntaus näyttää hyvältä. Kronologisesti Ei-kuori onkin lukemistani uusin, joten kyse lienee kirjailijan ilmaisun kehityksestä. Sekin lupaa hyvää kahta jäljellä olevaa ajatellen, sillä molemmat ovat vielä tätäkin uudempia.

Ei-kuori ei ole kirja, josta Salmisten lukeminen kannattaisi aloittaa. Jos hänen tavastaan tarkastella maailmaa ei pidä, niin silloin tässä tulee luultavasti kertaheitolla yliannos. Oma äitini sattui lukemaan kirjaa ollessaan lapsenvahtina ja halusi sen lainaan, mutta puolustautui toisaalta lukemaansa vastaan sillä, ettei uskonut moisen olevan oikeasti mahdollista. Minä puolestani uskon joka sanan olevan sekä mahdollista että myöskin tapahtuvan joka ikinen päivä. Olen tainnut sanoa tämän ennenkin, mutta Salmisen maailma ei ole kaunis, vaan inhorealistinen. Katseensa voi kääntää muualle, vaikkapa kedon kukkasiin, mutta saapuu se syksy sinnekin. Salmisen maailma puolestaan on se, joka paljastuu keväällä lumen ja mädäntyneiden lehtien alta.

Oikeastaan tätä on turha suositella kenellekään. Jos ei Salmisesta tykkää, niin ei varmasti pidä tästäkään. Jos taas tykkää, niin tässä on joka tapauksessa pakollista luettavaa. Vain siitä varoitan, että tämä loppuu todella pahasti kesken! Minä jouduin jarruttelemaan kesken lukemisenkin, jotten ahmaisisi kerralla vaan lukisin ainoastaan silloin kun hetki on sen arvoinen.

Salmisesta tykkäävät myös Salla, Booksy, Joonas ja Janne.

Arto Salminen: Varasto

Arto Salminen: Varasto

WSOY 1998, 148 sivua.

Jos olen kirjastossa lainaamassa vain jotain, mitä en ole ennalta päättänyt, niin valinta näyttää kovin helposti kääntyvän Salmiseen, vaikka haluaisinkin häntä vielä säästellä. Varaston tulin lainanneeksi pari viikkoa sitten kaiken varalta, jotta pinossa olisi takuuvarmasti hyvää luettavaa jos sellaiselle tulisi tarvetta. Jumalan sana ei suinkaan ollut kirja, jonka jälkeen pitäisi saada jotain varmasti hyvää, vaan en vain malttanut mieltäni pidempään.

Nimensä mukaisesti on Varaston tapahtumapaikkana rautakaupan varasto, jossa päähenkilö Rousku työskentelee. Työmoraali näyttää hänen kohdallaan olevan suoraan verrannollinen palkan määrään. Sossusta saisi saman verran käteen tekemättä mitään, mutta varastossa on riittävän paatuneella miehellä mahdollisuus hankkia lisätienestejä, jos vain välttää kiinnijäämisen. Tärkeimpänä tapahtumana kirjassa on Rouskun isyys, joka ilmoittelee saapumisestaan aivan yllättäen, eikä yllätys ole luonteeltaan iloinen.

Salmisen teksti on asenteeltaan juuri yhtä masentavan realistista kuin Turvapaikassa ja Paskateoriassakin. Tässä maailmaa ei nähdä kauniina, vaan juuri sellaisena kuin se iskee vasten kasvoja räntäsateisena maanantaiaamuna kylmän loskan tiristessä läpi rikkinäisestä kengänpohjasta. Oikeastaan olisikin kiinnostavaa lukea, miten Salminen kuvailisi leppoisaa kesäiltaa peilityynen järven rannalla. Luultavasti joku olisi parhaillaan hukkumassa, tai ainakin jotakuta pahoinpideltäisiin kännipäissään samalla kun sauna palaa taustalla.

Pieni näyte Salmisen tavasta tarkastella asioita:

- Ai se teki itsarin.
- Niin. Se oli ihan odottamaton tapaus. Ei se meitä yllättänyt.
Vähän aikaa minä tuijotin suikaleiksi repeävää Esso-tarraa, ennen kuin älysin kysyä mitään.
- Mitä sä sanoit? Oli odottamaton tapaus... eikä yllättänyt... Mitä helvettiä sä tarkoitat?
- Just sitä mitä mä sanon. Yleensä ihmiset kuolee niin että sitä ei osaa odottaa. Se on kaikkein tavallisin tapa kuolla. Ei se ketään voi yllättää. Se olisi yllätys jos sä saisit nyt tietää, että sä kuolet joulukuun kymmenes päivä kello kolme tänä vuonna.

Oli hauska huomata myös, miten "nakkipaperi" oli avainsana, jonka panin välittömästi merkille. Salla oli puuttunut siihen arvostellessaan Pulkkisen Totta-romaania ollen sitä miltä, ettei nakkipaperin näkyminen kadulla ole uskottavaa. Omassa arvostelussaan Varastosta hänen mielestään se sama paperi sopiikin kuvaan paljon paremmin, ja olen asiasta juuri samaa mieltä. Salmisen maailmaan eivät kuulu ylikansalliset ketjut kauniine käärepapereineen eivätkä edes pitsalaatikot, vaan juuri nakkipaperit. Sinapista on osa paidalla, ja loput yritetään huuhtoa maassa lojuvasta paperista pois kusemalla. Ellei sitten lorotella suoraan vierustoverin kengille.

Arto Salminen: Paskateoria

Arto Salminen: Paskateoria

WSOY 2001, 149 sivua.

En malttanut odottaa täyttä viikkoakaan, ennen kuin tartuin seuraavaan Salmiseen. Jos lukemista haluaisi tosissaan säästellä, niin paras tapa olisi varmaankin samanlainen kuin laihduttaessa, eli jättäisi kirjat kirjaston hyllyyn. Nyt vähän kaduttaa, kun olen viikon sisään ahnehtinut jo kolmanneksen tästä nopeasti ehtyvästä luonnonvarasta.

Paskateorian pääosassa on iltapäivälehden toimittaja Antti Suurnäkki, joka haluaisi kirjoittaa juttuja yhteiskunnallisista asioista ja epäkohdista. Hän näkee ympärillään asioita, joita olemme tottuneet pitämään tavallisina ja arkipäiväisinä, vaikka niin ei tarvitsisi olla. Yhteiskunnan rapistumisen sijaan päätoimittaja kuitenkin vaatii juttuja, jotka myyvät: missin yllätysraskaus, narkkariäiti tappoi vauvansa, formulakuskin tempaus syöpälasten hyväksi. Suurnäkki yrittää miellyttää pomoaan, mutta lopputulos ei ole oikein toivottu, sillä hänen ja yleisön oletettu uutismaku eivät tahdo kohdata.

Nähdäkseni Paskateoria kritisoi sekä keltaista lehdistöä että etenkin lehtien lukijakuntaa, sillä lehdethän julkaisevat sitä mikä myy. Kysyttäessä kukaan ei tunnu tilaavan seiskoja, mutta silti niiden levikki on ties kuinka paljon ja kaikki tietävät jos niissä julkaistaan repäisevä häväistysjuttu. Journalismin taso voi olla rajattoman alhaalla, mutta silti ne lehdet ovat parturissa ja pitseriassa pinon päällimmäisinä ja kannet repaleisiksi selattuina.

Toisaalta kirja kritisoi myös kaikkia niitä asioita, jotka jäävät kirjoittamatta näiden myyvien juttujen takia. Niiden kohdalla kritiikki ei kohdistu siihen kirjoittamattomuuteen, vaan siihen että asiat ylipäätään ovat olemassa eikä niihin puututa. Teksti on armottoman realistista, jopa inho-. Ja juuri siksi nämä kirjat ovat niin hyviä.

Tykkäsin Turvapaikasta  kovasti, mutta Paskateoria on vielä parempi. Erottavana tekijänä on mm. Salmisen käyttämät ilmaisut, jotka ovat jälkimmäisessä nousseet uudelle tasolle. Heikkous on molemmissa kirjoissa sama: kirja loppuu pahasti kesken. Jouduin sortumaan pieneen kikkailuun, jotta en olisi lukenut sitä kerralla loppuun. Mielestäni kyseessä on pienoisromaani pituudeltaan, mutta laadultaan se on täyttä tavaraa.

Salmiset tulevat loppumaan pahemman kerran kesken, joten jos joku suinkin tietää samantyyppisen kirjailijan, niin vinkkejä otetaan kiitollisena vastaan!

Arto Salminen: Turvapaikka

Arto Salminen: Turvapaikka

WSOY 1995, 131 sivua.

Arto Salminen oli minulle tuntematon suuruus, mutta Booksyn Ei-kuoren arvostelu sai innostumaan. Kirjastoretkelläni olisin halunnut lainata tuon samaisen kirjan, mutta kun juuri sitä ei hyllyssä ollut, niin aloitin sitten kirjailijan esikoisromaanista Turvapaikka. Salla on arvostellut useita Salmisen kirjoja, mutta Turvapaikka näyttää häneltäkin vielä puuttuvan.

Turvapaikka kertoo pienellä paikkakunnalla olevasta SPR:n vastaanottokeskuksesta sen työntekijöiden näkökulmasta. Juonta kirjassa ei sanottavammin ole, vaan kerronta keskittyy kovin arkisiin asioihin. Pääasiassa asioita tarkastellaan yhden työntekijän silmin, ja hänen yksityiselämänsä muodostaa edes jonkinlaisen kaaren tarinaan. Kirjan vahvuus onkin siinä koruttomassa arjen kuvassa, jonka kirjailija piirtää. Keskuksen työntekijät ovat keskenään avoimen rasistisia, mutta suojelevat niin keskusta kuin sen asukkaitakin ulospäin. He tietävät totuuden, mutta näkevät samalla myös syyn sen takana.

Lukija puolestaan tulee yllätetyksi omasta rasistisuudestaan moneen otteeseen, mutta häntä ei siitä syyllistetä. Salla mainitsi Salmisen kirjojen vahvistavan perussuomalaisten kannatusta, ja siihen näkemykseen on helppo yhtyä. Kirjailija antaa kuitenkin heti samaan hengenvetoon avaimet niille, joilla on halua ymmärtää asiaa pakolaisten kannalta. Pakolaiset on tapana mainita kaikki yhtenä yksittäisenä ryhmänä, vaikka pelkästään yhdeltä mantereelta peräisin olevien ryhmien erot voivat olla päätähuimaavan suuria, saati sitten eri mantereiden. Käsi ylös, kuka ei lähtökohtaisesti ajattele Afrikasta tulevia pakolaisia pelkästään tummaihoisina tahi somaleina? Jo tässä kirjassa somaleiden lisäksi on lueteltu ghanalaisia, liberialaisia, zairelaisia ja nigerialaisia, ja kaikki nämäkin kansallisuudet poikkeavat toisistaan huomattavasti.

Turvapaikan ilmiselvä heikkous on lyhyys. 131 sivullaan se on pienoisromaani, mikä jää harmittamaan kovasti, sillä Salmisen tekstiä haluaa heti lisää. Olen varma, että tästä aiheesta olisi ollut helppo kirjoittaa pidempään vailla mitään vaaraa lukijan kyllästymisestä. Henkilöhahmojenkin käsittely jäi vielä sen verran suppeaksi, että mielenkiinto ehti kunnolla vasta herätä. On kovin harmillista tietää, ettei kirjailija ole enää keskuudessamme, sillä minulle jäi kova tarve lukea lisää hänen tuotantoaan. Kirjaston hyllyn edessä vaikutti siltä, etteivät muutkaan hänen kirjansa ole merkittävästi tätä esikoista pidempiä, joten viihdettä on kylläkin tiedossa, mutta ei kovin pitkäksi aikaa. Kirjailijan poismeno on lukijoille suuri menetys.