Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi 2007, 193 sivua.
Luin tammikuussa Valtosen Vesiseinän, ja ajattelin jo silloin, että jotain muutakin hänen kirjoittamaansa olisi hyvä lukea. Valinnanvaraa ei kauheasti ole, mutta Kirsin kehuessa Siipien kantamia reilu kuukausi sitten päätin yrittää parhaani mukaan muistaa kirjan seuraavalla kirjastovierailullani. Aivan niin hyvin ei muistini palvellut, mutta tällaista reilun kuukauden viivettä on pidettävä jo hyvänä :)
Valtonen näyttää tykkäävän Pohjantähdestä, sillä Juhani Koskela on päähenkilön nimi tässäkin kirjassa, ja sitaatteja tulee vastaan useita. Tällä kertaa Koskelan ei tarvitse raivata raakaa suota elantonsa eteen, vaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaminen lukiolaisille riittää. Marianne on hänen oppilaansa. Täydellinen oppilas, jonka kirjallinen kypsyys lyö opettajan ällikällä. Liiankin täydellinen oppilas, joka osaa vastata juuri siihen, mitä Koskela yksityiselämässään kaipaa. Marianne herättää hänessä jälleen innostuksen äidinkielen opetukseen ja osoittautuu älyllisestikin juuri sopivan fiksuksi.
Tietysti tuolla asetelmalla syntyy vähintäänkin jännitettä siitä, millainen suhde opettajan ja oppilaan välillä on sallittu. Tilanteet muuttuvat, eikä kirjan loppuun päästessä enää olekaan yhtä päivänselvää, mikä on oikein ja mikä ei. Moraaliset kysymykset kuuluvat siis aihepiiriin, mikä minun kirjanpidossani pääsääntöisesti hyväksi lasketaan.
Äidinkieli on luonnollisesti kirjassa esillä kautta linjan, ja siitä haluan nostaa esiin erään yksityiskohdan. Koskela tilittää Mariannelle turhautumistaan siihen, miten joillekin pojille, joiden otsaan on osoitteeksi kirjoitettu "TKK", joutuu rautalangasta vääntämään, ettei novelleja kuulu eikä voi lukea pelkästään kirjallisella tasolla, vaan vertauskuvallisuus on olennainen ja perusteltu osa. Lukioaikana kuuluin itse noihin "TKK"-poikiin, ja taidan edelleen peräänkuuluttaa sitä mainittua selkeyttä, vaikka yritänkin hoksata niitä vertauksia. Lukijan on tässä kohdassa määrä olla itsestäänselvästi opettajan näkökulman puolella, mutta minäpä huomasinkin asettuvani puolustamaan niitä poikia. Kostoksi en yritä tässä arvostelussani edes pohtia kirjan sisältämää symboliikkaa :)
Kirjan takakannessa esiintyy avainsana "ihmissuhdedraama", joka yritti vielä viime hetkellä saada minut toisiin aatoksiin sen jälkeen, kun seisoin kirjapinoni edessä ja olin poiminut teoksen kouraani lukutarkoituksella. Tuo sana ei ole ikinä minua ainakaan houkutellut, mutta tällä kertaa oli ennakkoluuloisuuteni vuoro erehtyä raskaasti. Siipien kantamat on erinomainen kirja, ja huomasin ahnehtivani sitä yhä lisää ja lisää. Aivan alussa tuli mieleen, että ratsastetaanko tässä samalla teemalla kuin Riikka Pulkkisen Rajassa, mutta se vaikutelma haihtui nopeasti. Näköjään ihmissuhdedraaman kirjoittaminen luonnistuu miehiltäkin; liekö se sitten syynä siihenkin, että kirja vetosi myös mieslukijaan.
Tämä teki niin vahvan vaikutuksen, että vuoden lukemistoni top kymppi taisi muuttua vielä aivan kalkkiviivoilla.
Aiempia arvosteluja löytyy koko joukko, mutta annetaan niiden listaamisesta kunnia Saralle, jonka kirjoituksesta voi etsiä linkkejä.
Kiva että sinäkin tykkäsit tästä :). Ja hienoa, että saatiin TKK-poikienkin näkökulmaa enemmän esille ;).
VastaaPoistaTämähän vaikuttaa kiinnostavalta, pistetään siis muistiin ja katsotaan että minkälainen viive tähän tulee minulle. :)
VastaaPoistaOlin näköjään lukenut Sarankin tekstin mutta jäänyt sitten koko kirja ja kirjailija unholaan; onneksi kaikki eivät lue samoja samaan aikaan niin saa aina muistutuksia.
(ja täytyy myöntää, että kyllä täällä yksi luonnontiedenainenkin välillä turhautuu liiallisten vertauskuvien edessä, puuh!)
Hihittelen TKK-poikakuvaukselle. :)
VastaaPoistaJussi Valtosta on kehuttu nyt jo aika monessa paikassa. Olisivatkohan nämä sinun kehusi nyt naula arkkuun minullekin? Pitää muistaa kirjastossa hiippailla V-hyllyn kohdalle...
Minä tykkäsin tästä niin paljon, että uskallan suositella naisille ihan varauksetta, eikä miestenkään ole tarpeen väistellä.
VastaaPoistaVoi ei, nyt koki novellienlukuharjoitteluni kolauksen ;) Minä kun en etsi (siis ilmeisesti osaa tulkita) novelleista vertauskuvia, lukea paukutan vain menemään... Mieluummin otan leiman otsaani kuin rupean symboliikkaa hakemalla hakemaan. Kirja kuitenkin kiinnostaa vaivihkaisesta sormenheristelystä huolimatta.
VastaaPoistaMinullekin tämä oli yksi vuoden huippukirjoja, ehdottomasti! Asetelma on vallan herkullinen :) Valtoselta on minulla vielä Vesiseinä lukematta, mutta pian on sen vuoro. Toivottavasti mies kirjoittaa pian lisää!
VastaaPoistaVillasukka: Minulla on myös ollut tapana paukuttaa vain menemään ja jättää kirjailijan vastuulle se, että hän kirjoittaa niin että lukijansa tekstin oikein ymmärtävät. Mutta olisihan se kiva tässäkin harrastuksessa kehittyä, eikä sekään pahalta kuulostaisi, että osa teksteistä muuttuisi sen myötä (vieläkin) paremmiksi.
VastaaPoistaKirsi: Valtosella on arvattavasti muutakin tekemistä kuin kirjoittaminen, mutta toivottavasti hän jaksaa siihenkin panostaa. Muuten kyvyt menevät hukkaan.