sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Tommi Liimatta: Nilikki

Tommi Liimatta: Nilikki
WSOY 2009, 179 sivua.

Tommi Liimatan nimi pääty tietoisuuteeni Valhe & Viettelys -kirjasta. Kävin heti sen luettuani kirjastossa vilkaisemassa, mitä Liimatalta olisi hyllyssä, ja mukaani tarttui Nilikki. Tarkoitu oli lukea se vasta epämääräisesti  myöhemmin, mutta uteliaisuus vei voiton.

Eletään vuotta 2001, ja Lahden doping-käryt ovat uutisissa. Tapahtumapaikkana on Rovaniemi, missä Matinlassi-niminen nuorukainen hankkii elantoaan tavoilla, jotka eivät kestä päivänvaloa. Hän ajaa mm. pimeää taksia ja myy ihmisille sekä laillisia että laittomia päihteitä. Tärkeä osa elannosta tulee siis baarien sulkemisajan jälkeen ja tietysti niiltä, jotka eivät anniskelupaikkoihin pääse lainkaan, syystä tai toisesta.

Oikeastaan kirjassa ei ole juonta lainkaan; ainoastaan seurataan Matinlassin elämää jonkun aikaa. Mieleen tulevatkin vahvasti Arto Salmisen kirjat, sillä päähenkilö on samankaltainen kanssaihmisten hyväksikäyttäjä kuin vaikkapa Ei-kuoressa. Myös Liimatan kirjoitustyylissä ja kuvailutavassa on yhtäläisyyksiä Salmiseen. Toinen mielleyhtymä tuli Jari Tervosta, hänen Rovaniemi-kirjoistaan, eikä pelkästään tapahtumapaikan vuoksi.

Matinlassin lisäksi yhdessä välikappaleessa seurataan hetken aikaan Aksel Sunnarborgia Tampereella. Oletettavasti henkilö on sama kuin kirjailijan esikoisromaanissa Aksel Sunnarborgin hymy, mutta hänen osuutensa tässä kirjassa jää tyystin hämärän peittoon. Matinlassi kyllä tuntee hänet ja katkelma sopii kirjan tyyliin, mutta kokonaisuuden kannalta osuus on erikoinen.

On luonnollista, että jos vertailukohtana ovat Salmisen ja Tervon kaltaiset jättiläiset, niin kirjan on onnistuttava hyvin tuntuakseen yhtään miltään. Nilikki onnistuukin, mutta jää silti auttamatta verrokkien varjoon. Liimatan tekstistä puuttuu Salmisen kirjoista tuttu yhteiskuntakritiikki. Henkilö toimii samankaltaisesti ja sitä on hauska lukea, mutta kuvaus ulottuu pelkästään henkilöön, eikä laajene edustamaan  koko yhteiskuntaluokkaa. Uskon silti etenkin Salmisen ystävien löytävän tästä lohtua sitten kun koko tuotanto on luettu, mutta eihän se sama asia ole. Tervoon vertaus on etäisempi, enkä uskalla tarjota Liimattaa hänen korvikkeekseen.

Minulle jäi sellainen tuntu, että se mainittu Aksel Sunnarborgin hymy olisi pitänyt lukea ensin, ja mahdollisesti välissä oleva Muovikorvokin, mikäli se kuuluu samaan sarjaan. Sitten vasta tämä, ja näiden kaikkien jälkeen siirtyminen Salmisen tuotantoon muodostaisi otaksuttavasti nautitavan kokonaisuuden. Minulla järjestys on sekalainen, mutta aion ehdottomasti lukea tuon Liimatan esikoisenkin.


2 kommenttia:

  1. Kiitos vinkistä =) Tuo kansi on niin kaamea, että spontaanisti ei tätä kirjaa tulisi edes harkinneeksi...

    VastaaPoista
  2. Kansikuva on tosiaan erikoinen. Sisällöstä ei tullut esiin mitään syytä moiseen tyyliin; tunnelma on tyystin toisenlainen.

    VastaaPoista