Arto Salminen: Ei-kuori

Arto Salminen: Ei-kuori

WSOY 2003, 150 sivua.

Ei-kuori on odottanut vuoroaan lukupinossani jo pitkään, varmaankin pari kuukautta. Koko sen ajan olen yrittänyt malttaa mieleni ja antaa kirjan vain olla siinä. Joka kerta sen nähdessäni olen miettinyt, joko olisi aika. Toisaalta kirjan pitäminen pinossakin on tuntunut hyvältä. Se on ollut kuin valmentajan luottopelaaja, se joka ainakin toimii jos kaikki muu pettää. Viimeinen vartija. On yhdentekevää, millaista kirjallisuutta pinossa on, jos siellä on mukana myös yksi Salminen. Hyvä kirja on vain käden ojennuksen päässä.

Toisaalta sitten kun kirja on luettu, se on väistämättä takana, eikä herkkua ole enää luvassa. Voisin kirjoittaa ummet ja lammet, mutta Juba tiivistää ajatuksen Wagnerin suulla paremmin seuraavassa stripissä:

Minulla on vielä kaksi Salmista lukematta, mutta muiden arvosteluista olen kuullut, että Ei-kuori on hänen kirjoistaan kaikkein rankin. Siihen on helppo uskoa, sillä tässä ei ole kerta kaikkiaan mitään valoisaa. Pääosassa on äitinsä luona asuva eronnut taksikuski, joka huomaa veljensä kanssa, että isoäiti vaikuttaa dementoituneelta ja asustaa ikiomassa yksiössään Helsinginkadulla. Jos mummon saisi sairaalaan, niin kämpän voisi panna rahoiksi. Kirjassa on myös sivuhenkilöitä, jotka liittyvät tarinaan vain hyvin löyhästi. Ylipäätään koko juonen voi sanoa olevan sivuseikka, ja kirja onkin enemmän kokoelma lyhyitä juttuja, joita kaikkia yhdistää jonkinlainen toisten hyväksikäyttö. Toki katkelmat punoutuvat jotenkin yhteen, mutta sivupoluilla ei näytä varsinaisesti merkitystä pääjuonen kannalta.

Salmisen ihmiskuva on hyvin raadollinen, ja tässä jos missä on inhorealismia puhtaimmillaan. Päähenkilö Urkki Kyrenius on äärimmäisen vastenmielinen ihminen, mitä korostaa vielä sekin, että hän sattuu olemaan kierosilmäinen. Hänestä ei ole löydettävissä mitään hyvää, eikä hän toisaalta jätä käyttämättä mitään mahdollisuutta hyötyä toisista. Epäilemättä hän varastaisi oman tyttärensä viikkorahatkin, ellei Seppo-setä ehtisi ensin.

Salmisella on myös aivan oma tapansa kuvailla asioita. Tässä kirjassa hän on käyttänyt sitä kattavammin kuin aiemmissa lukemissani, ja suuntaus näyttää hyvältä. Kronologisesti Ei-kuori onkin lukemistani uusin, joten kyse lienee kirjailijan ilmaisun kehityksestä. Sekin lupaa hyvää kahta jäljellä olevaa ajatellen, sillä molemmat ovat vielä tätäkin uudempia.

Ei-kuori ei ole kirja, josta Salmisten lukeminen kannattaisi aloittaa. Jos hänen tavastaan tarkastella maailmaa ei pidä, niin silloin tässä tulee luultavasti kertaheitolla yliannos. Oma äitini sattui lukemaan kirjaa ollessaan lapsenvahtina ja halusi sen lainaan, mutta puolustautui toisaalta lukemaansa vastaan sillä, ettei uskonut moisen olevan oikeasti mahdollista. Minä puolestani uskon joka sanan olevan sekä mahdollista että myöskin tapahtuvan joka ikinen päivä. Olen tainnut sanoa tämän ennenkin, mutta Salmisen maailma ei ole kaunis, vaan inhorealistinen. Katseensa voi kääntää muualle, vaikkapa kedon kukkasiin, mutta saapuu se syksy sinnekin. Salmisen maailma puolestaan on se, joka paljastuu keväällä lumen ja mädäntyneiden lehtien alta.

Oikeastaan tätä on turha suositella kenellekään. Jos ei Salmisesta tykkää, niin ei varmasti pidä tästäkään. Jos taas tykkää, niin tässä on joka tapauksessa pakollista luettavaa. Vain siitä varoitan, että tämä loppuu todella pahasti kesken! Minä jouduin jarruttelemaan kesken lukemisenkin, jotten ahmaisisi kerralla vaan lukisin ainoastaan silloin kun hetki on sen arvoinen.

Salmisesta tykkäävät myös Salla, Booksy, Joonas ja Janne.