Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Gummerus 2011, 440 sivua.

Näin tämän kirjan Gummeruksen katalookissa ja innostuin siitä heti, vaikkei scifi muuten olekaan lähellä sydäntäni. Viimeisten kolmen vuoden aikana, jolloin olen merkinnyt muistiin lukemani kirjat, on Punainen pyörre ainoa scifiteos, enkä siitäkään liiemmin syttynyt. Kvanttivarkaan tapauksessa kirjailijan teoreettisen fysiikan tausta kiehtoi ja toisaalta se, että suomalainen kirjailija on kirjoittanut sen alun perin englanniksi, ja sitten joku toinen on sen suomentanut.

Jean le Flambeur on kirjan nimikkovaras, jonka tekosista tietävät aivan kaikki. Etevyydestään huolimatta kirja alkaa sillä, miten Mieli-niminen nainen vapauttaa hänet dilemmavankilasta. Se on paikka, jossa vangit pelaavat pelejä lukemattomia itsensä kopioita vastaan yhä uudestaan ja uudestaan. Vapauttaja ei tietenkään ole pyyteetön, vaan tarvitsee varasta hoitamaan tehtävän, joka tältä on jäänyt aikoinaan tekemättä.

Pääosa kirjan tapahtumista sijoittuu Marsiin, tarkemmin sanottuna Oublietten kaupunkiin, joka liikkuu jatkuvasti valtavien jalkojen varassa. Viimeistään sinne päästyään on lukija jo ehtinyt hengästyä moneen otteeseen erilaisista sanoista, joiden tarkoitusta hän ei kunnolla vielä tiedä. Joko kyseessä on scifin vakiotermistöä, jota tällainen lajityyppiä tuntematon lukija ei tunne, tai sitten kirjailija on päättänyt jättää pehmeän laskun kylmästi väliin. Vaikkapa sellainen sana kuin gevulot. Yhtäkkiä sitä vain käytetään ja raotetaan, mutta selitys tarjotaan pikkuhiljaa vasta myöhemmin. Metakorteksi ja kvanttipisteet minulle jäivät loppuun asti epäselviksi, eivätkä ne suinkaan ole ainoita. Jos ja kun kirjasta otetaan lisää painoksia, niin olisi harkinnan arvoinen ajatus tarjota mukaan pieni sanasto. Itse olin suorastaan hämmästynyt, kun sellaista ei näkynyt, siksi paljon niitä sanoja tulee.

Kirjan alkupuoli ei ollut erityisen vetävää tekstiä, oletettavasti sen johdosta, että sanojen merkityksen pohtiminen vei liikaa tarmoa ja toisaalta tapahtumat tuntuivat irrallisilta. Hiljalleen tarina alkaa vetää yhä enemmän, ja loppupuolella on luvassa hyvän mielen tunnetta siitä, kun näkee miten kaikki on kuin onkin ollut merkityksellistä ja liittyy jotenkin yhteen. Tuli jopa mieleen, että pitäisi lukea joitain kohtia alkupäästä uudestaan, koska niistä saisi paljon enemmän irti. Luullakseni tämä on kirja, joka kestäisi toisenkin lukukerran, jos sellaista suinkin harrastaisin.

Suuri osa kirjan viehätyksestä on kirjailijan luomassa maailmassa. Kaikenlainen mielten ja muistien manipulointi ja siirtely ja monistus on arkipäivää ja mm. kommunikoinnista suuri osa tapahtuu muistoja siirtämällä. Niinikään visiot aseiden ja teknologian kehityksestä ja niiden arkipäiväisistä ominaisuuksista on kiinnostavaa. Koska kirjoittajalla on fysiikan tiedot kohdallaan, ei vastaan tullut mitään sellaista häiritsevää seikkaa, johon olisi voinut puuttua typeränä mahdottomuutena. Voisi sanoa, että kehitys kuulostaa sopusointuiselta, mukana ei ole sellaisia epäloogisia kohtia, joissa edistystä olisi tapahtunut vain jollain osa-alueella muiden junnatessa yhä meidän päivissämme.

Punaisen pyörteen kohdalla kyseenalaistin sitä, tarjosiko tarina jotain sellaista minkä vuoksi oli pakko turvautua scifiin, eikö sitä olisi voinut sijoittaa ihan tavalliseen maailmaan. Kvanttivarkaan ympäristö on huomattavan erilainen, mutta perusasetelmana en siinäkään keksinyt, miksi se toimisi vain tulevaisuudessa ja Marsissa jne. Ehkei tällaista kirjaa kirjoitetakaan pelkän juonen vuoksi, vaan sillä tulevaisuuskuvalla ja tekniikan mahdollisuuksilla herkuttelulla on tosiaan itseisarvonsa. Kirjassa on esitelty sitä, millaista Marsissa voisi olla, mutta samalla jätetty pitkälti auki se, millainen tilanne on muualla aurinkokunnassamme. Toki lukijaa kiinnostaisi kovasti tietää miltä Maassa näyttäisi samaan aikaan. Siinä kohtaa avautuukin mainio mahdollisuus kirjoittaa kirjalle jatkoa. Totta puhuakseni olisin hämmästynyt, jos kirjailija jättäisi tämän mahdollisuuden käyttämättä.