Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Atena 1997, 309 sivua.

Luettuani Yö yllä viljan tiesin heti lukevani kaikki muutkin Ravilon kirjat. Tämä reilun kolmen kuukauden odottelu ei ole johtunut siitä, että olisin halunnut lukea välissä jotain muuta, vaan siitä, etten halunnut ahmia kaikkea herkkua kerralla. Kirjastossa lomalukemista haaliessani ajattelin, että ehkä nyt voisi suoda itselleen seuraavan kappaleen. Lukurupeama kesti huomattavan pitkään ottaen huomioon kuinka hyvästä kirjasta oli kyse; en lukenut tapani mukaan vähän missä sattuu ja kuinka lyhyitä pätkiä hyvänsä, vaan ainoastaan silloin kun lukurauha oli kunnollinen ja aikaakin riittävästi.

Seppo ja Soilikki ovat tunteneet toisensa seitsenvuotiaasta saakka, jolloin Soilikin pappisperhe muutti pappilaan, jonka piikana Sepon äiti puolestaan toimi. Lapsuudentoveruuden jälkeen Seppo ja Soilikki perustavat perheenkin yhdessä, mutta suhdetta suorastaan kuristavat pappilan vuosien takaiset tapahtumat, jotka voisi tiivistää yhteen sanaan: insesti. Kirjan pääosassa on keski-ikäinen Seppo, joka on autuaan tietämätön vaimonsa lapsuudenkohtalosta, vaikka saman katon alla varttuikin. Kuten arvata saattaa, tilanne tulee muuttumaan ennen kuin viimeinen sivu on käännetty.

Pappilan synkkien tapahtumien lisäksi teemana ovat  ihmissuhteet ja etenkin riippuvuussuhteet sekä se tapa, millä uskonto voi toimia täysin järjenvastaisesti. Uskontovastaisuus onkin suorastaan käsin kosketeltavissa, mikä minun silmissäni lasketaan silkaksi plussaksi. Ohessa kuvataan myös suomalaisen yhteiskunnan muutosta 50-luvulta 90-luvulle, joskin kontrastia kasvattaa entisestäänkin siirtyminen pienestä körttiläispitäjästä Helsinkiin.

Jos insesti onkin mainittu jo kirjan takakannessa, niin muilta osin tarina ei ole ennalta arvattava. Päinvastoin, kirjailija onnistui yllättämään pariin kertaan ja tarjoamaan upean ahaa-elämyksen, kun vihdoin hoksasin kuinka hienosti uusi tilanne sointuukaan yhteen aiempien kanssa. Juuri tuollaiset hetket tekevät lukemisesta niin palkitsevaa, ja aiempi suosikkini Jari Tervo on niissä hienosti kunnostautunut.

Lasten (eikä muidenkaan) seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole mieliaiheitani, mutta tämä kirja oli juuri niin hyvä kuin alussa mainitsemani toimet edellyttivätkin. Sen puolesta en ihmettele kirjan Finlandia-palkintoehdokkuuttakaan yhtään. Jos minulla ensimmäisen kirjan kohdalla oli vielä pieniä epäilyksiä siitä, oliko kyse vain yhdestä yksittäisestä hyvästä kirjasta, niin tämän jälkeen olen täysin myyty. Jos jossain on Hilkka Ravilo fanikerho, niin en epäröi siihen liittymistä hetkeäkään. Nyt täytyy vain yrittää malttaa mielensä ja säästellä Ravilon muitakin kirjoja hieman pidemmälle, muuten ne tulisi ahmittua kertaheitolla.