Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty!

Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! - Kontrolliyhteiskunnan lapset

Atena 2011, 158 sivua.

Leikkiminen kielletty! on puheenvuoro yhteiskunnan suhtautumisesta lapsiin. Se esittää monia hyviä kysymyksiä, jotka jälkikäteen tuntuvat itsestään selviltä, mutta silti ne täytyy lukea kirjasta. Esimerkiksi: "Miksi lapseen suhtaudutaan kuin keskeneräiseen projektiin, joka pitäisi saada valmiiksi sovitussa aikataulussa?" Tai: "Miksi rakastamme lasta vain sellaisena, jollaiseksi me haluamme hänet muuttaa?" Sekään ei ole itsestään selvä ajatus, että kasvatuksen tarkoitushan on muuttaa lasta, muuten mitään kasvatusta ei tarvittaisi. Kasvatus puolestaan koetaan siksi projektiksi, jonka tulee edetä ennalta laaditussa aikataulussa ja päätyä pääasiassa ulkopuolelta säädettyyn lopputulokseen. Jos ei projekti valmistu hyväksytysti ja ajoissa, koetaan tulos(!) jotenkin epäonnistuneeksi. Aivan kuin ihmiset olisivat teollisuustuotteita. Se ajatus tosin istuu aika mukavasti tehokkuusyhteiskuntaamme, jossa suunnilleen kaikkea mitataan rahassa.

"Maassamme on yli miljoona ikävähemmistöön kuuluvaa kansalaista, jotka elävät enemmän tai vähemmän totalitaarisessa todellisuudessa.  Heidän sananvapautensa on suppeampaa kuin alkuperäisväestön, heidän liikkumistaan julkisilla paikoilla rajoitetaan ja heidän mielipiteensä ja kokemuksensa voidaan kokonaan sivuuttaa niinkin isoissa kysymyksissä kuin heidän sulkemisessaan laitoksiin. Heiltä vaaditaan kuuliaista läsnäoloa massakoulutustehtaissa, joissa heidän yksilöllisyyttään ei kyetä huomioimaan."

Tuo katkelma ei ole peräisin mistään sci-fi -dystopiasta, vaikka se pienellä muokkauksella sopisikin hienosti suoraan sellaisen kirjan takakanteen. Katkelma on kärjistetty, mutta viime kädessä kyse on vain näkökulmasta, miten asioita halutaan katsoa. Ihmisten tasa-arvosta puhutaan paljon, mutta kukaan ei tosissaan edes ajattele koko käsitteen koskevan muita kuin täysi-ikäisiä. Miksi? Haastan lukijan ihan tosissaan miettimään ja vastaamaan itselleen tuohon kysymykseen. Perustelut, jotka eivät perustu traditioon tai huoltaja-huollettava -suhteeseen eivät välttämättä kestäkään kriittisempää tarkastelua.

Laajarinne onnistuu käsittelemään aiheensa tiiviimmin kuin olisin odottanut, sillä 150 sivua on kovin vähän ottaen huomioon aiheiden lukumäärän. Sen vuoksi sitä onkin pidettävä keskustelunavauksena. Jos ja kun keskustelu aiheesta herää, niin näen jo sieluni silmin joukon luutuneisiin asenteisiin perustuvia kommentteja, jotka pitävät koko aihetta turhuutena. Keskustelu jakautunee nopeasti rintamalinjoihin sen mukaan, mitä osapuolet ymmärtävät vaikkapa seuraavasta katkelmasta:

"Tuuli-mummo: Näytäs. Mitä sinä olet piirtänyt?
Virpi (3 v.): Tässä on Tuuli-mummo.
Tuuli-mummo: Mikä sillä on naamassa?
Virpi: Parta.
Tuuli-mummo: Mutta eihän minulla ole partaa!
Virpi: Tässä kuvassa on.
Tuuli-mummo: No ei ole kyllä ollenkaan oikean näköinen. Ei ole oikein hyvä kuva.
Virpi keskittyy hetkiseksi piirtämään ja parantelemaan vanhoja kuvia.
Virpi: Kato! Sohva. Silläkin on parta.
Tuuli-mummo: Höh. Onpas kummallinen sohva.
Virpi: Ja äiti. Silläkin on parta!
Tuuli-mummo: Älä viitti, ei sinun äidilläsikään ole partaa.
Virpi: Ja tässä on kukka, ja talo, ja aurinko ja hame. Niillä on kaikilla parta!
Tuuli-mummo: Ihan tyhmiä kuvia, nyt mä en enää jaksa."

Toisen mielestä katkelman ydin on raivostuttavassa kakarassa, joka yrittää vain ärsyttää. Ja toisen mielestä ydin on kaavoihin kangistuneessa mummossa, joka ei kykene vapauttamaan katsantokantaansa siten, että voisi hyväksyä kuvassa esitettävän muutakin kuin ehdotonta realismia.

Olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten kiinnostavaa luettavaa tämä olikaan. Lisäksi toivon, että se sai minut ajattelemaan asioita edes vähän enemmän lapsen kannalta. Minä ainakin olen kateellinen Virpin ajattelun vapaudelle!