Pasi Lampela: Kuolemansairauksia
WSOY 2009, 136 sivua.
Istun sen saman hotellin käytävällä kuin eilenkin, vieläpä ihan samassa kohtaa. Tällä kertaa minun ei tarvitse kaarrella yhtä pitkään aiheen ympäriltä, sillä luettavana oli novellikokoelma, joita lupailinkin muutama päivä sitten. Kuolemansairauksia päätyi lukulistalleni jo viime marraskuussa Katjan arvostelun johdosta. En enää yhtään muistanut mistä oli kyse, mutta juuri sitä vartenhan muistiinpanot ovat olemassa!
Novellikokoelman nimessä oleva kuolemansairaus ei viittaa sellaiseen sairauteen kuin sanakirjassa selitettäisiin, vaikka yhdessä tarinassa on kyse juuri siitäkin. Paremminkin yhdistävänä tekijänä on jonkinlainen muutos elämässä, joko hyvään tai huonoon suuntaan, ja sillä huonolla puolella on aina jotain elämän menettämiseen liittyvää. Elämä saattaa loppua ihan fyysisesti tai sitten olla sellaisessa tilanteessa, jossa henkilö katsoo hukkaavansa aikaa eikä samalla tiellä jatkaminen enää ole henkisesti mahdollista.
Minuun teki suurimman vaikutuksen novelli Tyttö, jossa sisko yrittää auttaa vankilasta vapautunutta veljeään uuden elämän alkuun. Toisena haluan mainita Vihan päivän, jossa abiturientti valmistautuu elämänsä tärkeimpään päivään, jonka kaikki muut tulevat muistamaan vain kauppakeskuksessa räjähtäneestä pommista.
Kuten tuolta ylempää voi havaita, on tämäkin kokoelma kovin lyhyt. En jaksa enää toistaa itseäni, vaan totean vain lyhyesti tällaisten kirjojen kaipaavan kipeästi lisää sivuja. Noin yleisesti ottaen en ollut tästä kokoelmasta erityisen haltioissani. Lukeminen oli tälläkin kertaa kovin katkonaista, joten jos joku toinen on saanut tarinoista enemmän irti paremman keskittymisen ansiosta, niin en siitä kauheasti hämmästy. Mikäli kirjan nimi ei olisi ollut Kuolemansairauksia, niin minulta olisi mennyt kokonaan ohi tuo tarinoita yhdistävä piirrekin. Ehkä tällainen yksinkertainen insinööri tarvitsee vielä enemmän toistoa tai sitten idealla täytyy huitaista otsaan, ettei sen ohi pääse livahtamaan huomaamatta.
Oman lukukokemukseni perusteella en osaa kauheasti suositella. On sitä huonompaakin luettu, mutta toisaalta myös parempaa. Jotenkin kirjailijan esikoisnovellikokoelma Hellekausi jäi kuitenkin kutkuttelemaan, kenties sille tulisi suoda vielä mahdollisuus.
Lyhythän tämä on ja aika ankeakin. Luulen, että aihepiirit ovat aika samanlaisia kuin Lampelan näytelmissäkin, lohduttomia, mutta ei täysin pimeitä.
VastaaPoistaMinä luin näitä novelleja viime loka-marraskuussa lähijunassa istuessani ja jotenkin tuo lukukonteksti osui yksiin Lampelan tekstin kanssa.
Marraskuun pimeys luultavasti luo paremman tunnelman tälle kirjalle kuin tuhat riemuitsevaa lasta kauniina kesäpäivänä. Jos lukisin kirjoja uudestaan, niin tässä olisi tilaisuus varsin suurelle kontrastille.
VastaaPoista