Kari Hotakainen: Jumalan sana
Siltala 2011, 324 sivua.
Tasan vuosi on kulunut siitä, kun kirjoitin Klassikkosta. Sen luettuani aloin odottaa Hotakaisen seuraavaa kirjaa, joka on tämä Jumalan sana. Välissä tuli luettua myös Iisakin kirkko, josta en pitänyt yhtä paljon, mutta nyt on kirjailija jälleen tehnyt nappisuorituksen.
Jumalan sana on yhdenpäivänromaani. Jukka Hopeaniemi on investointipankkiiri ja Konserni Oyj:n toimitusjohtaja. Fuusioitumishankkeen loppumerteillä hän on karannut Lappiin, ja nyt sieltä pitäisikin päästä nopeasti pois, sillä ainutkertainen haastattelu aamu TV:n suorassa lähetyksessä odottaa. Pahaksi onneksi islantilaisen tulivuoren ilmoille syöksemä tuhkapilvi on estänyt lentoliikenteen, eikä rahvaanomaisen junan kyytiin voi mennä. Avuksi löytyy Hopeaniemen isän eläkkeelle jäänyt autonkuljettaja, joka lähtee noutamaan herraa. Matkan varrella kuunnellaan c-kasetteja, joilla edesmennyt isä Hopeaniemi pyrkii siirtämään kokemustaan pojalleen.
Matkan tarkoituksena on tarjota lukijalle katsaus maailman ja talouden muuttumisesta. Isä Hopeaniemi edustaa vanhaa aikaa, ja hänen elämänsä isona johtajana on tyystin toisenlainen kuin pojan. Periaatteessa molempien asema on sama: rahaa ja aseman tuomaa valtaa on enemmän kuin tarvitsisikaan, mutta käytännössä kaikki on muuttunut. Pojan on harkittava jokainen liikkeensä, jottei vain tulisi härnänneeksi Markkinavoimia mitenkään. Kirjailija onnistuu hienosti maalaamaan kuvan siitä kultaisesta häkistä, johon pörssiyrityksen johtaja on vangittu. Omaisuutta on, valtaa on, mutta vapaus on riistetty.
Kontrastin johtajille luo autonkuljettaja Armas, tavallisen rahvaan edustaja, jonka ainoat huolet elämässä on ratkaistavissa rahalla, ja vieläpä hyvin tarkalla summalla. Autonkuljettaja on puettu lähes samoin kuin johtaja, he lliikkuvat samalla autolla ja saman matkan, mutta elämät ovat niin kovin erilaisia. Molemmat kadehtivat toisiaan, mutta tuskin olisivat silti valmiita vaihtamaan osiaan.
Jumalan sana on varmaa Hotakaista heti ensisivuilta alkaen. Tyylissä ja ilmaisussa on jotain omintakeista, mikä ansioksi luettakoon. Kirjailija tekee havaintoja nykyajasta ja kapitalismista ja ottaa niihin kantaa. Päähenkilö on kiinnostava hahmo kärkevine mielipiteineen, joita ei voi julkisuudessa lausua. Jos tällaisia ihmisiä on oikeasti olemassa, niin sitä emme saa koskaan tietää. Tämä kirja on luettava juuri nyt, ja uudestaan 20 vuoden kuluttua. Se on kuvaus juuri tästä hetkestä, ja aikanaan tulee arvatenkin tarjoamaan hauskan aikamatkan menneisyyteen.
Jään mielenkiinnolla odottamaan, saanko 1.9.2012 kirjoittaa jo Hotakaisen seuraavasta kirjasta :)
Jumalan sana on yhdenpäivänromaani. Jukka Hopeaniemi on investointipankkiiri ja Konserni Oyj:n toimitusjohtaja. Fuusioitumishankkeen loppumerteillä hän on karannut Lappiin, ja nyt sieltä pitäisikin päästä nopeasti pois, sillä ainutkertainen haastattelu aamu TV:n suorassa lähetyksessä odottaa. Pahaksi onneksi islantilaisen tulivuoren ilmoille syöksemä tuhkapilvi on estänyt lentoliikenteen, eikä rahvaanomaisen junan kyytiin voi mennä. Avuksi löytyy Hopeaniemen isän eläkkeelle jäänyt autonkuljettaja, joka lähtee noutamaan herraa. Matkan varrella kuunnellaan c-kasetteja, joilla edesmennyt isä Hopeaniemi pyrkii siirtämään kokemustaan pojalleen.
Matkan tarkoituksena on tarjota lukijalle katsaus maailman ja talouden muuttumisesta. Isä Hopeaniemi edustaa vanhaa aikaa, ja hänen elämänsä isona johtajana on tyystin toisenlainen kuin pojan. Periaatteessa molempien asema on sama: rahaa ja aseman tuomaa valtaa on enemmän kuin tarvitsisikaan, mutta käytännössä kaikki on muuttunut. Pojan on harkittava jokainen liikkeensä, jottei vain tulisi härnänneeksi Markkinavoimia mitenkään. Kirjailija onnistuu hienosti maalaamaan kuvan siitä kultaisesta häkistä, johon pörssiyrityksen johtaja on vangittu. Omaisuutta on, valtaa on, mutta vapaus on riistetty.
Kontrastin johtajille luo autonkuljettaja Armas, tavallisen rahvaan edustaja, jonka ainoat huolet elämässä on ratkaistavissa rahalla, ja vieläpä hyvin tarkalla summalla. Autonkuljettaja on puettu lähes samoin kuin johtaja, he lliikkuvat samalla autolla ja saman matkan, mutta elämät ovat niin kovin erilaisia. Molemmat kadehtivat toisiaan, mutta tuskin olisivat silti valmiita vaihtamaan osiaan.
Jumalan sana on varmaa Hotakaista heti ensisivuilta alkaen. Tyylissä ja ilmaisussa on jotain omintakeista, mikä ansioksi luettakoon. Kirjailija tekee havaintoja nykyajasta ja kapitalismista ja ottaa niihin kantaa. Päähenkilö on kiinnostava hahmo kärkevine mielipiteineen, joita ei voi julkisuudessa lausua. Jos tällaisia ihmisiä on oikeasti olemassa, niin sitä emme saa koskaan tietää. Tämä kirja on luettava juuri nyt, ja uudestaan 20 vuoden kuluttua. Se on kuvaus juuri tästä hetkestä, ja aikanaan tulee arvatenkin tarjoamaan hauskan aikamatkan menneisyyteen.
Jään mielenkiinnolla odottamaan, saanko 1.9.2012 kirjoittaa jo Hotakaisen seuraavasta kirjasta :)
Minäkin sain juuri luettua Hotakaisen uusimman. Pidin kirjasta kovasti, vaikkakin pidin vielä enemmän Ihmisen osasta.
VastaaPoistaKirjassa oli hyvin kuvattu niin idänkaupan kultaiset, kosteat vuodet Ukon elämänopetusten kautta, kuin nykyisin johtajalta vaadittava tiukka itsekurikin. Repesin nauruun, kun pääsin kohtaan jossa Hopeaniemi junior kadehtii
"... vapautta, joka on hyväpalkkaiselle paperityöläiselle arkipäivää, siellä ne kaahaavat Kymenlaaksossa japanilaisilla autoillaan ja viettävät laadukasta vastuutonta vapaa-aikaa, röyhkeät possut,..."
Oli samantien pakko soittaa isälleni (juuri jämsänjokilaaksolaiselta paperitehtaalta eläköitynyt mies, joka vaihtoi vastikään Mazdansa Skodaan) ja lukea hänelle pätkä ääneen.
Tämä kirja olisi todellakin mielenkintoista lukea uudestaan kahdenkymmenen vuoden päästä.
Minä olen juuri lukemassa tätä uusinta Hotakaista ja olen pitänyt kaikesta lukemastani heti ensimmäiseltä sivulta lähtien. Olen kasvanut pitämään Hotakaisesta kirja kirjalta aina vain enemmän. Odotan innolla tämän kirjan lukemista loppuun.
VastaaPoistaSe juniorilta vaadittu itsekuri oli minulle ehkä suurin tekijä, jota ei äkkiseltään tule ajatelleeksi. Varmasti pitää paikkansa, kännykkäkamerat vaanivat joka puolella tilaisuutta tarttua pienimpäänkin juttuun, minkä suinkin voi jossain yhteydessä saada näyttämään huonolta kontekstistaan irroitettuna.
VastaaPoistaMinäkin pidin tästä kirjasta todella paljon. Ihailen varsinkin sitä, miten Hotakainen sai nykyhetken vangittua yhteen päivään. Tuo sinun korostamasi eräänlainen vastakkainasettelu Armaan ja Hopeaniemen välillä oli myös todella mielenkiintoisesti rakennettu.
VastaaPoistaHotakaisen ilmaisu oli kyllä erikoista, mutta ehdottomasti hyvällä tavalla. Hienoa että näin hyviä suomalaiskirjailijoita on vielä elossa :).
Itse en ole vielä Hotakaisen uusinta lukenut, mutta tarkoitus olisi. Ja odotus on kirjaa kohtaan vain kasvanut hyvien arvioiden myötä. Ja olihan herran edellinenkin romaani vallan mainio. Katsotaan, jos tässä olisi jälleen kirja, jonka ihan omaan hyllyyn uutena ostaisin.
VastaaPoistaJuuri sain tekstin kasaan. Pidin tästä todella. Naseva tyyli, tiukka rytmi ja asiaa paketoituna siten, että heikompaa hirvittää.
VastaaPoistaVoi morjens! Just julkaisin oman juttuni tästä kirjasta ja linkitin sinutkin. Tulin lukemaan juttusi nyt kunnolla, sillä usein luen vain "pikasilmäilyllä" sellaisten kirjojen blogiarviot, jotka aion itsekin lukea lähiaikoina. Ja nyt huomasin että mähän olen käyttänyt ihan samoja sanoja kuin sinä! Kultaista häkkiä ja 20 vuoden päästä tarkasteltavaa ajankuvaa.
VastaaPoistaToivottavasti uskot että tämä ei ollut tahallista, sillä jos olisin halunnut matkia, olisin kyllä vaivautunut vaihtamaan nämä ilmaisut joksinkin muuksi. Ehkä mulla on vaan ajatuksenkulku juossut samoja ratoja kuni sinulla tai sitten nämä ilmaisut jäivät alitajuntaan kun eka kerran pikaluin tekstisi varovaisesti...
Kyllä minä uskon. Ehkä Hotakainen on vain niin taitava kirjoittaja, että saa lukijoiden ajatukset laukkaamaan samaa rataa pitkin!
VastaaPoistaKiitos. Täytyy ensi kerralla lukea linkittämänsä jutut kunnolla läpi ENNEN kuin painaa julkaise-nappia. Ehtiipä sitten valita muita sanankäänteitä tarvittaessa.
VastaaPoista