Karin Mäkelä: Valkea voima
Atena 2011, 165 sivua.
Valkea voima on tarina huumeäidistä. Alkusanoissa kirjoittaja kertoo esittävänsä asiat niin kuin hän on ne kokenut, mikä saattaa paikoitellen poiketa totuudesta. Jos ei kertomus totuutta vastaa, niin tuskin siinä on kauheasti asioita ainakaan kaunisteltu, siksi karua luettavaa koko kirja on.
Tarina alkaa sillä, että kertoja on gynekologin vastaanotolla ja on juuri saanut varmistuksen raskaudestaan. Takana on avioliittoakin vasta pari viikkoa, ja lapsi - vaikka odottamatta ilmoittaakin tulostaan - on mitä mieluisin uutinen. Jonkin ajan kuluttua lääkärineuvolassa onnitellaan sydänäänten kuuluvan terveelle lapsen alulle ja samalla kehoitetaan allekirjoittamaan lähete aborttiin; huumetaustaiset vanhemmat kun eivät olisi toivottuja. Vanhemmat eivät tätä usko, vaan päättävät pystyä elämään aivan tavallista, päihteetöntä elämää siinä missä kaikki muutkin.
Yllätys yllätys, sepä ei onnistukaan. Odotuksen ajan vanhemmat sinnittelevät ja pari kuukautta pojan syntymän jälkeenkin, mutta sitten tilanne muuttuu. Valkeaa voimaa - amfetamiinia - saisi mukavan helposti, ja voihan sitä nyt yhdet ottaa. Yhdet johtavat toisiin, ja loppu kirjasta onkin saman toistoa: en jaksanut laskea edes puoleenväliin saakka kuinka monta kertaa käyttö päätetään lopettaa. Tasan yhtä monta kertaa lopettaminen lopetetaan.
Lapsia siunaantuu yhteensä kolme, yhtä monta kuin kirjassa on osia. Ensimmäinen osa kertoo siitä miten lapset saatiin ja miten heitä yritettiin pitää kotona. Toinen osa kertoo taistelusta lastensuojelun ja sosiaali-ihmisten kanssa ja kokolailla onnettomista yrityksistä päästä kuiville. Viimeinen osa keskittyy lähinnä esikoisen ongelmiin, mikä onkin ihan hyvä, sillä lukija on jo väsynyt kuulemaan loputtomista käytön lopettamisista.
Minun suhtautumiseni erilaisiin kieltolakeihin on ollut melko liberaali: yksilöllä pitäisi olla vapaus tehdä melkeinpä mitä vain, kunhan hän ei sillä loukkaa toisten oikeuksia. Kertomuksen huumeäiti ehtii kirjan aikana loukata ties kuinka monien oikeuksia, kenen lievemmin ja kenen vakavammin, mutta joukko on mittava. Eniten loukkauksista joutuvat kärsimään lapset. Tuntuu erikoiselta lukea, kuinka monta kertaa yhteiskunta tarjoaakaan vielä uutta mahdollisuutta. Aivan kuin luottamusta ei voisi lopullisesti menettää lainkaan, vaan aina pääsee katkaisuhoitoon ja sossusta saa rahaa. Vastineeksi tästä yhteiskunta saa sen, että kirjoittaja valittaa kokemastaan kohtelusta. Katkolla ollessa havaitaan, ettei valvonta ole kovin tiukkaa, ja niinpä koetaan suorastaan velvollisuudeksi vetää päät tötterölle niin usein kuin suinkin mahdollista. Mikäpä siinä toisaalta, jos olot ovat hotellitasoiset.
Minua jäi kaikkein eniten ihmetyttämään se, kuinka tiukka riippuvuus lopulta on vai onko kyse vain itsekurin heikkoudesta. Toistuvat retkahdukset kertovat riippuvuudesta, mutta toisaalta yhtä monet lopetukset kertovat siitä, että itseään pystyy halutessaan hillitsemään päivän kerrallaan. Jos tahtoa todella on, kuten tässä tapauksessa lasten menettämisen myötä piti olla, niin kaiken järjen mukaan lopettamisenkin pitäisi onnistua.
Kirjana Valkea voima ei ole mitenkään mullistava, mutta todenmukaisena kuvauksena huumevanhemmuudesta oikeuttaa paikkansa. Se on ehdottomasti plussaa, ettei asioita ole kaunisteltu.
Mä luin tästä justiinsa Hesarista. Jäi kiinnostamaan, vaikka yleensä olen hiukan skeptinen tämän tyyppisiä kirjoja kohtaan. Miellän ne kai sellaisiksi "säälikää minua!" -kirjoiksi tai kirjoiksi, jotka kirjoittaja on kirjoittanut vain terapioidakseen itseään ja kirjallinen anti lukijalle on onnettoman huono.
VastaaPoistaEhkä tämä ei kuulunut kumpaankaan kategoriaani?
Mielenkiintoinen arvio ja kiinnostavan kuuloinen kirja! Huumeongelmista kertovat kirjat ovat varmaan useimmiten vanhempien tarinoita lastensa huumeiden käytöstä. Hyvä, että toisenlaisistakin näkökulmista kirjoitetaan.
VastaaPoistaMorre: ei tämä kirja aivan selvästi kuulu kumpaankaan kategoriaan. En oikein päässyt selville siitä, miksi se on kirjoitettu. Toisaalta kirjoittaja yrittää uskotella itselleen olevansa ihan hyvä äiti, mutta samalla muistuttaa käyttävänsä amfetamiinia yhä uudestaan. Kirja loppuu aika lyhyeen esikoispojan kuolemaan, mikä sitten puhuisi vähän sen terapioinnin puolesta.
VastaaPoistaMinä luin tänään lehtijutun liittyen tähän kirjailijaan ja jotenkin alkoi melkein ärsyttämään muutama hänen kommentti. Tuli tunne, että hän syyllisti muita äitejä siitä, että jos saavat ns. aina olla lastensa kanssa, niin silloin ei kyllä saisi koskaan sanoa lapselle, ettei ole aikaa jne. Hän jotenkin kyseenalaisti sen, että tajuaako moni äiti, kuinka onnekas on kun on lapset itsellä ja kuinka hän on aina sataprosenttisesti läsnä kun näkee niitä kahta poikaansa. Totta kai on niin lapsen kuin äidin kannalta rankka juttu, jos lapsi huostaanotetaan, mutta syyt siihen ovat siinä, että ko nainen on päätynyt huumeidenkäyttäjäksi ja siksi lopulta jopa vankilaan. Kyllä minäkin arvostan ja rakastan lapsiani, vaikken aina koko ajan 110%sesti heidän kanssa touhua ja ole ns. läsnä..ja vaikka saatan joskus poikkipuolisenkin sanan ääneen sanoa, kun känkkäränkkä vierailee perheessä jne. Hänen kommenteista vain tuli jotenkin negatiivinen fiilis minulle äitinä, että hän syyllistää muita äitejä ja korottaa itsensä paremmaksi. Hankalia juttuja.
VastaaPoistaAiheena kirja kiinnostaa minua, mutta jotenkin tuon lehtijutun takia kiinnostus hieman lopahti..
Susa: Ymmärrän hyvin pointtisi. Minusta Mäkelällä ei oikein ole eväitä sanoa tuollaista, sillä oman kertomansa mukaan hän on sortunut aineisiin aina silloin, kun arki on ehtinyt olla pelkkää arkea jonkun aikaa. Eikä se aika edes ole pitkä, pari kuukautta korkeintaan. Sekin on otettava huomioon, ettei hän kertonut missään vaiheessa käyneensä töissä, eli se arki on poikennut useimpien perheiden arjesta aika voimakkaasti siltäkin osin.
VastaaPoistaKoko läpyskä oli pelkkää sossun ja lastensuojelun haukkumista.
VastaaPoistaNainen ei kanna vastuutaan, vaikka sanoo itseään kirjassa muutaman kerran huonoksi äidiksi.
Olen todella pettynyt, että ostin kirjan ja annoin huumerahaa vankilassa istuvalle piripäälle.
Minusta kirja oli yllätys ja tykkäsin. Odotin takakannen perusteella jotain muuta..En tiedä tarkalleen mitä.. Ajatuksia herättävä se kuitenkin oli. Kaunistelematon ja rehellinen kerronta, sellanen fiilis itelle jäi.
VastaaPoistaÄiti ei saa sympatioita kuitenkaan.
Tuskin on tuohon aikaan lasten suojelu ollut kummoisella tasolla, kysyttiinkö lapsilta kertaakaan minne haluatte?Ei. Mahdollisimman kauas vaan kaikesta tutusta ja suvusta.
Karua ja kaunista. Kirjoittaja on kokenut elämänsä sen hetkisen ajan näin ja kirjoittaa siitä rehellisen karusti. Me kommentoimme kirjaa kukin omien näkemystemme mukaan, rehellisesti nimimerkillä. Ihanaa kun maailma reagoi ja löytyy tällaisia rehellisiä kirjoittajia ja kommentoijia. Ehkä se tarinan rehellisyys ja reagointi siihen kertoo eniten meistä itsestämme.Onhan se niin helppoa olla hyvä. vai onko oikeasti?
VastaaPoistaOn hienoa, että kirjoittaja sanoo alkusanoissa kirjoittavansa asiat niin kuin itse ne muistaa ja on kokenut. Kovin moni asia näköjään on matkan varrella muuttunut "kauniimmaksi" tai kokonaan "unohtunut".
VastaaPoistaMutta niinhän sitä sanotaan, että joillekin rehellisyys ja valheesta kiinni jäämättömyys ovat synonyymeja.
Niin, lastensuojelua ja sossua on helppo moittia, kun heillä on vaitiolovelvollisuus eivätkä saa koskaan kertoa, miten asiat heidän näkemyksensä mukaan ovat.
VastaaPoistaLastensuojelu ei kuitenkaan vieraile tavallisissa perheissä - ei vaikka joskus menisi vähän malttikin ja korottaisi ääntään lapsille.
On todella harvinaista, että Suomessa menettäisi lapsensa aiheetta, pikemminkin asia on päinvastoin.
On niin harmi, että herääminen todellisuuteen tapahtui vasta lapsen kuoleman jälkeen. Mutta tapahtui kuitenkin. Lapsi kärsi huostaanotosta huolimatta äidin ja isän tavasta elää.
VastaaPoistaEi tämä mielestäni ole selviytymistarina. Se olisi ollut sitä, jos käyttö olisi lopetettu aiemmin. Roikkumalla omissa lapsissaan käyttävänä ja rikollisena äitinä kirjoittaja on pilannut lasten elämää. Hän ei olisi saanut tuoda näitä vaikutteita lapsiinsa, vaikka on samalla varmasti ollut omalla tavallaan rakastava äiti. Olisi päästänyt irti lapsistaan ajoissa.
Tänä päivänä kirjoittajalla on vahvuutta ja viisautta. Entinen tie on menty loppuun. Sille tielle menetettiin se kaikkein tärkein, oma lapsi. Se, että Karin elää ja hengittää kaiken tämän jälkeen ja ilmeisesti pystyy katsomaan itseään peilistä, on jollain tavalla poikkeuksellista. Koen sekä sympatiaa että ärtymystä samaan aikaan..
Kirjoittajahan oli moneen otteeseen ollut vankilassa ja kyennyt olemaan kuivilla siellä. Ainakin kirjan julkaisun aikaan hänen mainittiin olevan avovankilassa edelleen. Toivoa sopii, että kyse on nyt pysyvästä pääsystä eroon aineista, eikä vain pitkän sarjan yhdestä episodista.
VastaaPoistaMinäkin jäin miettimään niitä lastensuojeluviranomaisia kohtaan ositettuja (kohtuuttomia?) syytteitä. Jotenkin itse ajattelisin, että vauvaikäisiä ei vaan voi hoitaa kamaa vetäen. Ei ole olemassa hallittua huumeiden käyttöä. Tästä asiasta kysyisin Mäkelältä, jos jossain tilaisuudessa olisi mahdollisuus. Kaikesta huolimatta uskaltaisin suositella tätä kirjaa, tiukempikinpipoisille.
VastaaPoistaoon lukassu kirjan ja puhutteli minua ainaki ihan henkilökohtasesti! suoraa tekstiä mitään kaunistelematta! ite oon myös narkomaani ja äiti ihminen. vuoden ollu kuivilla ja llapset on edelleen sijotettuna. kaikkihan juu on aivan itestään kii miten tän elämän elää ja miten ne kortit käyttää jotka meille on jaettu.mutta kun se elämä vaan ei mene aina niin käsikirjotuksen mukaan.todellakaan suppee mieliset ja pikkusieluset ihmiset ei tätä kyseistä sairautta vaan voi käsittää ja justiinsa siks saaki törmätä usein lauseisiin ite oot ties valinnu ja sääli on sairautta... sääli on se mitä vähiten kaipaamme tai halumme! narkomaanin elämä on kaikkea muuta kun sitä että herätään kello kuus joka aamu ja syötetään lapset ja sit täysillä kaasut pohjas kohti tarhaa ja omaa työ paikkaa,se vaan on niin et kaasu pohjas tulta päin ja oman navan ja tarpeiden täyttämistä. eli ei siihen lapset oikeen asetelmiin sovi. ja todellakin karin tässä kirjassa sen antaakin ymmärtää täysin mutta se vaan on niin että myös narkomaanit voi lapsia saada ja monet luulevatkin että lapsi tulee ja hoitaa vanhemmat risaset kuntoon mut se onki vaan harhaa.jokanen haluaa olla tietenki hyvä ja rakastava aikunen oli sit kysees äiti tai ihminen,mutta ei ne kortit tässäkään asias mee niinku pitäs.ite en muuta halunnukkaan että saisin elää normaalia elämää ja olla läsnä ja kuulevana vanhempana mutta jokin muu vei voiton.mutta se että menneisyyteen emme kukaan voi vaikuttaa mutta tulevaisuuteen voidaan ihan sellanen tavallinenkin ihminen.kukaan meistä ei oo täydellinen jokasessa meissä on rutkasti parannettavaa jokasessa saralla!
VastaaPoistaJuuri sain kirjan päätökseen, "ahmin" sen muutamassa tunnissa. Itselle teksti oli ristiriitaista luettavaa, äitinä ja sosiaalialan työtä tekevänä. Parasta on, jos kirjan kirjoittaminen on kirjoittajaa auttanut surutyössä.
VastaaPoistaTeksti oli totuudenmukaista ja raakaakin. Hurja sairaus tuo riippuvuus. Kuitenkin hetkittäin kirjaa lukiessa tuli hieman jopa ärsyyntynyt olo, eikö kirjailija näe itsessään mitään epäkohtia? Mutta harvinaisen selväksi tuli myös, ettei Mäkelä nosta itseään jalustalle, vaan valitettavasti ehkä jopa hänen henkilökohtainen riittämättömyyden tunne sekä huono itsetunto ovat ruokkineet huumeriippuvuutta.
Kirjan alussahan kirjailija kertoo, ettei voi olla varma kaikista käänteistä tai tapahtumien kulusta, mutta kertoo sen oman kokemuksensa kautta ja kuten asiat muistaa. Tämähän kertoo asian subjektiivisesta lähestymistavasta, kuten tässä tilanteessa on ymmärrettävää.
Toivon voimia kirjoittajalle ja hänen läheisilleen elämässä eteenpäin!
Luin tämän kirjan ja se oli mahtava! Rakastuin kirjaan heti.
VastaaPoistaItsehän olen vasta 14-vuotta, en tiedä onko kirjaa ehkä suunnattu niin nuorelle, mutta eipä tuo haitannut. Kirjassa kaikkia asioita kuvattiin hyvin ja se oli helppo lukea, luin itse kirjan kahdessa päivässä.Teksti oli mahtavaa, se raapi omaakin sydäntä pystyin ehkä jopa vähän tuntemaan nämä samat tuskat vaikka en ole niitä itse kokenut.Tämä tarina..En voi kuvata miten läheltä se on menny, katsoen omaa elämää. Kaikki mitä kirjoittaja kirjoitti. En osaa sanoa enään, kirja oli vaan aivan mahtava.
Arvelisin tämän olevan suunnattu vanhemmille ja vanhemmuutta suunnitteleville; lapset ovat kuitenkin koko jutun ydin.
PoistaAinoa kirja jonka luin 2 päivässä, ja ihan ensimmäinen jonka takia itkin. Heräsi halu olla auttamassa ja tukemassa näitä lapsia ja etenkin äitiä. Surettaa esikoisen kuolema ja hyvin voin samaistua kirjan tunnelmiin. Toivottavasti saisin lukea kirjan "jatko osaa" jossa kerrotaan perheen elämästä nyt.
VastaaPoistaItselläni ikää siis 23vuotta ja 1,5v tytär. Joten nuo äidin vaistot jotenkin paransivat luku kokemusta. :) terveisin edellinen Anonyymi
PoistaMinusta siinä kirjassa tavallaan tuli jo "jatko-osaa", joka kertoi mitä sitten tapahtuikaan. Ainahan se kaava oli sama, joten en odottaisi liikoja. Valitettavasti.
PoistaPitäisi tehdä koulutyönä referaatti tästä ihanuudesta... Kyllä olette oikeassa kaikki. Mulle ainakin herätti, enemmän kysymyksiä kuin vastauksia mihinkään suuntaan. Kokonaisuutena olen sossumuijien puolella. Apua on annettu ja maksettu yhteiskunnan varoilla, mutta hienoa jälkeä on syntynyt. On olemassa ns. toivottomia tapauksia, jotka oikeasti haluaa eroon, mutta eivät saa apua.
PoistaKirja on minulla yhä kesken. Ei voi yleistää että kaikki addiktit olisi samanlaisia. Itse entisenä käyttäjänä en koskaan varastanut tai myynyt itseäni. Kävin töissä rahoitin huumeiden käyttöni sillä. Minua jäi vaivaamaan nuo "vedin piriä kunnes sain tavata lapset ja nautin suuresti ajasta heidän kanssaan". Jotenkin noin siellä luki. Jos ihminen käyttää arkena amfetamiinia se ei ole älyssään viikonloppuna. Todennäköisesti nukkuu tai kärsii vierotusoireista? Olen itse äiti mutta en päihdeäiti enää. Lapseni ovat terveitä, täysi-ikäinen lapseni ei polta eikä juo. Päihteet ei kiinnosta. Luojan kiitos. Se maailma on jotain mitä kukaan ei-addikti ei pysty ymmärtämään. Ei vaikka lukisi kuinka monta kirjaa.
VastaaPoista