Pekka Hiltunen: Onni

Pekka Hiltunen: Onni
WSOY 2016
Painetussa kirjassa sivuja: 395
Äänikirjan lukija: Aku Laitinen
Äänikirjan kesto: 12h 50min

Tämä kirja valikoitui kuunneltavakseni etupäässä siksi, että se sattui olemaan kirjastossa vapaana. On mukavaa voida lainata äänikirjojakin perinteisten kirjojen tapaan. Valikoima on tietysti merkittävästi suppeampi, mutta hintaansa nähden palvelua voi pitää erinomaisena.

Onni on aikalaisromaani, joka kertoo toisaalta media-alan viimeaikaisesta muuttumisesta ja toisaalta homojen oikeuksien etenemisestä. Kirjassa liikutaan kahdessa eri aikatasossa. Mennyt aika keskittyy homoasiaan, ja nykyaika media-alaan.

Päähenkilö Oskari Silta on nykyajassa hakemassa töitä lehden toimituspäällikkönä, ja suurimman osan kirjan siitä puolesta hän on työpsykologin haastattelussa. Itse haastattelu ei suju suunnitelmien mukaan, vaan he päätyvät keskustelemaan vähän kaikesta - joskin Oskarin osalta se "kaikki" tarkoittaa pitkälti valitusta toimittajan työn muuttumisesta. Ei ole yllättävää, että kirjoittaja on itsekin toimittaja, sillä hän jaksaa toitottaa media-alan nykytilanteen surkeutta yhä uudestaan, vaikka asia kuulijalle (ja lukijalle) on jo tullut hyvinkin selväksi.

Menneen ajan osuudessa kuvataan Rovaniemeläistä homoyhteisöä, johon kuuluu myös Oskarin tyttöystävä Tuulikki. Tähän osion ei liity paasaamista, ja itse pidin näiden kahden maailman yhdistelmää vähintäänkin erikoisena. Miksi juuri homot? Toki kehitys heidän osaltaan on edennyt suosiolliseen suuntaan ja sikäli juuri päinvastoin kuin media-ala, mutta en silti osaa nähdä näiden välillä sen kummempaa yhteyttä.

En voi jättää mainitsematta vielä Oskarin entistä koulukaveria Aapoa, tai Roady Runneria, kuten hän itse toivoo itseään kutsuttavan. Roady on omien puheittensa mukaan musiikkimaailman seuraava supertähti, jonka nimi tulee vielä olemaan kaikkien huulilla. Näyttöjä hänellä ei ole, mutta uhoa sitäkin enemmän. Roady on alleviivaavan ärsyttävä hahmo. Hän edustaa juuri sitä ihmisryhmää, jolle mediamaailman muuttuminen sopii, joka elää somenäkyvyydestä, tykkäyksistä ja klikkauksista.

Hiltusen maalaama kuva perinteisen toimittajan työn ahdingosta tuntuu huolestuttavalta, mutta en ole valmis jakamaan hänen pessimismiään sellaisenaan. Vaikka yhä enenevä pinnallisuus vaikuttaisikin olevan vallitseva trendi, niin eivät ihmiset kuitenkaan ole ihan pelkkiä typeryksiä. Eivät kaikki lukijat ole tyytyväisiä klikkienkalastelujournalismiin. Kun se yleistyy ja kunnolla tehdyt jutut vähenevät, alkaa jälkimmäiselle syntyä aivan uutta tilausta. Hiltusen haikailemassa maailmassa kunnolla tehtyä journalismia oli tarjolla yllin kyllin, mutta jos se alkaa käydä oikeasti vähiin, niin uskon että löytyy yhä enemmän ihmisiä jotka ovat valmiita siitä myös maksamaan. Meidät on totutettu siihen, että sisällöstä ei tarvitse maksaa, mutta jos ilmaiseksi saa vain klikkienkalasteluhöttöä, niin kyllä lukijoille tulee mieleen, että onko mielekästä tuhlata aikaansa sen parissa vai onko parempi maksaa hieman siitä, että saa myös tolkullista sisältöä.

(Huomasin kyllä, miten itsekin tämän bloggauksen alussa ylistin sitä autuutta, että äänikirjojakin saa nimenomaan ilmaiseksi. Ne ovat juuri sitä laatusisältöä, josta voisi hyvin maksaakin. Onneksi kirjastot eivät ole riippuvaisia klikkauksista, ainakaan vielä.)