Juhani Aho: Omatunto

Juhani Aho: Omatunto
WSOY 1914
Lukija: Yrjö Tähtelä
Kesto: 5h 17min

Suomenlahden ulkosaarella asuu kaksi perhettä: Söderlingit ja Korsut. Kirja kerrotaan Söderlingien näkökulmasta. Alussa heidän luokseen tulee myrskyltä suojaan rikas herra, joka kysyy, mitä kukin elämältä toivoisi. Kukaan ei tavoittele mahdottomia, oikeastaan kaikkien toiveet olisi täytettävissä rahamäärällä, joka aikanaan (viime vuosisadan alussa) on kylläkin ollut merkittävä, muttei mitenkään ylitsepursuava.

Myrskyn jälkeen saaren rantaan ajautuu ilmeisesti haaksirikkoutuneen laivan lastia. Saarella on ollut ikiaikainen sääntö: minkä meri antaa, se kuuluu löytäjälle, ja tuon lastinhan on meri heille suonut. Löydöstä innostutaan tietysti kovin, mutta sitten alkaakin ensin lasten omatunto kolkutella: onko moraalisesti oikein, että he pitävät löytämänsä itsellään? Vaikkei kukaan vaatisikaan heitä ikinä edesvastuuseen tai mitään muutakaan, niin vähitellen epäilys laajenee: pystyvätkö he nauttimaan meren antimista, jos ne onkin saatu vääryydellä?

Aho pakottaa lukijan mittaamaan omaa moraaliaan tässä samalla ja vastaamaan esiin tulleisiin kysymyksiin omasta puolestaan. Oleellista tässä on se, että yhteiskunnan asettamat säännöt ovat toissijaisia, ja viime kädessä merkitystä on vain sillä, mikä on toisaalta oikein, ja minkä kanssa toisaalta kukin pystyy elämään.

Tämänkaltaiset pohdinnat ovat sellainen seikka, joka erottaa eläimet ihmisistä, ja siksi ne kuuluvat meille kaikille. Oli varsin ilahduttavaa nähdä, että kirjallisuudestamme löytyy tällainen pohdinto jo yli sadan vuoden takaa. Siitä olen hieman pettynyt, ettei tämä ole tullut vastaani jo paljon aiemmin.

Etenkin kirjan lopussa olevan yllättävän käänteen johdosta Aho on ottanut mukaan elementiksi suomalaisille kovin tutuksi käyneen kateuden. Se on väistämättä sivuosassa, mutta ansaitsee silti tulla mainituksi. "Ei sen väliä, jos ei pärjättykään. Pääasia että ruotsalaisetkaan eivät voittaneet." Ei sitä nyt kirjassa noin esitetä, mutta samasta ajatuksesta on silti kyse. On kiinnostavaa, miten syvään tuo ajatustapa onkaan mahtanut juurtua.

Mielestäni tämä olisi erinomaista luettavaa koululaisille. Vaikka kieli onkin kovin vanhanaikaista ja maailmakin muuttunut, niin sisältönsä osalta tämä on edelleen täsmälleen yhtä ajankohtainen kuin kirjoitushetkellänkin. Ja uskallan väittää, ettei ole syytä olettaa ajankohtaisuuden jatkossakaan yhtään karisevan.