Kari Hotakainen: Henkireikä

Kari Hotakainen: Henkireikä
Siltala 2015
Sivuja: 200

Kari Hotakainen ei esittelyjä kaipaa. Minulle hän on kirjailija, joka ei halua kirjoittaa samaa kirjaa montaa kertaa. Jos yhtä kirjaa pitää onnistuneena, niin on turha odottaa, että seuraava seuraisi samaa kaavaa ja olisi samanlainen muussa kuin siinä mielessä, että sekin on hyvä.

Nyt Hotakainen on kirjoittanut rikosromaanin. Jos hän ei halua toistaa itseään, niin ei myöskään yhtä uutta salapoliisitarinaa, joka on jo tehty ties kuinka monta kertaa. Onko mahdollista keksiä noin kuluneeseen lajiin jotain uutta? Kyllä on, ja Hotakainen tekee sen juuri omalla tyylillään.

Rikoskirjallisuus nojaa yleensä niin paljon juonensa varaan, ettei siitä voi kertoa juuri mitään pilaamatta samalla lukunautintoa. Henkireikä eroaa massasta tässäkin, sillä voisi melkeinpä sanoa, että tässä juoni on sivuseikka ja tärkeintä on se, miten se on kirjoitettu. En tarjoa näytteeksi lainausta, sillä tämä kuuluu lukea kokonaan.

Olen kuullut maininnan, että joku kriitikko olisi arvellut Henkireikää välityöksi. Ei tämä kyllä kirjailijan pääteos ole, mutta välityö kuulostaa tarpeettoman vähättelevältä. Juoni on melko vaatimaton, mutta täytyy tosiaan pitää mielessä, että tämän kohdalla se ei olekaan pääasia. Myöskään rikoksen ratkaiseminen ei ole, vaikka lukija jännittääkin loppuun asti sitä, millaisen tien tekijät tulevat lopulta valitsemaan. Samalla kukin voi itse pohtia omia valintojaan: mitä lukija odottaa tapahtuvan ja heijastaako se sitä, mitä hän itse olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt. Saako rikollinen osaksi ymmärtämystä? Vaikuttaako se valintojen tuomittavuuteen?

Yllä olevien kysymysten herääminen on aina merkki hyvästä kirjasta. Välityö tai ei, sillä niin väliä. Vaikka kirjoittaja onkin Hotakainen ja toive siksi melkoisen turha, en malta olla sanomatta: "lisää tätä!"

Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015
Sivuja 156

Ei ole kiitollinen tehtävä kirjoittaa toista kirjaansa, jos esikoinen on ollut Nälkävuosi. Kaikki odottavat jotain yhtä hienoa, vaikka vain harva sellaiseen kykenee ikinä. Onneksi Ollikainen ei ole lannistunut, vaan on kirjansa kirjoittanut.

Musta satu pyörii Tattarisuon lähteen ympärillä. 1930-luvulla lähteestä löydettiin irtileikattuja käsiä, sormia ym. Myös pirtutrokarit käyttivät sitä piilopaikkanaan.

Kirjan päähenkilö on kirjailija, joka on jäänyt tekstissään jumiin Tattarisuon kohdalle. Hänen osuutensa kirjasta vaatii jos jonkinlaista tulkintaa, eikä oikein tunnu sopivan tällaiselle yksioikoiselle insinöörille.

Toisessa aikatasossa seikkailee kirjailijan esi-isä, viinatrokari Heino, jonka osuus on suorempi. Siihenkin liittyy samainen Tattarisuo tavalla jos toisellakin, mutta ei niin keskeisesti. Ylipäätään se on esillä kautta koko kirjan jatkuvasti, mutta merkitys jäi minulle epäselväksi. Jossain haastattelussa Ollikainen on maininnut Tattarisuon edustavan hänelle kirjassa ihmisen alitajuntaa. Jotain tämänkaltaista osasin kyllä odottaa, mutta itse tuppaan olemaan liian laista yrittääkseni keksiä, mitä kirjailija kulloinkin eri asioilla tarkoittaa, enkä myöskään tämän tiedon saatuani oikein jaksaisi ryhtyä käymään lukemaani läpi tässä uudessa valossa.

Minulle kirjasta jäi melko sekava vaikutelma. Vähän kuin seuraisi maton hapsuja: kaikki ne ovat siinä matossa kiinni, eivät johda minnekään, mutta muodostavat silti yhdessä jotain. Mutta tosiaan vain jotain, ja sekin jotain on eri kerroilla eri näköistä, vaikka muistuttaakin toisiaan.

Minuun tämä ei siis uponnut lainkaan yhtä hyvin kuin Nälkävuosi. Luin kirjan mielelläni loppuun asti, mutta siinä auttoi kovasti toive siitä, että hapsut sidottaisiin jotenkin yhteen samoin kuin se, että kirja on lyhyenpuoleinen. Minun mielessäni Nälkävuoden vauhti kantaa vielä seuraavaan kirjaan saakka, mutta siitä kaipaisin jotain erilaista kuin tässä.

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja
Suomennos: Juhani Lindholm
Siltala 2014, alkup. 1999
Sivuja: 314 

Hauskaa, muttei koskaan enää oli positiivinen kokemus. Nimensä puolesta Vastenmieliset tyypit kuulostaa kiinnostavammalta, ja odotinkin sen lukemista innolla.

Kirjan nimi viittaa kuvitteellisiin haastatteluihin, joissa vain "haastateltava" on äänessä. Lainausmerkit siksi, että jokainen heistä tuntuu puhuvan niin auliisti, ettei haastattelijaa tarvita lainkaan, eikä hän toisaalta myöskään ohjaa puheen etenemistä kysymyksillään. Kaikki kirjan tekstit eivät suinkaan ole näitä haastatteluja, vaan joukossa on myös muita puheenvuoroja. Haastatteluille on yhteistä se, että niissä miehet puhuvat suhteistaan naisiin, ja muut voivat sitten poiketa tästä rajauksesta, mutteivät kovin kauas.

Osassa tekstejä virkkeet tahtovat venyä todella hillittömän pitkiksi. Parhaimmillaan sivulle ei taida mahtua kahtakaan kokonaista virkettä, mikä tekee lukemisesta kovin raskasta. Kuka jaksaa kertalukaisulla pitää mielessään, millä lauseella tuollainen monoliitti oikein alkoi ja mitä siinä lopulta sanottiinkaan? Sitten kun niitä vielä tulee useita peräjälkeen, niin lukijaa ei totisesti päästetä helpolla. Mikäli lukijalta vaaditaan paljon, niin vastapainoksi pitäisi myös tarjota paljon, mutta minun mielenkiintoani nämä kummallisuudet eivät jaksaneet juurikaan pitää yllä riittävästi, ettei keskittymiseni olisi päässyt herpaantumaan. Tämän johdosta jäikin paikoitellen sellainen tunne, ettei tätä kirjaa pitäisi lukea lainkaan noin vain alusta loppuun, vaan syventyä jokaiseen tekstiin kerrallaan juuri niin paljon kuin se sattuu vaatimaan, ja vasta sitten siirtyä seuraavaan. Jää kuitenkin jonkun muun kerrottavaksi, saako tällaisesta tavasta asiaankuuluvaa palkintoa vai ei.

Novellien aiheet ovat poikkeuksetta kiinnostavia, ja ne helpommasta päästä olevat olivat muutenkin mieluisia. Eniten mieleeni jäi sellainen, jossa isä kuolinvuoteellaan vuodatti pitkään ja hartaasti sitä, miten pettynyt hän olikaan ollut poikaansa aivan alusta alkaen, vaikka tämä olikin menestynyt elämässään varsin mainiosti. Toinen ulkoisesti varsin kiinnostava oli kahdessa osassa oleva novelli, josta alku oli kirjoitettu aivan tavalliseen tapaan, mutta jälkimmäinen puolisko olikin ikään kuin kirjoittajan suunnitelmana tai käsikirjoituksena, jonka pohjalta vasta olisi määrä kirjoittaa lopullinen teksti.

Jälkimakuni tästä kirjasta on, että se oli tarpeettoman raskasta luettavaa minulle. Jos ja kun Wallacelta vielä jotain suomennetaan ja päädyn sitä lukemaan, niin toivon muistavani tuon aiemmin mainitsemani tavan, eli lukea teksti kerrallaan, eikä kirja kerrallaan. Ennen lukemista minun on myöskin oltava valmis päästämään irti periaatteestani, että kukin kirja luetaan läpi vain kertaalleen.

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - Kuinka aids saapui Suomeen

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - kuinka aids saapui Suomeen
Siltala 2014
Sivuja 226

Parhaiten mieleeni jäänyt aids-uutinen tapahtui vuonna 1991, kun iltapäivälehden lööpissä oli kuva kuihtuneesta Freddie Mercurystä. En tainnut kunnolla tietää kuka hän edes on, mutta kuvan mies ei selvästikään ollut terve. Hänen yllään ollut puku oli aivan liian suuri, mikä jotenkin kieli siitä, että mies sen sisällä oli kutistunut tuntuvasti. Eikä hän muutenkaan näyttänyt hyvinvoivalta. Tätä aiemmin minulla on kyllä mielikuvia televisiouutisista, joissa puhutaan immuunikadosta ja aidsistakin, mutten ollut ikinä kuunnellut niitä ajatuksen kanssa. Aids sanana toi mieleen etupäässä erinäiset graffititöherrykset, joista en näin jälkikäteen ymmärrä, miksi ne oli ylipäätään tehty.

Karanteeni on oivallinen tietokirja. Se kertoo aiheestaan juuri sopivan laajasti ja eri kanteilta, pysyen tuon kannessa mainitun luonnehdinnan rajoissa hienosti. Ensin kerrotaan viruksesta ja siitä, miten tauti on alun alkaen ryhtynyt leviämään. Sitten tulee tietoa ensimmäisistä Suomessa todetuista tapauksista ja siitä, miten potilaita ryhdyttiin tutkimaan ja hoitamaan. Siinä vaiheessa taudista tiedettiin vielä kovin vähän, ja tutkimus toki kävi kiivaana. Aluksi sitä pidettiin vain homojen tautina, mikä vaikutti vahvasti yleiseen suhtautumiseen ja jopa hoidon järjestämiseen. Kun Suomestakin löytyi ensimmäinen heteroseksissä tarttunut tapaus, muuttui myös päättävän tahon asenne nopeasti. Kaikkia näitä tapahtumia kuvataan sopivan kiihkottomasti.

Vähitellen lääkitystäkin alkoi löytyä, ja sittemmin se on kehittynyt huimasti. Kirjasta välittyvä kuva HIV-positiivisen elämästä on aivan toisenlainen kuin mielikuvissani, jotka mitä ilmeisimmin perustuvat johonkin vuosikausia sitten saatuun valistukseen. Hyvin hoidettuna virusta on vaikea saada tarttumaan, jos ei ihan verellä ryhdytä lotraamaan. Potilaiden tarinat sairastumisestaan ja sairastamisestaan eri aikakausilta kertovat paljon: ennen lääkitystä tautia saattoi pitää tappavana, mutta nykypäivänä sen vaikutus on kovin vähäinen. Pilleri päivässä ja vastuullista käytöstä, juuri muusta ei vaikuta olevan kysymys. Huima muutos parissa vuosikymmenessä! (Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että tämä hyvä tilanne koskee vain niitä potilaita, jotka ovat kunnollisen hoidon piirissä. Esim. Afrikassa näin ei ole, ja aids on valtava ongelma.)

Pidän kovasti tavasta, jolla Karanteeni on kirjoitettu. Käsittelytapa on monipuolinen, muttei kaivaudu liian syvälle tai toisaalta jää liian pinnalliseksikaan. Mihinkään suuntaan ei kiihkoilla tai saarnata, vaan teksti on asiallista. Potilastapauksetkin on passelisti valittu, eivätkä koostu pelkästään homoista. Kaiken kaikkiaan tämä on hyvin tasapainoinen tietokirja, ja näin hyvä toteutus tekee lopputuloksesta hyvän, melkeinpä aiheesta kuin aiheesta. Suosittelen lämpimästi!

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää
Suomennos: Juhani Lindholm
Siltala 2012
Sivuja: 260

Ennen tätä kirjaa en ollut tutustunut kirjailijaan lainkaan, mutta kuultuani uudesta suomennoksesta Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja olin siinä samassa myyty aloittamaan jostain vanhemmastakin kirjasta, jonka vain saisi nopeammin käsiinsä.

Tässä kokoelmassa on yhteensä kuusi esseetä. Kolme niistä on tavallaan raportteja jostain tapahtumasta, ja loput kolme ovat sekalaisempia. Pituudet vaihtelevat suunnilleen kymmenestä sivusta nimiesseen huimaan 120 sivuun. Minut noin hurja pituus sai epäilemään, mahtaako sisältöä todella olla riittämiin, vai onko kyse haaskuusta ja tyhjän jauhamisesta. Kyllähän Wallacen tyyli on lavea, mutta ei sitä kyllä pelkän lyhentämisen vuoksi kannattaisi ryhtyä muuttamaan.

Ensimmäinen essee Hummereita yllin kyllin on raportti Mainen hummerifestivaaleilta. Tilaisuus on mittasuhteiltaan ilmeisen huikea, mutta tekstin painopiste kääntyy lopulta aivan toiseen suuntaan, eli pohtimaan tai syyllistämään lukijaa siitä, onko eläinten syöminen eettistä lainkaan.

Iso punainen poika on Oscar-gaalaa muistuttava tilaisuus, mutta keskittyy pelkästään pornoelokuviin. Tämäkin essee on raportti tapahtumasta, jonka mittasuhteet jälleen ovat ällistyttävät. 60 sivun aikana minua alkaa ihmetyttää se, miten kukaan voi jaksaa katsoa pornoa hetkeäkään, saati sitten että viitsisi osallistua kaksipäiväiseen tapahtumaan sen tiimoilta. En suinkaan kiellä, ettenkö olisi useinkin tapittanut pornoa silmät pyöreinä, mutta tämän tekstin jälkeen se tuntuu kovin väsyneeltä ajatukselta.

Tämä on vettä on valmistujaispuhe eräästä collegesta valmistuville opiskelijoille. Se käsittelee Wallacen ajatuksia opiskelun jälkeisestä elämästä, ja on yksinkertaisesti hauskaa luettavaa.

Tennistä ja tornadoja kohdistuu nimensä mukaisesti tenniksenpeluuseen tornado alleyllä, missä kirjailija asui teinivuosinaan. En käsitä lainkaan, miten hän sai kirjoitettua 60 sivua tekstiä tenniksen pelaamisesta tuulisissa oloissa, mutta niin vain teki, enkä jälkeenpäin edes tajua tekstiä olleen niin paljon.

Rouva Thompsonin luona Wallace oli 11.-13.9.2001. Jos ei päivämäärä heti sano mitään, niin mietipä vielä toisen kerran, ja huomaat esseen aiheen. Sen enempää tätä ei tarvitsekaan mainostaa.

Hauskaa, mutta ei koskaan enää on viimeinen raporteista. Massiivisen pituuden selittää se, että teksti kuvaa kirjailijan osallistumista viikon mittaiselle luksusristeilylle, ja pituus korostaa perinpohjaisuudellaan sitä, miten tutuksi laiva ja sen ihmiset tuona aikana ehtivätkään muodostua.

Wallacen havainnot aiheesta kuin aiheesta ovat osuvia ja useimmiten herkullisia. Hänen kirjoitustapansa on tosiaan lavea, mutta minulle ei kertaakaan tullut mieleeni, että lopettaisi nyt tuon jaarittelun ja kävisi asiaan. Tämä seikka kielii siitä, että tyylikin on harkittu. Ainoa pikkuisen ärsyttävä seikka on sivuhuomautusten määrä. Useimpien sivujen alaosassa on pienemmällä kirjasimella painettua tekstiä, joka selittää, tarkentaa tai jopa kommentoi varsinaista tekstiä. Tuollaiset huomautukset ovat sinällään ihan okei, mutta niitä ei pitäisi olla niin paljon, että lukeminen alkaa tuntua rikkonaiselta. Melkeinpä pitäisi lukea tekstit uudelleen ilman huomautuksia.

En ihastunut Wallaceen ikihyviksi, mutta riittävästi kuitenkin lukeakseni sen, mitä häneltä viitsitäänkän suomentaa.

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio - Kertomuksia seksistä ja väkivallasta 

Siltala 2011 

Sivuja: 379 

Seksiä ja väkivaltaa - mikäpä sen mielenkiintoisempaa olisikaan! Pelkän otsikon perusteella voisi kuvitella kyseessä olevan novellikokoelma, mutta Kyynelten kalio on silkkaa asiatekstiä. Tapahtuma-aika on 1600- ja 1700-luvuilla, ja tarkoituksena on yrittää kurkistaa sen ajan ihmisten sukupuolisuuteen, mutta perustuen muistiin kirjattuihin tositapahtumiin, eikä vain arvailuihin. Koulun historiantunneista mieleen nousee vain hämäriä muistikuvia sodista ja valloituksista ja tietysti ulkomaisista tapahtumista. Eri paikannimisiä rauhoja on solmittu vuonna sejase, mutta kiinnostavampaa olisi saada jonkinlainen käsitys ihan tavallisten ihmisten arkisesta elämästä, ja se puoli on syystä tai toisesta jäänyt minun kohdallani kovin köykäiseksi. Noitanaisen älä anna elää oli omasta aiheestaan kelpo katsaus, mutta herätti toisaalta lisää tiedonjanoa.

Kertomuksia on kirjassa yhteensä seitsemän, ja aiheina ovat mm. avioliiton ulkopuoliset suhteet, eläimiinsekaantuminen, masturbointi ja homous. Jokaisesta tapauksesta kerrotaan melko laveasti, viitaten myös mahdollisiin muihin vastaaviin tapauksiin. Tämä on pelkästään hyvä asia, sillä asiayhteydestä irrotettuna monetkin asiat kuulostavat nykyihmisen korvaan aivan kummallisilta, ja asiallinen käsittely onnistuukin ainoastaan aikakauden kontekstin huomioiden. Iltapäivälehtityyliin olisi helppo kirjoittaa skandaalinkäryisiä otsikoita, mutta jos kyse on ollut täysin tavanomaisista tapahtumista, niin ei ole oikein kauhistella aikojen takapajuisuutta tai sivistymättömyyttä tms.

Oikeuslaitoksen toiminta korostuu kaikissa kertomuksissa, mutta se on toki ymmärrettävää, koska se on ollut yksi niistä harvoista lähteistä, joilta on säilynyt luotettavaa tietoa ihan tavallistenkin ihmisten edesottamuksista. Kuninkaat, keisarit ynnä muu ylimystö ja aatelisto on aivan oma lukunsa, josta on kirjoitettu vaikka mitä, mutta sillä lienee vain vähän - jos sitäkään - tekemistä tavallisten ihmisten olojen kanssa. Toisaalta oikeuslaitos heijastaa myös sitä, millaisiin asioihin yhteiskunta on katsonut asiakseen puuttua ja miten ankarasti. Se on pakko todeta, että nykyajan löyhään moraaliin tottuneille ihmisille ei hyvä heiluisi!

Vaikka kyse on Suomen historiaan liittyvästä asiatekstistä, niin lähestymistapa on huomattavan rento ja käytännöllinen. Täsmälleen saman kirjan olisi voinut kirjoittaa myös tieteelliseen jargoniin verhoten ja samalla kätkien sen tavallisten ihmisten tavoittamattomiin. Keskisarjan kirjoitustyyli pitää kiinnostusta yllä, mutta hän perustaa näkemyksensä faktojen varaan. Olisi houkuttelevaa ryhtyä arvailemaan, mutta siitä hän on malttanut pidättäytyä. Esimerkiksi homouden lähestulkoon täysi näkymättömyys ennen 1800-luvun loppupuolta kuulostaa kummalliselta ja arvauksia voisi esittää suuntaan jos toiseenkin, mutta niitä ei kirjassa esitetä, vaan tuodaan esiin juuri tuon näkymättömyyden kiinnostavuus.

Olen lukenut useita populaarin fysiikan kirjoja, ja tätä pitäisin historian popularisointina. Jos ei-populaarit fysiikan kirjat olisivat pullollaan kaavoja ja yhtälöitä, ja niitä olisi vaikea ymmärtää ilman matematiikan tuntemusta, niin en tiedä millaisia vastaavat historiankirjat olisivat. Ehkä niissä ei selitettäisi asioita eikä asetettaisi niitä kontekstiinsa, ja lukijalta edellytettäisiin yksiä jos toisiakin pohjatietoja. Minä pidän tällaisesta helposti lähestyttävästä tietokirjallisuudesta, joka kuitenkin luo ainakin illuusion siitä, että asian on ymmärtänytkin.

Siispä peukku Kyynelten kalliolle, joka sai herätettyä mielenkiinnon Keskisarjan muitakin kirjoja kohtaan!

Davide Enia: Maan päällä

Davide Enia: Maan päällä 

Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä 

Siltala 2013 

Sivuja: 343 

Nyrkkeilyä kolmessa polvessa. Jos tämän kirjan tiivistäisi kolmeen sanaan, niin tuossa voisi olla osuva yritys, joka kattaisi paljon. Niin paljon, että jättämällä nyrkkeilyn pois, ei jäljelle jäisi enää kirjaa, vaan sen joutuisi totisesti kirjoittamaan aivan uuteen uskoon.

Isoeno Umberto vie yhdeksänvuotiaan Daviden nyrkkeilysalilleen ja pistää saman tien pojan kehään saamaan köniinsä. Daviden isä, isän isä ja äidin eno Umberto olivat kaikki kovan luokan nyrkkeilijöitä, mutta eivät koskaan riittävän hyviä voittaakseen Italian mestaruutta. Luonnollisesti poikaan kohdistuu kovia odotuksia, erityisesti kun nähdään, miten hyvä hän onkaan heti alusta alkaen.

Ympäristönä on 80-luvun Palermo, joka jostain syystä kirjan takakannessa mainitaan oikein mafian keskuspaikaksi. Maininnan todenmukaisuutta en yhtään epäile, mutta tapahtumien kulkuun - ja ihme kyllä myöskään miljööseen - sillä ei ole oikeastaan mitään vaikutusta. Yhdessä vaiheessa kyllä mainitaan ihmisten varovaisuudesta pommien suhteen, mutta lopulta koko ilmiö jää niin mitättömän tuntuiseksi, että yhtä hyvin ulkona olisi voinut vaikkapa vain haista tunkkaiselta iltaisin. Mielikuvani "kohtalokkaasta taistelusta mafiaa vastaan" eroaa tästä huomattavasti.

Kirja ei suinkaan keskity kuvaamaan pelkästään Daviden varttumista 80-luvulla, vaan käsitelty ajanjakso alkaa jo 40-luvulta, jolloin Daviden isän isä Rosario on sotimassa ja sotavankina Afrikassa. Hänen nyrkkeilyuransa jää sivuseikaksi, mutta sotaretki onkin paljon kiinnostavampi, ja voin joka tapauksessa luvata, ettei kukaan voi tuntea puutetta nyrkkeilystä tämän luettuaan. Rosarion lisäksi isoeno Umberton ja Daviden isän Francescon urat käydään läpi vähän kerrassaan.

Enian kerrontatapa on varsin poukkoileva. Ajanjaksot ja kerronnan kohteena olevat henkilöt vaihtelevat tiheään tahtiin, mutta yllättävän toimivalla tavalla, sillä lukijan on helppo pysyä vaihdosten perässä. En tiedä kuuluuko kunnia suomentajalle vai kirjailijalle, mutta toisinaan vihjeet ovat todella hienoja kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Ihmiskuva on läpi koko kirjan suorastaan hävyttömän yksioikoinen. Miehiä mitataan ainoastaan yhdellä tavalla: he ovat joko heikkoja tai vahvoja, mitään muuta ulottuvuutta ei ole. Vahvuus on kunnioitettavaa, ja heikkoja kuuluu halveksia ja he ovat ansainneet kaiken epäonnen, joka heitä ikinä kohtaakaan. Lasten keskuudessa tämä korostuu vieläkin, jos mahdollista: kukaan ei puolusta kiusattua. Kirjan alkupuolen kohtauksessa Davide tekee niin, mutta hänenkin motiivinsa on aivan muu kuin vääryyteen puuttuminen; kiusatun kohtalo ei voisi häntä vähempää hetkauttaa. Tarvitseeko sanoakaan, että naisille on varattu vain sivuosa. He ovat olemassa ainoastaan tehdäkseen lisää miehiä ja toimiakseen näiden halujen kohteena.

Kun yllä kirjoittamaani lisätään vielä se, että pidän nyrkkeilyä vastenmielisenä urheilulajina, niin on todella hämmästyttävää, miten kiehtovaa luettavaa tämä oikein olikaan! Loppua kohti kirja piti minua tiukasti otteessaan, ja vaati oikeasti mielenlujuutta jättää illalla lukeminen sikseen ja ryhtyä paikkaamaan pienoista univajetta. Totta puhuakseni kirjan tarina ei edes ole kiinnostava kuten ei valtaosa henkilöistäkään, mutta se on vain kirjoitettu niin taitavasti, että mielenkiinto pysyy yllä ja nousee nousemistaan. Miltä tämä mahtaisikaan tuntua, jos vielä tykkäisi siitä nyrkkeilystäkin...?

Minun lukukokemukseni jäi reilusti plussan puolelle, kiitos kirjoittajan taidokkuuden. Koska viehätys ei ole aihepiirin varassa, uskaltaa tätä suositella kokeiltavaksi niillekin, jotka eivät vielä kolmen sanan tiivistelmästä syttyneet.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkinen: Pihkatappi 

Kansi: Pekka Loiri 

Siltala 2013 

Sivuja: 276

Pihkatappi on sukupolviromaani, jonka pääosassa on vuonna 1983 syntynyt maalaispoika Jussi. Hän on varttunut isänsä ja siinä sivussa myös isovanhempiensa kasvattamana, äitiään ei muista lainkaan. Nykyajassa Jussi kirjoittaa tätä samaista kirjaa sitä mukaa kun se etenee, mikä toimii yllättävänkin hyvin eikä silti vaikuta kikkailulta. Menneessä ajassa puolestaan edetään Jussin vanhempien tapaamisesta aina nykyhetkeen saakka, ja välillä pistäydytään vilkaisemassa isoisän ja isoisoisänkin menneisyydessä saakka.

Isä toivoisi Jussista maatilalleen jatkajaa, mutta poika ei ole asiasta samaa mieltä. Paikkakunta on ilmeisen pieni, ja Jussin haaveet kohdistuvat kirjoittajan ja esittävän taiteilijan uralle, mikä väistämättä vaatii muuttoa isompaan kaupunkiin. Itse paikkakunnan kuvaus jää etäiseksi, eikä Jussia paikan pienuus näytäkään millään tapaa ahdistavan, unelmat vain sattuvat olemaan toisaalla.

Jussille on kaavailtu elämä valmiiksi aina eläkeikään asti: tila on kaikin puolin elinkelpoinen, ei puutu kuin seuraaja isännälle. Aivan kuin jonkun maan kruununprinssi, jolle ei tuleva kuninkuus riitä, vaan jossain muualla pitäisi hankkia kannuksensa, itse, eikä perittynä.

Isoisoisän ja isoisän menneisyydessä käväistään tutustumassa heidän kannettavanaan olleisiin risteihin. Jussiin nekään eivät suoranaisesti liity, eivätkä tunnu hetkauttavan juuri sen enempää kuin asuinpaikkakaan omalta osaltaan. Isän kohdalla on ehkä ollut toisin, hän on sen tarvittavan yhden sukupolven lähempänä, ja muutenkin jatkaa isiensä töitä. Minulle tulikin mieleeni, että oikeastaan Jussin isä on paljon poikaansa kiinnostavampi henkilö. Hänen tarinansa kiinnostaa enemmän, ja Jussi on lähinnä sivustakatsojan ja kertojan osassa. Sanooko kirjailija tällä jotain? Että edelliset sukupolvet ovat tehneet kiinnostavat asiat, tehneet päätökset ja nykyisen sukupolven vaihtoehtoina on vain todeta tapahtunut ja hyväksyä se tai yrittää sanoutua siitä irti?

Ihan hauskaa luettavaa tämä oli, eikä vahvasti mukana ollut savolaismurrekaan minua häirinnyt. Jussin oma elämäntarina oli kohtalaisen tapahtumaköyhää, eli lapsuus oli juuri niin turvattua kuin kruununprinssille sopikin. Toki orvoksi jääminen on dramaattista, mutta mitään jännitteitä se ei kylläkään luonut. Jos ei välissä olisi ollut kulloiseenkin ajanhetkeen liittyviä nostalgisia ilmiöitä, niin tarina olisi kääntynyt puisevan puolelle. Nyt pysyteltiin vielä plussan puolella.

Ei esikoiskirjailijan tarvitse tällaista kirjaa hävetä. Ote vaikutti niin omakohtaiselta, että on kiinnostavaa nähdä, mitä jatkossa onkaan lupa odottaa.

Antti Leikas: Huopaaminen

Antti Leikas: Huopaaminen 

Kansi: Elina Warsta 

Siltala 2013 

Sivuja: 179 

Melomisesta - Leikkaan esikoiskirjasta - jäi mieleen lähinnä se, miten se kuvasi hauskasti toimiston palaverihelvettiä. Huopaamisessa seikkailee kuvauksen mukaan kaksi patentti-insinööriä, jotka ehtivät vilahtaa myös edellisessä, minun mieleeni e eivät ole jääneet. Insinöörit ovat työmatkalla epämääräisessä Itä-Euroopan maassa, ja niin kännykät kuin kannettavat tietokoneetkin ovat kadonneet jonnekin. Eikä kaupunkikaan ole ihan tarkkaan selvillä.

Yllä olevan perusteella ei ole perusteetonta odottaa Leikkaan jatkavan samanlaista teemaa kuin esikoisessaan, mutta kohdistavan vain fokuksen työmatkoihin tavallisen toimistoelämän sijaan. Odotuksiin ei kuitenkaan vastata, sillä työmatka tuntuu olevan aivan sivuosassa. Insinöörit Tikkari ja Hyvönen päätyvät pieneen Hrabeslavin kaupunkiin, ja pääosaan näyttää nousevan kaupunki itse. Paikassa on jotain kummallista, eikä päähenkilöilläkään ole mitään kiirettä sieltä pois, vaan he jäävät sinne asumaan kuin huomaamattaan. Eikä siellä oikein edes tapahdu mitään.

Toimistomaisuutta tulee kuvaan kirjan toisessa osassa, jossa käsitellään ensimmäisen osan tapahtumia palautekeskustelumaisesti. Siinä palataan jälleen pilkkaamaan työelämän erikoisuuksia, ja Leikas onnistuukin hyvin osoittamaan miten itsetarkoituksellista toimintaa annetun raportin käsittely voi olla. Raportin sisällöllä ei ole lopulta mitään merkitystä, vaan sen käsittelytapa nousee kohteensa yläpuolelle ja alkaa elä omaa elämäänsä.

Tämä oli vaikeampi kirja kuin Melominen, ja minulle jäi tunne etten kunnolla ymmärtänyt kirjan sanomaa. Myönnän kyllä, että koko kirja tulee jäämään mieleeni lähinnä siitä että luin sitä Itävallan Ischglissä lasketellen ensin joka päivä 7-8 tuntia, joten ajatukseni eivät taatusti olleet aivan kirkkaimmillaan (toisin kuin auringonpaiste mielikuvissani :) Jos tämänkin oli määrä olla hauska, niin se meni minulta kokonaan ohi samoin kuin sekin, jos tarinaan kätkeytyi jokin viisaus. Tai ehkä se ydin olikin jo tuossa edellä, tavassa miten firma käsittelee "työmatkaa".

Minä en tähän oikein ihastunut. En kuitenkaan osaa olle pelkästään negatiivinen, vaan jotain piilevää viehätystä tässä oli. Ehkä se on toivo siitä, että kokisin vielä jälkeenpäin jonkinlaisen ahaa-elämyksen.

Anja Snellman: Ivana B.

Anja Snellman: Ivana B.

Siltala 2012, 166 sivua.

ISBN: 978-952-234-108-2

Keski-ikäisen kirjailijan elämään on tunkeutunut riivaaja, nuori wannabe-kirjailija Ivana B. Ivanan mielestä tärkeintä on kirjailijan suhde mediaan, sitä kautta luodaan yleisän mielenkiinto. Hän käyttää uusmediaa ahkerasti hyväkseen: bloggaa, tweettaa ja mitä vain tarvitaan. Hän on tehnyt itsestään tuotteen, jota myy ahkerasti medialle, joka ottaa kiitollisena saamansa vastaan.

Päähenkilömme on joutunut Ivanan silmätikuksi. Ivanan mielestä hän edustaa juuri sellaista tylsää, sivistynyttä kirjailijaa, joka kuvittelee kirjojen olevan se tärkein asia, eikä se, miltä hän itse näyttää. Ivana menee jopa niin pitkällä, että hänen mielestään asiakkailla pitäisi olla oikeus palauttaa kirja kauppaan ja saada rahat takaisin, jos käy ilmi että kirjailija näyttää niin tylsältä kuin päähenkilömme.

On ilmiselvää, mitä Snellman tästä aiheesta ajattelee, ja minä olen hänen kanssaan samaa mieltä. En ymmärrä, miten kirjailijan ulkonäkö liittyy hänen kirjoittamaansa tekstiin: olisin valmis menemään niinkin pitkälle, että kirjoista poistettaisiin kokonaan tiedot niiden kirjoittajista. Loppujen lopuksi vain teksti voi kannatella kirjaa.

Mutta jos asia olisi noin yksinkertainen, ei tätä kirjaa olisi ikinä kirjoitettu tai ainakaan sitä ei olisi julkaistu. Tämä ilmiö korostaa sitä, miten lyhyt on uutuuskirjan elinkaari. Jos ei se saa näkyvyyttä heti ilmestyessään (tai mieluummin jo ennen sitä), ei ole merkittävää myyntiäkään tiedossa. Kukin voi tykönään miettiä, miten paljon saa tietää kirjojen sisällöstä ennakkoon muualta kuin blogeista tai arvosteluista. Esim. Sofi Oksasen ja Riikka pulkkisen naamataulut ovat näkyneet mediassa ties kuinka usein, mutta aika vähiin on käynyt tiedot heidän kirjojensa tekstistä. Jos jossain pari lausetta onkin, niin kovin köykäistä se vielä on.

Ivana B. oli ihan tervetullut puheenvuoro, sillä sellaisena sen käsitän. Se oli erittäin nopealukuinen, sillä sivut on täytetty kovin harvaan. (Jos joku haluaa lukumaratoniinsa vaikuttavan kokonaissuvumäärän, niin kannattaa kerätä tällaisia kirjoja korkea pino.) Mainittakoon vielä sekin, että kansikuva ei tee oikeutta kirjalle, sillä tuo taustavalkoinen on oikeasti kiiltävää hopeaa, josta voi tapittaa omaa naamaansa.

Tämän onkin lukenut moni bloggaaja, ainakin Salla, Tuulia, Sanna, Minna, Kirsi, Vauhko, Päkä ja Nora.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi 

Siltala 2012, 141 sivua. 

Nälkävuosi kertoo talvesta 1867-68, johon huipentuivat suuret nälkävuodet. Nälänhätä ajaa pienen Juho-pojan äitinsä ja isosiskonsa kerjuumatkalle kohti toivottoman kaukana siintävää, tarunhohtoista Pietarin kaupunkia. Toisaalta seurataan hyväosaisia Renqvistin veljeksiä, joista Teo on lääkäri ja Lars on senaattori Snellmannin apulaiskamreeri.

Faktatiedot nälkävuosista ovat karua luettavaa, kuolihan pelkästään vuoden 1868 aikana yli 137000 ihmistä. Tilastot ovat kuitenkin kylmiä ja persoonattomia. Nälkävuosi sen sijaan tuo tragedian suorastaan käsin kosketeltavan lähelle. Nälkiintyneen perheen vaellus tappavan talven armoilla luo mielikuvan, joka on toivottomuudessaan vertaa vailla.

Tämä on koskettava, mutta varsin rankka kirja, enkä sen vuoksi suosittele sitä kenelle tahansa. Sen sijaan niiden, jotka eivät kavahda surullista tarinaa, kannattaa ehdottomasti tämä lukea. Tarina on armoton, mutta realistinen. Lyhyestä sivumäärästä huolimatta kirjassa ehditään myös filosofoida kaiken tarkoituksella ja pohtia jumalankin olemassaoloa. Ollikainen on onnistunut tiivistämään kertomuksensa vain olennaiseen, mutta silti lukijasta ei tunnu siltä, että jotain jäisi puuttumaan. Tiivis kerronta voi olla musertavan tehokasta, sitä ei käy tämän kirjan jälkeen kieltäminen.

Kun loppuvuodesta muistellaan vuoden mieleenpainuvimpia lukukokemuksia, ennustan Nälkävuoden nousevan esiin. Ansaitusti.

Vilkaise myös, millaisen fiiliksen kirja Morressa herätti.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Siltala 2011, 328 sivua.

Kovin raskaan Ihmisyyden jälkeen kaipasin leppoisampaa luettavaa, ja Kerjäläinen ja jänis oli arvattavasti juuri sellainen. Ennalta tiesin sillä olevan jotain yhteyttä Arto Paasilinnan Jäniksen vuoteen, mikä edelleen vahvisti leppoisaa ennakko-odotusta.

Tuntuu hieman turhalta ryhtyä kuvailemaan sellaisten kirjojen juonta, jotka ovat olleet yhtä paljon esillä blogistaniassa kuin tämä, mutta ehkä nyt lyhykäisesti kuitenkin. Romanialainen mies lähtee ihmiskauppiaan matkaan päätyen tämän leivissä Suomeen kerjäläiseksi. Sattumalta hän kohtaa jäniksen, he lyöttäytyvät yhteen ja kohtalo alkaa johdattaa heitä ympäri maata.

Joudun häpeäkseni tunnustamaan, etten enää muista riittävän tarkasti, mitä kaikkea Jäniksen vuodessa tapahtuikaan, mutta joka tapauksessa suuren mittakaavan yhtäläisyydet Kerjäläisen ja jäniksen kanssa ovat niin suuria, että tässä on kyseessä pastissi. Myös yhdistäviä yksityiskohtia on, esimerkiksi päähenkilöiden nimet Vatanen ja Vatanescu.

Siinä missä yksityiskohdat ovat olemassa vain tehdäkseen pastissista ilmiselvästi tunnistettavan, on Kyrö onnistunut mainiosti myös mukailun kaikkein vaikeimmassa osuudessa, eli saanut tekstinsä vaikuttamaan tyyliltäänkin Paasilinnamaiselta. Muistaakseni Jäniksen vuodessa ei Vatanen edennyt ryysyistä rikkauksiin, toisin kuin vastineensa Vatanescu. Tämä henkilön menestystarina onkin tyypillisempää Paasilinnan muulle tuotannolle ja vahvistaa osaltaan vaikutelmaa hänen kirjoistaan.

Toki mukana on Kyrön omaakin kädenjälkeä. Koko tarina on tuotu nykypäivään, jossa se on kiinni varsin tiukasti. Parinkymmenen vuoden kuluttua tämän lukeminen voi jo vaatia lähihistorian tuntemusta, mutta toisaalta tätä ei mielestäni ole tarkoitettukaan pelkästään itsenäisenä kirjana luettavaksi, joten joka tapauksessa lukijalta vaaditaan hieman enemmän. Kyrön kädenjälki erottuu selvästi mm. siinä, että hän tuntee urheilun perinpohjaisesti, enkä muista mitään sen kaltaisia elementtejä Paasilinnan kirjoista, joita aikanaan olen lukenut koko joukon.

Miten sitten tähän pitäisi suhtautua niiden, joiden Paasilinnat ovat jääneet lukematta? Kyllä Kyrö sen verran hyvin kirjoittaa, että tämän silloinkin jaksaa lukea, mutta se ei voi olla vaikuttamatta kokemukseen. Jos antaisin tähtiä, niin yhden joutuisin nipistämään pois niiltä lukijoilta, joiden esitiedot eivät ole kunnossa. Paasilinnan lukijoille puolestaan tämä on pakollinen kirja sekä siksi, että se varmasti osuu heidän lukuhermoonsa että sinä kunnianosoituksena, joka se eittämättä on.

Blogistaniassa Kerjäläinen ja jänis löytyy ainakin Susan, anni.M:n, Amman, Morren, ja Nooran kartoilta.

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Siltala 2011, 324 sivua.

Tasan vuosi on kulunut siitä, kun kirjoitin Klassikkosta. Sen luettuani aloin odottaa Hotakaisen seuraavaa kirjaa, joka on tämä Jumalan sana. Välissä tuli luettua myös Iisakin kirkko, josta en pitänyt yhtä paljon, mutta nyt on kirjailija jälleen tehnyt nappisuorituksen.

Jumalan sana on yhdenpäivänromaani. Jukka Hopeaniemi on investointipankkiiri ja Konserni Oyj:n toimitusjohtaja. Fuusioitumishankkeen loppumerteillä hän on karannut Lappiin, ja nyt sieltä pitäisikin päästä nopeasti pois, sillä ainutkertainen haastattelu aamu TV:n suorassa lähetyksessä odottaa. Pahaksi onneksi islantilaisen tulivuoren ilmoille syöksemä tuhkapilvi on estänyt lentoliikenteen, eikä rahvaanomaisen junan kyytiin voi mennä. Avuksi löytyy Hopeaniemen isän eläkkeelle jäänyt autonkuljettaja, joka lähtee noutamaan herraa. Matkan varrella kuunnellaan c-kasetteja, joilla edesmennyt isä Hopeaniemi pyrkii siirtämään kokemustaan pojalleen.

Matkan tarkoituksena on tarjota lukijalle katsaus maailman ja talouden muuttumisesta. Isä Hopeaniemi edustaa vanhaa aikaa, ja hänen elämänsä isona johtajana on tyystin toisenlainen kuin pojan. Periaatteessa molempien asema on sama: rahaa ja aseman tuomaa valtaa on enemmän kuin tarvitsisikaan, mutta käytännössä kaikki on muuttunut. Pojan on harkittava jokainen liikkeensä, jottei vain tulisi härnänneeksi Markkinavoimia mitenkään. Kirjailija onnistuu hienosti maalaamaan kuvan siitä kultaisesta häkistä, johon pörssiyrityksen johtaja on vangittu. Omaisuutta on, valtaa on, mutta vapaus on riistetty.

Kontrastin johtajille luo autonkuljettaja Armas, tavallisen rahvaan edustaja, jonka ainoat huolet elämässä on ratkaistavissa rahalla, ja vieläpä hyvin tarkalla summalla. Autonkuljettaja on puettu lähes samoin kuin johtaja, he lliikkuvat samalla autolla ja saman matkan, mutta elämät ovat niin kovin erilaisia. Molemmat kadehtivat toisiaan, mutta tuskin olisivat silti valmiita vaihtamaan osiaan.

Jumalan sana on varmaa Hotakaista heti ensisivuilta alkaen. Tyylissä ja ilmaisussa on jotain omintakeista, mikä ansioksi luettakoon. Kirjailija tekee havaintoja nykyajasta ja kapitalismista ja ottaa niihin kantaa. Päähenkilö on kiinnostava hahmo kärkevine mielipiteineen, joita ei voi julkisuudessa lausua. Jos tällaisia ihmisiä on oikeasti olemassa, niin sitä emme saa koskaan tietää. Tämä kirja on luettava juuri nyt, ja uudestaan 20 vuoden kuluttua. Se on kuvaus juuri tästä hetkestä, ja aikanaan tulee arvatenkin tarjoamaan hauskan aikamatkan menneisyyteen.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, saanko 1.9.2012 kirjoittaa jo Hotakaisen seuraavasta kirjasta :)

Antti Leikas: Melominen

Antti Leikas: Melominen

Siltala 2011, 190 sivua.

Melominen oli kuulemma Pienen Esikoiskirjakerhon ensimmäinen kirja. Minä en siihen kuulu, koska en katso esikoiskirjoja sen tarpeellisemmiksi omistaa kuin muitakaan. Blogistanissa tämä on ehtinyt jo tulla esiin pariin otteeseen, ja sieltä minäkin innostukseni sain.

Melominen on yhden päivän romaani, eli tapahtumat ylettyvät juuri yhden vuorokauden ajalle. Esitystapa on päiväkirjamainen (vai olisiko minuuttikirja parempi ilmaus). Lähestulkoon koko kirja on jaettu kymmenen minuutin mittaisiin pätkiin, joissa kerrotaan tapahtumista yhden henkilön näkökulmasta. Kirjan ensimmäisessä osassa, pituudeltaan 130 sivua, merkintöjen välillä on päähenkilön ajatuksenjuoksua. Se liittyy enemmän tai vähemmän etäisesti senhetkisiin tapahtumiin, ja tarkoituksena on ilmeisesti tuoda esiin sitä, miten löyhästi ihmisten ajatukset saattavatkaan liittyä todellisuuteen ja siihen hetkeen, jossa kulloinkin ollaan. Jälkimmäisessä osassa minuuttikirjamerkinnätkin muuttuvat hieman ja niiden joukossa on sellaisia, joihin ei liity ihmisiä lainkaan vaan ne tarjoavat tirkistelymahdollisuuden Jaakkoloiden kotiin. Henkilöt ovat siis molemmissa osissa samoja samoin kuin vuorokausikin, mutta tarkastelutapa on hieman erilainen, eikä nyt ole mukana enää ajatuksenjuoksua.

Tapahtumapaikkana on Jaakkolan kodin lisäksi perheen pään työpaikka. Toimisto, jossa työskentelee ainakin firman myyntiorganisaation johto sekä tuotekehityspäällikkö. Suuri osa päivästä kuluu palaverissa, ja se tarjoaa oletettavasti hauskan samaistumiskohdan suurelle osalle lukijoista. Jos toimistotyö ja palaverit eivät kuulu kokemuspiiriin, niin koko kirja saattaa jäädä hieman etäisemmäksi. Jälkimmäinen osa puolestaan keskittyy viisilapsisen perheen arkeen, joten siinä on toinen tarttumapinta.

Melominen on selvästi tehty viihteeksi. Sen voi sanoa onnistuvan tarkoituksessaan ihan kohtalaisesti, mutta mitenkään riemukkaaksi en sitä kokenut. Jaakkolan ajatusjuoksu keskeyttää turhan usein tapahtumien kulun, joka sen johdosta tahtoo jäädä liian katkonaiseksi. Vastoin ennakko-odotuksiani lopulta kaikkein kiinnostavinta oli juuri se perhe-elämän tirkistely. Vaikka kyseessä lieneekin fiktion tuote, on tuollaisessa kaikista arkisimman arjen peittelemättömässä kuvauksessa jotain kiinnostavaa. Se on jotain, mitä on mahdotonta päästä ulkopuolisena ikinä näkemään, sillä tieto tarkkailijasta pilaa aitouden poikkeuksetta. Luultavasti Big Brotherissakin on alun perin ajettu takaa juuri tällaista kiinnostusta, mutta kameroiden läsnäolo estää sen toteutumisen.

Jälkimaku kirjasta on melko ristiriitainen. Toisaalta siinä oli monta hyvää ja kiinnostavaa kohtaa, mutta toisaalta sitten myös tyystin turhan tuntuisia osuuksia. Ne eivät luultavasti ole täysin turhia, mikäli tarkoitus oli päästä tirkistämään Jaakkoloiden perhe-elämän lisäksi päähenkilön päänkin sisään, mutta silloin puolestaan herää kysymys siitä, onko tavallisen ihmisen elämä niin kiinnostava että sitä jaksaa seurata edes yhden päivän ajan. Lisäksi kirja tuntui loppuvan hieman kesken. Yksi vuorokausi on kyllä sopivan pyöreä ajanjakso, mutta sellainen tunne jäi leijumaan, että siitä olisi voinut saada enemmänkin irti.

Hauskana sattumuksena kerrottakoon, että lukiessani päähenkilön valvomisesta ja pahasta univajeesta pienen lapsen valvottaessa tuli itselleni kova tarve ottaa nokoset heti paikalla, aivan kuin olisin voinut huilata kirjan henkilön puolesta :)