sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Antti Tuuri: Surmanpelto

Antti Tuuri: Surmanpelto 
Otava 2008 
Sivuja: 205 

Vuoden 1918 alussa Uuteenkaarlepyyhyn perustetaan väliaikainen vankileiri venäläissotilaille. Tiloina saa toimia seminaari, jonne sullotaan lähes parituhatta vankia. Upseereita ei sentään laiteta samaan tilaan miehistön kanssa, he asuvat mukavammin kaupungilla.

Kirja alkaa, kun vankeja tuodaan leirille. Kertojana on 17-vuotias Pauli, jota on pidetty liian nuorena varsinaisiin sotatoimiin, mutta vanginvartijana hänen arvellaan selviävän. Hän osaa vain huonosti ruotsia ja venäjää; seikka joka ei ole eduksi 900 asukkaan ruotsinkielisessä kylässä, jossa pitäisi vahtia pariatuhatta venäläistä.

Kirja perustuu tositapahtumiin, ja niinollen Paulin tehtäväksi jää   toimia silminnäkijänä ja tuoda tapahtumat lähemmäksi lukijaa. Hänen roolinsa jää pieneksi ja tavallaan nimettömäksi, mutta muuttaa etäisen historiankirjoituksen todelliseksi ja vie lukijan paikan päälle arvioimaan omaa suhtautumistaan tapahtumiin.

Tällaiselle väliaikaiselle vankileirille päätyminen ei ollut sotilaalle kovin kummoinen meriitti, ja sen vuoksi vartijoina olikin mm. nuorukaisia vailla minkäänlaista koulutusta; he olivat siellä vain, kun eivät rintamallekaan kelvanneet.

Vastaavasti leirin johtotehtävätkään eivät olleet meriitti kokeneille sotilaille ja jopa upseereille. Leirin ensimmäinen komendantti lähtikin tukka putkella muihin tehtäviin heti, kun tilaisuus sujinkin koitti. Hänen tilalleen tuli vanha upseeri, joka suhtautui vankeihin ensisijaisesti vihollisina, ja ihmisinä vasta sitten, jos lainkaan.

Vankien olot heikkenivät vallanvaihdoksen johdosta tuntuvasti. Heillä oli ollut ruokaa vähänlaisesti muutenkin, mutta uusi komendantti ei suhtautunut suopeasti mihinkään vankien oloja parantaviin pyyntöihin. Esim. toive päästä saunaan evättiin toistuvasti, ja nykyajan ihmiselle on selvää, miten voimakas vaikutus sillä voi olla nälän heikentämien vankien kuolleisuudelle.

Vuoden 1918 tapahtumia muisteltaessa tämä Uusikaarlepyyn vankileiri on sivuosassa, mutta silti todellinen, eikä sovi vähätellä sen merkitystä asianosaisille. Tuuri osaa tuoda tapahtumat lukijan lähelle, mutta jättää silti kannanotot sikseen.  Antaa historian puhua puolestaan.

2 kommenttia:

  1. Tästä kirjasta jäi juuri mieleen tuo päähenkilön tarkkailijan rooli, aika monessa Tuurin kirjassa taitaa olla juuri tuollainen keskitien kulkija, joka ei ole kumpaakaan äärilaitaa. Tietysti vuonna 1918 semmoisia henkilöitä ei kovin suopeasti katsottu, puoli oli valittava selvästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, joko olet meidän puolella tai meitä vastaan. Keskitien kulkijan näkökulman käyttäminen lienee nykypäivänä kaikkein hedelmällisin, ja toisaalta Tuuri osoittaa sillä, ettei puolen valinta enää ole pakollista. Tuo ensimmäisen lauseen asenne kun kuuluu vain kiihkoilijoille.

      Poista