Antti Heikkinen: Pihkatappi
Kansi: Pekka Loiri
Siltala 2013
Sivuja: 276
Pihkatappi on sukupolviromaani, jonka pääosassa on vuonna 1983 syntynyt maalaispoika Jussi. Hän on varttunut isänsä ja siinä sivussa myös isovanhempiensa kasvattamana, äitiään ei muista lainkaan. Nykyajassa Jussi kirjoittaa tätä samaista kirjaa sitä mukaa kun se etenee, mikä toimii yllättävänkin hyvin eikä silti vaikuta kikkailulta. Menneessä ajassa puolestaan edetään Jussin vanhempien tapaamisesta aina nykyhetkeen saakka, ja välillä pistäydytään vilkaisemassa isoisän ja isoisoisänkin menneisyydessä saakka.
Isä toivoisi Jussista maatilalleen jatkajaa, mutta poika ei ole asiasta samaa mieltä. Paikkakunta on ilmeisen pieni, ja Jussin haaveet kohdistuvat kirjoittajan ja esittävän taiteilijan uralle, mikä väistämättä vaatii muuttoa isompaan kaupunkiin. Itse paikkakunnan kuvaus jää etäiseksi, eikä Jussia paikan pienuus näytäkään millään tapaa ahdistavan, unelmat vain sattuvat olemaan toisaalla.
Jussille on kaavailtu elämä valmiiksi aina eläkeikään asti: tila on kaikin puolin elinkelpoinen, ei puutu kuin seuraaja isännälle. Aivan kuin jonkun maan kruununprinssi, jolle ei tuleva kuninkuus riitä, vaan jossain muualla pitäisi hankkia kannuksensa, itse, eikä perittynä.
Isoisoisän ja isoisän menneisyydessä käväistään tutustumassa heidän kannettavanaan olleisiin risteihin. Jussiin nekään eivät suoranaisesti liity, eivätkä tunnu hetkauttavan juuri sen enempää kuin asuinpaikkakaan omalta osaltaan. Isän kohdalla on ehkä ollut toisin, hän on sen tarvittavan yhden sukupolven lähempänä, ja muutenkin jatkaa isiensä töitä. Minulle tulikin mieleeni, että oikeastaan Jussin isä on paljon poikaansa kiinnostavampi henkilö. Hänen tarinansa kiinnostaa enemmän, ja Jussi on lähinnä sivustakatsojan ja kertojan osassa. Sanooko kirjailija tällä jotain? Että edelliset sukupolvet ovat tehneet kiinnostavat asiat, tehneet päätökset ja nykyisen sukupolven vaihtoehtoina on vain todeta tapahtunut ja hyväksyä se tai yrittää sanoutua siitä irti?
Ihan hauskaa luettavaa tämä oli, eikä vahvasti mukana ollut savolaismurrekaan minua häirinnyt. Jussin oma elämäntarina oli kohtalaisen tapahtumaköyhää, eli lapsuus oli juuri niin turvattua kuin kruununprinssille sopikin. Toki orvoksi jääminen on dramaattista, mutta mitään jännitteitä se ei kylläkään luonut. Jos ei välissä olisi ollut kulloiseenkin ajanhetkeen liittyviä nostalgisia ilmiöitä, niin tarina olisi kääntynyt puisevan puolelle. Nyt pysyteltiin vielä plussan puolella.
Ei esikoiskirjailijan tarvitse tällaista kirjaa hävetä. Ote vaikutti niin omakohtaiselta, että on kiinnostavaa nähdä, mitä jatkossa onkaan lupa odottaa.
Isä toivoisi Jussista maatilalleen jatkajaa, mutta poika ei ole asiasta samaa mieltä. Paikkakunta on ilmeisen pieni, ja Jussin haaveet kohdistuvat kirjoittajan ja esittävän taiteilijan uralle, mikä väistämättä vaatii muuttoa isompaan kaupunkiin. Itse paikkakunnan kuvaus jää etäiseksi, eikä Jussia paikan pienuus näytäkään millään tapaa ahdistavan, unelmat vain sattuvat olemaan toisaalla.
Jussille on kaavailtu elämä valmiiksi aina eläkeikään asti: tila on kaikin puolin elinkelpoinen, ei puutu kuin seuraaja isännälle. Aivan kuin jonkun maan kruununprinssi, jolle ei tuleva kuninkuus riitä, vaan jossain muualla pitäisi hankkia kannuksensa, itse, eikä perittynä.
Isoisoisän ja isoisän menneisyydessä käväistään tutustumassa heidän kannettavanaan olleisiin risteihin. Jussiin nekään eivät suoranaisesti liity, eivätkä tunnu hetkauttavan juuri sen enempää kuin asuinpaikkakaan omalta osaltaan. Isän kohdalla on ehkä ollut toisin, hän on sen tarvittavan yhden sukupolven lähempänä, ja muutenkin jatkaa isiensä töitä. Minulle tulikin mieleeni, että oikeastaan Jussin isä on paljon poikaansa kiinnostavampi henkilö. Hänen tarinansa kiinnostaa enemmän, ja Jussi on lähinnä sivustakatsojan ja kertojan osassa. Sanooko kirjailija tällä jotain? Että edelliset sukupolvet ovat tehneet kiinnostavat asiat, tehneet päätökset ja nykyisen sukupolven vaihtoehtoina on vain todeta tapahtunut ja hyväksyä se tai yrittää sanoutua siitä irti?
Ihan hauskaa luettavaa tämä oli, eikä vahvasti mukana ollut savolaismurrekaan minua häirinnyt. Jussin oma elämäntarina oli kohtalaisen tapahtumaköyhää, eli lapsuus oli juuri niin turvattua kuin kruununprinssille sopikin. Toki orvoksi jääminen on dramaattista, mutta mitään jännitteitä se ei kylläkään luonut. Jos ei välissä olisi ollut kulloiseenkin ajanhetkeen liittyviä nostalgisia ilmiöitä, niin tarina olisi kääntynyt puisevan puolelle. Nyt pysyteltiin vielä plussan puolella.
Ei esikoiskirjailijan tarvitse tällaista kirjaa hävetä. Ote vaikutti niin omakohtaiselta, että on kiinnostavaa nähdä, mitä jatkossa onkaan lupa odottaa.
Oh, mä rakastan savonmurretta. Vaikuttaa muutenkin kiinnostavalta teokselta!
VastaaPoistaMurrepätkiä on tässä runsaasti, joten kannattaa kokeilla.
Poista