Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy

Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy

WSOY 2004, 321 sivua.

Kirjaahan ei tunnetusti saisi tuomita kansien perusteella, mutta tämän opuksen kohdalla tekisi mieli. En ole kuunaan nähnyt tylsempää kantta, eikä olekaan ihme, ettei sen suunnittelijaa mainita lainkaan. Tämän rinnalla Valtion talousarvioesityskin näyttää ihan pirtsakalta keltaisine kansineen. Niin ja onhan siinä se leijonakin.

Aksel Sunnarborgin hymy on tyhjäntoimittajan tarina. Luin joku aika sitten Liimatan kirjan Nilikki, jossa ei ollut juonta. Tässä ei ole sen enempää, ja kirjat ovatkin kytköksissä toisiinsa, sillä Nilikin päähenkilö Matinlassi esiintyy tässä ja vastaavasti Nilikissä oli oma katkelmansa Akselista. Ihmettelin sen katkelman irrallisuutta, mutta tämän luettuaan lukijaa kiinnostakin mitä Akselille kuuluu pikkuisen myöhemmin.

Jos Nilikissä ei ollut juonta, niin Akselissa ei ole sitä senkään vertaa. Kirja kattaa noin neljän vuoden mittaisen pätkän nuoren miehen elämästä, joka ei tee mitään. Hän on työtön, ei ole opiskellut lukion jälkeen eikä aiokaan opiskella. Työtkään eivät kiinnosta, ja tyttöystävänsä kanssa hän asuu lähinnä siksi, että asuminen on halvempaa kahdestaan kuin yksin. Tapahtumallisia kohokohtia ovat kaksi käyntiä Kajaanissa sedän luona ja kirjan lopussa oleva matka Prahaan. Jotkut tapahtumat ovat sellaisia, että lukija odottaa niistä syntyvän viimein jotain, mutta odotus on turha. Yksi on sentään ylitse muiden: kirjan alussa kerrotaan Akselin esi-isästä, joka yrittää laajentaa viljelysmaitaan laskemalla järven pintaa kaivamalla uuden laskuojan. Laskihan se pinta, 14 metriä. En osaa päättää onko hyvä vai huono asia se, että tapahtuma on todellinen, kuten artikkeli Hiisijärvestä kertoo. Hauska yksityiskohta kirjassa Sunnarborgin suvusta se joka tapauksessa on.

Näin tapahtumaköyhästä tarinasta ei olisi kirjaksi asti, jollei Aksel muistelisi menneitä ja toisaalta kuvittelisi, mitä kulloinkin voisi tapahtua. Kiinnostuin Liimatasta ensimmäisen kerran juuri sen vuoksi, miten hyvin hän kuvaili kymmenvuotiaiden poikien edesottamuksia Valhe & Viettelys -kirjan novellissaan. Tässä on nähtävissä samoja elementtejä, ja se laskettakoon kirjan vahvuuksiin. Liimatan kirjoitustyylissä on yhtäläisyyksiä Arto Salmisen kanssa, mutta Salmisen ykköspaikka ei ole uhattuna.

Jos alussa lyttäsinkin kirjan kannen (tosin aiheellisesti), niin arvatenkin se on sa harkittua, köyhdytettyä ulkoasua, joka puolestaan omalta osaltaan kuvaa Akselin sielunmaisemaa. Ulkoasun köyhyys jatkuu kirjan sisälläkin, sillä se on jaettu muutaman sivun mittaisiin kappaleisiin, mutta noita kappaleita ei ole merkitty millään tavalla. Niillä ei ole nimiä eikä numeroita, ja poikkeuksellisesti uusi kappale alkaa heti sivun yläreunasta, eikä alempaa kuten yleensä on tapana. Vain kertomusvuoden vaihtuessa on käytetty tavallista tapaa tyhjine vasempine sivuineen ja alempaa alkavine teksteineen. Nämä ylhäältä alkavat kappaleet tuntuvat varsin oudoilta aluksi, eikä heti olekaan edes selvää, millaisesta tauosta oikein on kyse.

En pysty suosittelemaan tätä varauksetta, mutta jotain mielenkiintoa kirjassa on. Matinlassi oli minusta kiinnostavampi hahmo, ja näiden kirjojen välissä on julkaistu vielä Muovikorvo, joka ilmeisesti kertoo Akselin sedästä Gunnarista. Täytyy minun sekin vielä lukea. En kauhistuisi myöskään sitä, jos Liimatta vielä jatkaisi sarjaa edelleen.