Tommi Liimatta: Jeppis

Tommi Liimatta: Jeppis
Like 2014
Sivuja: 496

Olen lukenut aiemmin neljä Liimatan romaania, joista varsinkin viimeisin Rautanaula oli erinomainen. Sen vuoksi odotin tätäkin kirjaa innokkaana, tietämättä mitä olisi luvassa, mutta tietysti toivoen jotain samansuuntaista kuin viimeksikin. Odotuksiini ei vastattu, vaan Jeppis on jotain aivan toisenlaista, eli omaelämäkerta ala-asteen ajalta.

Kirja alkaa elokuussa 1983, Tommin koulun alkua edeltävänä päivänä ja päättyy toukokuuhun 1987, viidennen luokan viimeiseen päivään. Kerronta etenee kuukausi kerrallaan, asioita Tommin näkökulmasta tarkastellen. Tärkeimpinä ovat luonnollisesti koulu ja kaverit - ne kaksi juttua, jotka poikien elämän tuppaavat täyttämään.

Itse olen pari vuotta Tommia vanhempi, joten odotin melko tukevaa nostalgiapläjäystä, ja kieltämättä sellaisen sainkin. Takakannessa kirjaa tituleerataan mm. hevinkuunteluromaaniksi, mikä tarkoittaa lähinnä Kiss-yhtyettä. Se oli minunkin suosikkini vähän aikaa, eli biisit, bändin jäsenet ja lehdistä irrotetut ja sinitarralla seinään kiinnitetyt julisteetkin muistuvat hyvin mieleen. Liimatta on kuitenkin jaksanut luetella yksityiskohtia juuri sillä samalla innolla, joka pikku-Tommillakin oli, mikä puolestaan on melko paljon enemmän kuin lukijan mielenkiinto vaatisi. Toki tämä täytyy laskea autenttisuuden piiriin, mutta minulle olisi kyllä vähempikin riittänyt. Voin vain kuvitella, miltä ne kaikki Kiss-detaljit kuulostavatkaan sellaisen korvaan, joka ei ole bändistä koskaan innostunut.

Tämänkaltaisesta kertomuksesta odottaisi aluksi jotain dramaattista tapahtumaa, mutta melko pian osaa jo arvata, ettei sellaista ole luvassa. Näitä odotuksia on kyllä takakannessa tehokkaasti suitsittu, mikä onkin paikallaan, sillä odotusten osoittautuminen tyhjiksi vasta 400 sivua luettuaan olisi melkoinen pettymys.

Henkilöhahmot jäävät kovin ohuiksi. Niinkin tärkeät ihmiset kuin Tommin vanhemmat sivuutetaan hyvin kevyellä käsittelyllä. Suurimman osan ajasta en esim. ollut selvillä edes siitä, käykö Tommin äiti töissä.

En oikein syttynyt tästä kirjasta missään vaiheessa. Siitä kielii sekin seikka, että kyseessä on kirja, jota olen blogiaikanani lukenut kaikkein pisimpään. Lukeminen ei ollut millään muotoa epämieluisaa, mutta myöskään vetoa ei löytynyt. Sen vuoksi tulin lukeneeksi vain lyhyitä pätkiä kerrallaan, ja kirjanmerkki eteni kovin hitaasti.

Loppukin koitti aikanaan, mutta voisi sanoa, että juuri siinä vaiheessa kun tapahtumat alkoivat muuttua kiinnostavammiksi, tyttöjen astuessa kuvaan mukaan. Tai no, eihän siinäkään välttämättä mitään mullistavaa olisi ollut, mutta erilaista sentään lumilinnoihin, Kissiin ja polkupyöräkrossailuun verrattuna.

Jälkimakuna sanoisin, että kyllä tälle paikkansa on, mutta vähempikin olisi riittänyt.