Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä
Suomennos: Elina Koskelin
Like 2015
Sivuja: 445

Rikoskirjallisuutta julkaistaan niin paljon, että uusien kirjojen kohdalla on vaikeaa keksiä sanottavaa, jos ei teoksella ole jotain erityispiirrettä tai sitä voi verrata kirjailijan aiempiin kirjoihin. Yleensä ne myös ovat niin paljon juonensa varassa, ettei siitäkään ole mielekästä kertoa liikoja, sillä spoilaus olisi kutakuinkin pahin karhunpalvelus, jonka lukijalle voisi tehdä.

Minusta sarjamurhat ovat lähtökohtaisesti yksittäistapauksia kiinnostavampia, ja jotain kummallisen kiinnostavaa on siinä, jos uhrit ovat melkeinpä sattumanvaraisesti valikoituja. Nämä molemmat piirteet kuuluvat Tappamisen pitkään oppimäärään.

Rikosta selvittävän henkilön olisi hyvä olla kiinnostava persoona. Usein hänellä on vaikeuksia yksityiselämässään. Turhankin usein, sillä alkoholiongelmainen rikosetsivä, joka ei tule toimeen esimiehensä tai jonkun muun työtoverin kanssa, on kovin tylsä asetelma kaikessa kliseisyydessään. Tämäkin piirre kuuluu Tappamisen pitkään oppimäärään, valitettavasti.

Pahiksen, eli tässä tapauksessa murhaajan, olisi myös hyvä olla kiinnostava. Lähtökohtaisesti näin onkin, sillä tylsät ihmiset eivät tyypillisesti päädy murhaajiksi. Sarjamurhaaminen eritoten on (onneksi) niin harvinaista, että kyseessä ovat aina poikkeysyksilöt, mikö tietysti lisää heidän mielenkiintoaan. Tappamisen pitkän oppimäärän pahis on ihan kiinnostava. Ei sellainen superpahis, joka ryöstäisi muilta kaiken huomion, vaan ennemminkin vain "keskimääräisen" kiinnostava, mikä sarjamurhaajien kohdalla on jo aika paljon. Minun mielestäni se on niin paljon, että kirjailija olisi hyvin voinut käsitellä häntä enemmänkin, eritoten tekojen motiivin osalta.

Kaikenkaikkiaan kirja on onnistunut. Murhaajakaksikon heti kirjan alussa tekemä laiminlyönti tarjoaa hyvän sivujuonikuvion, joka kestää aina loppuun asti ja jaksaa ylläpitää myös jännitystä.

Tämäkin kirja on jaettu muutaman sivun mittaisiin pätkiin, mikä sopii minulle oikein hyvin. Joissain tapauksissa jako kylläkin tuntuu keinotekoiselta, sillä seuraava kappale saattaa jatkaa täsmälleen siitä mihin edellinen jäi, siis samasta juonilinjasta, henkilöistä ja tapahtumista, eikä edes ajassa ole muuttunut mikään. Luontevampi tapa olisi vain liittää kappaleet yhteen, mutta meneehän se näinkin.