tiistai 25. elokuuta 2015

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta
Into 2015, alkup. WSOY 1971
Sivuja: 210

Ensimmäinen muistamani kosketus Linkolan kirjoituksiin oli lukiossa, jolloin kirjoitin aineen yhden sellaisen pohjalta. Tekstin aiheena oli energiansäästö, ja minä päätin panna Linkolaa paremmaksi: ehdotin aineessani toimenpiteitä, jotka saivat Linkolan näyttämään nössöltä. Opettajan mielestä aineeni olikin pakina, ja sain siitä hyvän arvosanankin, vaikken sellaista tyylilajia ollut edes tavoitellut.

En enää muista, mitä Linkola oli tarkalleen ehdottanut, mutta radikaalia se joka tapauksessa oli. Myöhemmin on tietooni tullut, että Linkola on ehtinyt tehdä tukun muitakin ehdotuksia, ja niiden valossa silloinen kirjoitus oli järkevämmästä päästä.

Unelmat paremmasta maailmasta on kokoelma melko varhaisia esseitä, kaikki on kirjoitettu vuosina 1960-1969. Ne myös osuvat hyvin kirjan otsikon alle, sillä joka ikisessä tekstissä  hän tuo esiin romantisoimaansa kuvaa siitä, miltä Suomen pitäisi näyttää. Kuva ei muutu vuosien kuluessa miksikään, ja näin jälkeenpäin minun on vaikea erottaa kirjoituksia toisistaan. Linkola ei näytä väsyvän toistamaan itseään, vaan maalailee samanlaista kuvaa yhä uudestaan ja uudestaan.

Aluksi minulla oli pieniä vaikeuksia ymmärtää, mistä mies oikein valittaa. En ymmärtänyt, miksi kohtalaisen lähelle järvenrantaa rakennettu kesämökki on hänestä niin suuri kauhistus, mitä niin suurta pahaa tai tuhoa siihen liittyy? Sitten kävi ilmi, ettei siihen mitään erityistä liitykään: riittää, että mökki on siinä. Pelkkä rakennuksen olemassaolo riittää Linkolalle tuhoamaan koko kyseisen järven ympäristöineen. Ensin kaikki on täydellistä. Sitten rannan tuntumaan ilmestyy mökki, eikä edes ole väliä miten vaatimaton se on, mutta sen jälkeen ihan kaikki on kokonaan pilalla. Se yksi yksittäinen mökki ei ehkä Linkolan herkkää esteettistä silmää vielä saisi tolaltaan, mutta kaltevan pinnan ajattelutapa in iskostunut niin syvään, että ei kulu kuin pieni hetki mökin ilmestymisestä, kun järven kaikki rannat ovat kokonaan läpitunkemattoman täynnä vieriviereen rakennettuja mökkejä. Niiden välistä ei edes mahdu luikahtamaan, niin tiheään on mökkejä rakennettu. Ja vesi on niin täynnä mekastavia lapsia, että jos he nousisivat vedestä yhtä aikaa pois (mitä he eivät tietenkään tee, eivät edes öisin tai talvellakaan), ettei heidän väliinsä taida vettä edes mahtua. Ja se vesi, jota ei oikeastaan edes ole, on niin myrkylliseksi saastunutta, ettei kerrassaan mikään elävä siinä edes voisi olla. Ja siinä myrkkyliemessä, jossa ne lapset uivat 24/7, kulkee niin paljon pikaveneitä ja meluisia perämoottoreita, että koko maailman öljyvarat on käytetty sekunnissa loppuun asti.

Hups, taisinpa ajautua takaisin siihen aineenkirjoitusmoodiin, mutta ehkä tuo avaa hieman Linkolan ajattelutapaa, hänen kaltevan pinnan argumentointiaan ja kärjistyksiään. Minä en pidä tuollaisesta maailmankuvasta, missä kaikki on mustavalkoista, on olemassa ainoastaan ääripäitä eikä mitään siltä väliltä.

Rehellisyyden nimissä on annettava tunnustusta Linkolan johdonmukaisuudelle oman elämäntapansa suhteen, eli käsittääkseni hän elää kuten opettaakin, energiaa ja luontoa säästäen. Mutta eipä erokoituminenkaan kaikille olisi mahdollista, sillä jos erakoita on liian tiheässä, he lakkaavat olemasta erakoita.

Kuten edeltä voi huomata, herättää tämä kirja ja etenkin kirjoittaja vahvasti ajatuksia ja mielipiteitä. Se on yleensä hyvä asia, mutta Linkolan kohdalla taitaa kyse lopulta olla pikemminkin provosoinnista. Tämän kirjan jälkeen hän on ryhtynyt voimakkaasti kannattamaan väestönkasvun rajoittamista ja sen kääntämisestä laskuun, sillä ajatuksella että maapallon ainoa toivo olisi siinä, että ihmisiä olisi merkittävästi nykyistä vähemmän. Jos ei uskota tieteen ja teknologian ratkaisevan tulevia haasteita, niin eipä tuo ajatus kovin epärealistinen taida ollakaan. Haihattelua olisi oletus siitä, että ihmiset olisivat valmiita tinkimään saavuttamastaan elintasosta tulevien sukupolvien, eli toisten takia. Siihen ihminen on yksinkertaisesti aivan liian itsekäs.



2 kommenttia:

  1. Loppumietteesi kanssa olen valitettavasti täysin samaa mieltä. Silti on kiva haihatella, tiedä vaikka pääsisi sanomaan, että mitäs minä sanoin. Maapallo sinänsä varmaan selviää, vaikka ihminen saattaa kulkeakin loppuaan kohti.

    Erakkona elämisestä olen sitä mieltä, että eivätköhän ne suomalaiset, jotka ainakin tänne itäiseen Suomeen ovat muinoin saapuneet, ole viettäneet täällä juuri sellaista elämää, jota me nimittäisimme erakon elämäksi? En usko, että se silloin on ollut mitenkään mahdotonta, vaikeaa kyllä aivan varmasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muinaisina aikoina kaikki ovat voineet ollakin erakoita, mutta silloin meitä oli paljon vähemmän. Luultavasti nykypäivänä eristäytymisen vaatimukset erakoksi ryhtymiselle ovat myöskin madaltuneet. Jos kaiki ryhtyisivät erakoiksi, niin se mitä siitä silloin tulisikaan, ei arvaukseni mukaan edes kelpaisi Linkolalle, se ei vastaisi hänen ihannettaan.

      Poista