Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä 

Kansi: Timo Numminen 

Otava 2012 

Sivuja: 350 

ISBN: 978-951-1-26265-7 

Eletään 1920-luvun loppua, ja Onni Happonen (huom! linkin takana on spoileri) on Heinäveden kunnallislautakunnan esimies. Puoluekannaltaan hän on sosialidemokraatti, mutta kunnan lapualaisisäntien silmissä punaisella on ainoastaan yksi sävy, ja se sävy on kommunismi. Heidän mielestään ei käy laatuun, että kommunistien annetaan hoidella kunnan asioita ja käydä ryöstöretkellä isäntienkin kukkarolla. Nykyään sitä ryöväystä tosin kutsutaan verotukseksi, mutta nämä isännät eivät olleetkaan kaikkein terävimpiä kyniä penaalissa, jos tällainen nykyaikainen ilmaus sallitaan. Vastakkainasettelun kärjistyessä Happonen päätyy muilutetuksi pariinkin kertaan, mutta tämän enempää en juonta paljasta, mikäli joku haluaa ylläpitää jännitystä.

Kirja perustuu pitkälti tositapahtumiin. Kertojina toimivat Happosen vaimo Saimi, kylän isäntiin kuuluva Leo Pelkonen sekä tämän renki Otto Pakarinen, joskun viimeisellä on vain sivuosa. Luonnollisesti nämä kertojiin liittyvät yksityiskohdat ovat fiktion tuotetta, mutta sen avulla Jaakonaho on onnistunut tekemään tapahtumista hienon romaanin. Saimi on vaimo, joka ei pidä lainkaan siitä että joutuu joka kerta odottamaan miestään huolestuneena kotiin, ja maatalossa kieltämättä riittäisi yllin kyllin tehtävää ilman aatteen paloakin.

Pelkonen on luihu isäntä ja erittäin vastenmieliseksi tehty hahmo koko kirjassa. Silti hän on täysin uskottava kaikessa puheensa ristiriitaisuudessaan. Yhdessä vaiheessa hän yrittää tosissaan asettua Happosen asemaan ja miettiä miten tämä voi perustella toimintaansa itselleen, mutta turhaan. Hän on jäänyt vuoden 1918 tapahtumien aiheuttaman kaunan vangiksi. Punaisissa hän ei kykene näkemään mitään hyvää eikä taida oikeastaan pitää heitä ihmisinä lainkaan (yleinen piirre sodissa osapuolten välillä). Valkoiset puolestaan ovat täysiä vastakohtia ja kaikki heidän tekemänsä on oikein ja hyvää ja laillista, riippumatta siitä miten laki oikeasti kuuluu.

Pakarinen on yksinkertainen renkimies, jonka Pelkonen on pelastanut punaisten puolelta orjakapinan loppuvaiheessa. Hän antaa hienosti äänen maaseudun köyhälle väestölle, joka on varmasti ollut helposti manipuloitavissa.

Jaakonaho esittää Lapuan liikkeen hyvin vastenmielisenä ilmiönä, mitä se epäilemättä on ollutkin. Näen siinä samankaltaisia piirteitä kuin natsien kansallissosialismissa. Helposti tulee mieleen vertaus kommunistien ja juutalaisten välillä; molemmilta ryhmiltä toinen osapuoli on pyrkinyt riistämään ihmisarvon. Toimintatavoissakin on samankaltaisuuksia. En varsinaisesti pitäisi kyseistä ajanjaksoa erityisen hohdokkaana osana maamme historiaa.

Kirja saa minulta lämpimän ja varauksettoman suosituksen. Vaikka historia ja tämä tapauskin olisivat entuudestaan tuttuja, toimii tämä pelkästään kaunokirjallisenakin teoksena hyvin. Ja jos taas eivät ole, niin lukemiselle on pari syytä lisää. Tämä herättää tunteita ja pakottaa ajattelemaan ja vieläpä tahtoo pitää otteessaankin. Ei kirjalta kauheasti enempää voi vaatia.

Jaakonaho nosti kertaheitolla heti esikoisellaan riman omalla kohdallaan huiman korkealle. Jos tämä antoi esimakua tulevasta kirjasyksystä, niin lukevalla yleisöllä on lokoisat oltavat tiedossa!