Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwood: Orjattaresi 

Suomennos: Matti Kannosto 

Kirjayhtymä 1986 (nyk. Tammi), (alkup. 1985) 

Sivuja: 396 

ISBN: 951-31-1210-1 

Tämän kirjan myötä saatan valmiiksi Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen omalta osaltani. Sain Orjattaresi luettavakseni Booksyltä, enkä todennäköisesti olisi sitä muuten tullutkaan lukeneeksi.

Fundamentalistikristityt ovat tehneet Yhdysvalloissa vallankumouksen ja luoneet totalitaarisen teokratian. Naisten asema varsinkin on kovasti muuttunut, heillä ei esimerkiksi ole omaisuutta lainkaan, vaan kaikki on miesten nimissä, eivätkä he tietenkään saa esimerkiksi lukea lainkaan. Eipä sillä, että mitään luettavaa olisi jäljelläkään, ainakaan virallisesti.

Kertojapäähenkilö on orjattarena Fred-nimisen komentajan perheessä, ja sen vuoksi hänen nimensä on yksinkertaisesti "Frediläinen", isäntänsä mukaan. Hänen ainoana tehtävänään on tuottaa perheeseen lapsi, mihin komentajan vaimo ei kykene (ja vikahan on aina naisessa). Jos hän tehtävässä joskus onnistuu, hänet siirretään toisen komentajan alaisuuteen tehdäkseen saman uudelleen.

Arjen tylsyys on vertaansa vailla. Päivittäiseen ohjelmaan kuuluu ruokaostoksilla käynti, tosin kauppoja ei ole montaa, niiden valikoimat ovat varsin rajalliset ja kaikki on kortilla. Seurana ostoskäynneillä on toisen komentajan orjatar, mutta hänen kanssaan ei saa keskustella. Samalla matkalla voi käydä myös katsomassa Muuria ja siellä varoituksena roikkuvia teloitettuja. Muuten aika kuluukin ei-minkään merkeissä, omassa huoneessaan tylsyyden parissa. Kerran kuussa yritetään panna lasta alulle, mutta ajankuluksi siitäkään toimituksesta ei ole.

Noin puolet kirjasta kuluu tämän arjen kuvailussa ja vanhojen aikojen muistelussa; kertojalla oli perhe jo ennen vallankumoustakin, ja sen jälkeen taas oli vuorossa vaihe tulevien orjatarten koulutuslaitoksessa. Alkupuolisko tuntuu pitkähköltä, mutta korostaa hyvin sitä tylsyyttä, jonka välttämiseksi on jo valmis melkein mihin tahansa. Jälkimmäisessä puoliskossa tapahtuukin jo jotain, mikä lisää mielenkiintoa tuntuvasti. Ryhtymättä juonipaljastuksiin voin todeta, että joku ehtii tehdä jotain luvatonta, mikä ei kauheasti taida yllättää :)

Tämä on eittämättä dystopiakuvaus, mutta kiinnostavasti Atwood kertoo sen ainoastaan yhdestä näkökulmasta, enkä lukiessani osannut edes kaivata tietoa siitä, mitä kaikki muut tekevät. Kertoja näkee elämää erittäin menestyneen komentajan taloudessa, eikä itsekään tiedä miten muut - tavalliset - ihmiset elävät. Näppärä tapa kiertää tarve kuvailla yhteiskuntajärjestystä laajemmin. Toisaalta minua jäi hieman häiritsemään se, miten muuta maailmaa ei käsitelty lainkaan. Kanadaan kertoja yritti perheineen paeta, mutta muuta ei sitten ollutkaan.

En rakastunut kirjaan, mutta pidin siitä kyllä paljonkin. Se häiritsi, että teksti tuntui pitkään kovin tutulta, mutta olen melko varma siitä, etten ole tätä ikinä lukenut, edes osittain. Elokuva on olemassa myös, mutta sitäkään en muista nähneeni, ja deja vu tuli nimenomaan tekstistä, ja niin pitkältä pätkältä, ettei kyseessä voi myöskään olla pelkkä katkelma, joka olisi ollut jossain muualla. Joka tapauksessa kirja toi minut mukavuusalueeni ulkopuolelle ja sisälsi osuvia elementtejä. Rakastumiseen vaaditaan kuitenkin vielä enemmän, eikä feminismi taida olla aihe, joka jaksaisi kannatella minua aivan siihen asti. Yhteiskunnasta olisin halunnut kuulla lisää, samoin kuin siitä tavallisten miesten osasta. Ja olikos koko maassa köyhiä lainkaan? Jos ei, niin miksei?

Kiitoksia Booksylle!

Orjattarista ovat lukeneet myös Zephyr, Jenni, Raija, Ahmu, Raisa ja Vauhko.

John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa

John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa

Suomennos: Seppo Loponen

WSOY 1997 (alkup. 1994), 431 sivua

ISBN: 951-0-22042-6

Tämä kirja tuli luettavakseni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen myötä, missä Amma osoitti sen luettavakseni. Koska en ollut kirjasta ennen kuullutkaan eikä se ole mikään uutuus, en todennäköisesti olisi siihen ikinä edes törmännyt, saati sitten lukenut.

Haasteessa on tarkoitus siirtyä pois omalta mukavuusalueeltaan. Tämä on dokumenttiromaani. Olen lukenut joitain sellaisia aiemminkin, mutta en muista juuri ihastuneeni yhteenkään. Haasteen vaatimukset siis täyttyvät tuolta osin.

Kirjoittaja on newyorkilainen lehtimies, joka matkusti Georgian Savannahiin ja alkoi ajan myötä kirjoittaa siitä kirjaa. Hän väittää kaupungin olevan erilainen kuin kaikki muut. Osaltaan tämä johtuu siitä, että savannahilaiset eivät piittaa muiden mielipiteistä, vaan haluavat pysyä erossa kaikista ulkopuolisista vaikutteista. Myös kaupunkilaisten luonnetta kuvataan errilaiseksi. Kaikki tuntevat toisensa ja juoruilevat ahkerasti, vieläpä niin, että on kunnia saada olla juorujen kohteena.

Kirjassa on kaksi osaa. Ensimmäinen keskittyy kuvailemaan muutamia kaupungin asukkaita omistaen luvun kullekin. Se on pituudeltaan melkein 200 sivua, eikä siinä voi sanoa olevan minkäänlaista juonta; ihmisiä tosiaan esitellään ja kerrotaan heille sattuneita juttuja. Henkilöt ovat ihan mielenkiintoisia, mutta samaistumiskohdetta en heistä löytänyt enkä kokenut ketään erityisen sympaattiseksi. Joko Savannahissa vallitsee myös omanlaisensa moraali, tai sitten he eivät tosiaan pidä moraalisia seikkoja kovin kummoisessa huudossa. En oikein pidä sellaisesta, että ihan selkeästi moraalittomista ja laittomista päästetään täysin rangaistuksetta. Esimerkiksi aviopari riitelee keskenään ja tappelun tuoksinassa kaatavat marmorisen pöydän, jonka tappaa heidän pienen lapsensa. Hys hys, ja elämä jatkuu.

Toisessa osassa on jonkinlainen juoni. Mitenkään ihmeellinen se ei ole, ja mielestäni olennaisen olisi saanut hyvin mahtumaan ale 200 sivuunkin. Mukana on edelleen kertomuksia ihmisistä ja tapahtumista, jotka eivät suoraan liity juoneen, vaan jatkavat Savannahin kuvailua. Mielenkiintoisinta toisessa osassa on se, miten lukijan sympatia jostain syystä kääntyy siinä syytetyn henkilön puoleen, vaikka hän ei henkilönä sitä niin ansaitsisikaan.

Joudun valitettavasti toteamaan, etten rakastunut tähän kirjaan enkä edes tykästynyt. Minulle ei myöskään tullut halua nähdä Savannahia oikeasti, vaan jäi sellainen tunne, etten edes kuulunut kirjan kohdeyleisöön. Kirja oli hieman kuin ylipaisunut matkakertomus. Jos siis nauttii paikkojen ja ihmisten kuvauksista, niin tämä varmasti kolahtaa. Minä sen sijaan kaipaisin muutakin: paremman juonen, ajateltavaa, opittavaa, pohdintoja.

Puutarhassa ovat keskiyöllä olleet myös Zephyr, Ilse ja Kirjakko.

Ursula K. Le Guin: Rocannonin maailma

Ursula K. Le Guin: Rocannonin maailma

Suomennos: Jyrki Iivonen

Avain 2010 (alkup. 1966), 180 sivua.

ISBN: 978-951-692-804-6

Tässä tulee ensimmäinen suoritukseni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen. Marjis suositteli Harhakaupunkia, mutta sen varalta, että tosiaan rakastuisin kirjaan valitsin sarjan ensimmäisen osan Rocannonin maailman, joka oli myös hyväksyttyjen joukossa.

Rocannonin maailma on tukevasti scifiä. Siinä ollaan oletettavasti jossain tulevaisuudessa Maankaltaisella Fomalhaut II -planeetalla. Rocannon on etnologi, joka kartoittaa planeetan kulttuureja tähtiliiton lukuun. Työ ei suinkaan tapahdu pelkästään akateemisesta mielenkiinnosta, vaan Liitto värvää sopivat kulttuurit liittolaisikseen ja antaa niille sopivaksi katsomansa määrän tiedettä ja tekniikkaa ohjatakseen kehitystä haluamaansa suuntaan.

Planeetalla elellään pronssikautta, eli miekan kilkuttelu edustaa sodankäynnin huippua. Onnettomien tapahtumien seurauksena Rocannon joutuu matkalle kohti planeetan kartoittamattomia osia seuranaan uljaan hallitsijalajin miekkamies ja ja pari suorittajaluokan edustajaa. Näin kirjasta muodostuu seikkailu, jonka aikana tulee vastaan erilaisia lajeja ja kulttuureja sekä vähemmän mielenkiintoista maantiedettä.

Minua tällaiset seikkailutarinat eivät kauheasti sytytä, vaan olisin kiinnostunut enemmän pelkästään matkan varrella tehdyistä havainnoista tieteelliseltä näkökulmalta. Toki seikkailu tarjoaa hyvän keinon esitellä vastaan tulevia asioita, mutta seikkailulle itselleen en juurikaan anna arvoa. Seikkailujen ystävät varmaankin tykkäävät, mutta minä en kuulu heihin.

Kiinnostavan lisän tuo se, että Rocannon tulee teknologialtaan ja tieteeltään ylivertaisen kehittyneestä maailmasta. Hänellä on siis varusteita, jotka saavat hänet näyttämään pronssikautisella planeetalla lähes jumalan kaltaisena. Miten hän suhtautuu planeetan asukkaisiin, jotka voisi yksinkin alistaa valtaansa? Käykö hänelle samoin kuin Kurtzille Pimeyden sydämessä? Rocannon on saapunut planeetalle hyvin aikein, mutta niin oli Kurtzkin aluksi.

Tässä oli elementtejä, joista pidin, ja toisaalta toisia, joista en pitänyt. Osa molemmista liittyy arvatenkin scifiin yleisesti, eikä pelkästään tähän kirjaan. Fiilis on siis melko ristiriitainen. Viisainta olisi lukea tästä sarjasta toinenkin kirja ja tehdä päätös vasta sen perusteella, kumpaanko puoleen se kääntyy. Tuntuu siltä, että vasta se lopulta määrää, mitä ajattelen tästä kirjasta.

Kiitoksia Marjikselle joka tapauksessa haasteesta, olen kokolailla varma, etten olisi itsekseni tätä tullut lukeneeksi. Vaikka en varauksettoman innostunut olekaan (vielä), niin luulen antavani kirjailijalle vielä toisenkin mahdollisuuden.

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste

Sain kunnian olla tämän haasteen kahden ensimmäisen haastetun joukossa, joten eihän siitä voi millään kieltäytyä. Enkä haluaisikaan, sillä ideahan on mitä hauskin! Haaste on siis peräisin marjikselta, ja säännöt ovat seuraavanlaiset:

Säännöt:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.
Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Minut haastettiin lukemaan Ursula K. Le Guinia. Sangen kiero veto sanoisin, sillä en tiedä edes täytyykö minun mennä kirjastossa G:n vai L:n kohdalle, mutta haasteen tuosta osuudesta sentään selvitä :) Marjis puolestaan saa etsiytyä T:n kohdalle, missä Jari Tervon kirjat sijaitsevat. Koljatti tai Kallellaan eivät kelpaa, ja suosittelen jotain romaania näiden joukosta: Pohjan hovi, Poliisin poika, Pyhiesi yhteyteen, Minun sukuni tarina, Myyrä, Ohrana, Troikka, Layla.

Haasteen edelleen lähettämisessä oli suuria valinnan vaikeuksia, etenkin kun jo marjiksen haasteen kommentteihinkin ilmoittautui niin monta halukasta. Haluan yrittää haastavaa haastamista haastamalla Booksyn. Ahkerista ahkerimman lukijan haastaminen on vaikeaa siksi, että minun pitäisi osata löytää kirja, jota voin suositella ja hän ei ole lukenut. Olisiko Erlend Loen Supernaiivi sellainen? Jos sen kohdalla on saatavuusongelmia, niin vaikkapa Doppler kelpaa myös, mutta jos Supernaiivi on jo luettu, haluaisin ehdottaa jotain muuta kirjailijaa.

Koska haastettuja on tässä vaiheessa vielä niin vähän ja innokkaita paljon, annan haasteen myös Ammalle. Viime talvena muistelen panneeni merkille, että luimme samoja kirjoja lähes samaan aikaan, joten omalla suosikillani haastaminen ei välttämättä vie mukavuusalueen ulkopuolelle. Sen sijaan hyvässä lykyssä Ammasta tulee seuraava Arto Salmisen fani. Suosittelen aloittamaan vaikkapa Varastosta, mutta mikä tahansa kyllä kelpaa.