Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015
Sivuja 156

Ei ole kiitollinen tehtävä kirjoittaa toista kirjaansa, jos esikoinen on ollut Nälkävuosi. Kaikki odottavat jotain yhtä hienoa, vaikka vain harva sellaiseen kykenee ikinä. Onneksi Ollikainen ei ole lannistunut, vaan on kirjansa kirjoittanut.

Musta satu pyörii Tattarisuon lähteen ympärillä. 1930-luvulla lähteestä löydettiin irtileikattuja käsiä, sormia ym. Myös pirtutrokarit käyttivät sitä piilopaikkanaan.

Kirjan päähenkilö on kirjailija, joka on jäänyt tekstissään jumiin Tattarisuon kohdalle. Hänen osuutensa kirjasta vaatii jos jonkinlaista tulkintaa, eikä oikein tunnu sopivan tällaiselle yksioikoiselle insinöörille.

Toisessa aikatasossa seikkailee kirjailijan esi-isä, viinatrokari Heino, jonka osuus on suorempi. Siihenkin liittyy samainen Tattarisuo tavalla jos toisellakin, mutta ei niin keskeisesti. Ylipäätään se on esillä kautta koko kirjan jatkuvasti, mutta merkitys jäi minulle epäselväksi. Jossain haastattelussa Ollikainen on maininnut Tattarisuon edustavan hänelle kirjassa ihmisen alitajuntaa. Jotain tämänkaltaista osasin kyllä odottaa, mutta itse tuppaan olemaan liian laista yrittääkseni keksiä, mitä kirjailija kulloinkin eri asioilla tarkoittaa, enkä myöskään tämän tiedon saatuani oikein jaksaisi ryhtyä käymään lukemaani läpi tässä uudessa valossa.

Minulle kirjasta jäi melko sekava vaikutelma. Vähän kuin seuraisi maton hapsuja: kaikki ne ovat siinä matossa kiinni, eivät johda minnekään, mutta muodostavat silti yhdessä jotain. Mutta tosiaan vain jotain, ja sekin jotain on eri kerroilla eri näköistä, vaikka muistuttaakin toisiaan.

Minuun tämä ei siis uponnut lainkaan yhtä hyvin kuin Nälkävuosi. Luin kirjan mielelläni loppuun asti, mutta siinä auttoi kovasti toive siitä, että hapsut sidottaisiin jotenkin yhteen samoin kuin se, että kirja on lyhyenpuoleinen. Minun mielessäni Nälkävuoden vauhti kantaa vielä seuraavaan kirjaan saakka, mutta siitä kaipaisin jotain erilaista kuin tässä.