Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Suomenos: Jaakko Kankaanpää

Avain 2011, 310 sivua.

Kirjamessujen yhteydessä Avain-kustantamon kirjabloggareille järjestämässä tilaisuudessa oli puhumassa myös kaksi ulkomaista kirjailijaa, joista toinen oli Annabel Lyon. Hänen kerrottuaan kirjastaan Aleksanterin opettaja olin täysin myyty jo siinä vaiheessa, kun käsitin kyseessä olevan Aleksanteri Suuren ja Aristoteleen ja että pääosassa olisi nimenomaan Aristoteles. Odotukset kohosivat korkealle, kun kävi ilmi että kirja on jo ehtinyt voittaa palkinnonkin kotimaassaan Kanadassa.

Kaikki ovat kuulleet Aristoteleestä vähintäänkin nimen. Hänen panokseensa filosofian ja muiden tieteenalojen saralla en puutu tässä lainkaan, sillä tiedonhaluisille - joita toivottavasti tämän kirjan lukemisen jälkeen on jälleen lisää - on materiaalia tarjolla yllin kyllin, eikä sen löytämisenkään pitäisi tuottaa vaikeuksia. Tässä kirjassa on otettu häneen aivan toisenlainen näkökulma: unohdetaan saavutukset ja katsotaan, miltä hänen elämänsä olisi mahdollisesti näyttänyt aikalaisten silmin.

Kirjan nykyhetki ajoittuu noin kuuden vuoden ajalle, jonka alussa Aleksanteri oli 13-vuotias ja lopussa hän oli jo Makedonian kuningas. Aleksanterin isä kuningas Filippos on tuntenut Aristoteleen jo nuoruudessaan ja on kutsunut tämän opettamaan poikaansa, tulevaa kuningasta. Aristoteles suostuu pyyntöön ja törmää Aleksanteriin sattumalta, tietämättä kuka tämä on. Filosofi kiinnostuu erikoisesta pojasta, joka tuntuu tiedostavan hämmästyttävän hyvin sen, millaisia vaatimuksia kuninkuus tulee hänelle asettamaan. Tulevaa kuningasta ei opeteta samalla tavoin kuin muita oppilaita, ja sen joutuu Aristoteleskin oppilaansa pyynnöstä myöntämään.

"Nykyhetken" lisäksi kirjassa käydään mm. Aristoteleen lapsuudessa ja hänen opiskeluajassaan Akatemiassa. Minua itseäni olisi kovasti kiinnostanut Platonin ja Aristoteleen suhde, jota ei valitettavasti käsitelty juurikaan, vaan opiskeluajasta kerrottiin vain vaiheesta, jolloin Platon oli muualla opettamassa sisilialaista kuninkaallista jälkikasvua. Kun historiallisesta tiedemiessuuruudesta halutaan piirtää henkilökuva, ovat nämä katkelmat hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan oleellisen tärkeitä. Minkähän takia onkin niin vaikea muistaa, että antiikin ihmisetkin ovat olleet lapsia?

Aleksanterin opettajan eittämätön vahvuus on siinä, että se on kirjoitettu hyvin arkipäiväisellä kielellä. Kun kuvataan ihmisen arkea, niin oikeasti siihen kuuluu kusta, paskantamista ja naimista, ja kukin näistä elementeistä on läsnä myös kirjassa. Miesten välisiä seksisuhteita ei ole mitenkään kaunisteltu pois, samoin kuin ei teini-ikäisiä prostituoitujakaan tai Aristoteleen fiktiivisen opettajan Illaioksen mieltymystä pikkupoikiin.  Kautta koko kirjan saamme myös katsauksen Aristoteleen seksielämään. Miten voisikaan päästä lähemmäs häntä ihmisenä kuin tilanteessa, missä suuri filosofikin joutuu lorottelemaan pottaan, koska lääkintäteltan väkeä ei päästetä ulos juuri ennen taistelun alkua?

Englanninkielisen alkuteoksen nimi on The Golden Mean, joka kääntynee parhaiten kultaiseksi keskitieksi. Kirjan filosofinen anti typistyy kokolailla tuohon ainokaiseen käsitteeseen, jota Aristoteles yrittää Aleksanterille opettaa. Sinänsä on hauska ajatella, että jos oppilas olisi ottanut onkeensa, niin tuskin olisimme koskaan hänestä kuulleet sivumainintaa enempää, eikä hänen nimeensä olisi ikinä liitetty määrettä "Suuri". Keskitien kulkeminen sopii siis filosofille, muttei välttämättä kuninkaalle, mikäli tarkoitus on pysyä historian lehdillä vielä yli 2000 vuotta kuoleman jälkeenkin.

Kirjan idea on kerrassaan erinomainen, eikä toteutuskaan ole hullumpi. Myös suomentaja ansaitsee kiitokset, sillä ihmisten suuhun laitetut sanat ja kieli on juuri niin arkipäiväistä kuin kirjailija kuulosti halunneenkin. Odotukseni olivat korkealla, mutta en saanut niille aivan täysin vastinetta. Kenties odotuksiini kuului jokin suuri viisaus filosofilta, joka jäi nyt saamatta. Siltä osin vika on odotuksissa, sillä tässähän nimenomaan oli määrä kuvata ihmistä, eikä hänen saavutuksiaan. Myöskään "vielä yksi kappale" -ilmiötä ei tullut, mitä sitäkin olin odotellut. Ehkä tämä olisi ollut parhaimmillaan riisuttuna kaikista odotuksista. Olisi pitänyt hyljätä kansipaperi kokonaan ja tarttua pelkkään puhtaanvalkoiseen kirjaan sellaisenaan, ja sitten yllättyä positiivisesti.

Vilkaise ihmeessä myös mitä Salla, Susa, Katja ja Marjis kirjasta tuumivat!