keskiviikko 6. lokakuuta 2010

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

 
Tässä on jälleen poiminta kirjaston uutuuslistalta. Joskus teininä luin ahkerasti Yöjuttu-lehtiä, jotka kai luokitellaan kauhuksi. Voi olla, että olen niiden jälkeenkin lukenut jonkun ko. luokkaan kuuluvan kirjan, mutta siitä on joka tapauksessa pitkä aika, 15 vuotta vähintään. Voin siis hyvällä syyllä sanoa olevani täysi untuvikko mitä tulee kauhuromaaneihin.

Elokuvia katsoessa minulle on yleensä tärkeää se, että tapahtumat olisivat mahdollisia. Ne saavat kaikin mokomin olla epätodennäköisiä tai vaikeita, kunhan ovat mahdollisia. Tästä vaatimuksesta on mahdollista tinkiä, mutta silloin on kyseessä jokin ihan muu lajityyppi, johon en tunne lainkaan yhtä paljon vetoa, ja silloin vaatimustaso nousee selvästi. Tämän kirjan kohdalla oli selvää, että vaatimus piti unohtaa. Koska kirjan varaajia oli paljon ja googlattu "takakannen kuvaus" kuulosti kiinnostavalta, päätin antaa mahdollisuuden.

Tukholma on ollut viikkoja painostavan helleaallon kynsissä. Tapahtuu jotain selittämätöntä, kun kaikki sähkölaitteet tuntuvat toimivan ilman verkkovirtaa, eikä niitä saa kytkettyä pois päältä. Yhtäkkiä ilmiö loppuu, ja samalla lakkaa ihmisiä yhteisesti vaivannut pääkipu. Helpotuksen hetki ei kestä pitkään, sillä kaikilla alueen ruumishuoneilla havaitaan kuolleiden heränneen henkiin. Ja mitä tapahtuukaan hautausmailla?

Kuulostaa siltä, mitä voisi olettaa näkevänsä seistessään videovuokraamossa, edessään b-luokan zombieleffan kotelon kääntöpuoli. Onneksi kirjan takakannessa oli tämä lisäys: "Vain harva pysähtyy kysymään, mitä kuolleet elävistä oikein haluavat." Se antoi odottaa, ettei kyseessä olekaan vain tylsämielinen zombie-splatteri, jossa ajetaan takaa kuka ketäkin, ammutaan haulikolla, huidotaan isoilla veitsillä ja joku syö jonkun aivoja.

En haluaisi tehdä turhia juonipaljastuksia, mutta yksi oleellinen kohta on pakko mainita: kuolleista heränneiden lähistöllä ihmisillä on kyky kuulla toistensa ajatuksia. Myös kuolleiden "ajatuksia" on mahdollista kuulla, tosin niitä ei paljon ole. Sen sijaan kuolleet kuulevat elävien ajatukset, ja korvaavat heidän tunteillaan sitä, mikä heiltä itseltään puuttuu. Tässä kohtaa päästäänkin kirjan ytimeen. Kokeneemmalle kauhun lukijalle voi olla selvää, mikä tekee siitä kauhua; mitä siinä pelätään. Minulle se ei ollut mitenkään selvää, ja juuri sitä opin hyvin tässä kirjassa.

Miksi pimeitä hautausmaita myrskyisinä ukkosöinä pelätään? Tai niitä kuolleista heränneitä, joiden käsi työntyy esiin märästä mullasta? Kyse on aina jostain sellaisesta, mikä on voimakkaasti oman kokemusmaailmamme ulkopuolella. Pelon aiheena on se, mitä ei tiedetä. Se, minkä paikalle omassa mielessä täytetään jotain epämääräistä pahaa. Sen nimenomaan täytyy pysyä määrittelemättömänä ja tuntemattomana, sillä vain sillä tavalla mielikuvitus voi ajatella mitä tahansa, ja silti pelätä tapahtuvaksi jotain vieläkin pahempaa. Voi siis ajatella niin, että se pelon aihe on lähtöisin omasta mielestämme. Tässä kirjassa tämä ajatus viedään astetta pidemmälle ja konkreettisemmalle tasolle. Koska kuolleilla ei ole omia tunteita, he lainaavat niitä eläviltä. Elävät tuntevat pelkoa, joka heijastuu heihin kuolleilta takaisin voimistuneena, ja niin noidankehä on valmis.

"Pelko lisäsi pelkoa, viha vihaa ja lopulta jäljellä oli vain kasa palaneita ruumiita. Niin kuin aina, kaikkialla."

Yllä oleva lainaus on sattuvasti sanottu juuri tämän kirjan tapahtumista, mutta toimii hienosti paljon laajemmassakin mittakaavassa. Tarvitseeko edes muistuttaa vaikkapa islamista ja maahanmuuttajista? Olisi hauskaa lukea kirjan tapahtumia vertauskuvina, mutta valitettavasti en usko kirjailijan ajatelleen niin pitkälle.

Tämä lukukokemus oli sen verran hyvä, että aion antaa mahdollisuuden kirjoittajan toisellekin kirjalle, Ystävät hämärän jälkeen. Vähältä piti, etten katsonut sitä jo elokuvana, mutta eritoten nyt en edes halua nähdä sitä, sillä uskon, että jos kirjan pohjalta tehdään elokuva, niin kirja on aina parempi. Elokuva voi voittaa ainoastaan mestarillisen ohjaajan käsissä kirjan ollessa heikko, ja ilmaan jää kysymys, miksi mestarilliset ohjaajat tekisivät elokuvia huonoista kirjoista?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti