Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Suomennos: Matti Kannosto

Kirjayhtymä 1973 (alkup. 1953), 257 sivua.

Hankin Lapsuuden lopun hyllyyni kirjaston poistomyynnistä jo viime kesänä. Pohdiskelin lukupinoni edessä mihin tarttuisin seuraavaksi, ja sain kehotuksen valita seitsemäs vasemmalta. Tällaisessa jonkinasteisen sattuman käytössä valintojen määräävänä tekijänä on puolensa: jos valinta osoittautuu epämieluisaksi, voi kohdistaa syytöksensä ja kiukkunsa sattumaan eikä harmitella omaa vajavaista päätöksentekoaan. Joskus kokeilin tätä menetelmää systemaattisemminkin. Minun piti hakea tyttäreni päiväkodista, ja aina hakiessa piti arvata, ovatko he vielä sisällä päiväkodin tiloissa vaiko ulkona leikkipuistossa. Koska omat arvaukseni eivät useinkaan osuneet oikeaan, päätin tehdä ratkaisun kolikkoa heittämällä. Mikäli kolikko oli väärässä, siirsin sen toiseen taskuun, joka oli tarkoitetty erehtyneille kolikoille. Jos taas kolikko oli oikeassa, kannatti sen antamaa neuvoa käyttää jatkossakin. Loppujen lopuksi kolikot tuskin osasivat arvata päiväkotilaisten toimintaa yhtään sen paremmin kuin minä itsekään, mutta enää väärässä olo ei harmittanut niin paljon; syyllinenhän oli selvillä ja sai rangaistuksensa, ja minä vastaavasti jotain korvaukseksi koko päätöksentekijän arvolla.

Tunnen kovin huonosti scifikirjallisuutta, enkä siten tiedä onko Lapsuuden loppu jonkinasteinen klassikko vai ei. Joka tapauksessa se on kirja, jonka nimen olen kuullut jossain yhteydessä ennenkin, ja sen johdosta päädyin uhraamaan lantin (joka tiettävästi ei ollut osallistunut päätöksentekoihin) lunastaakseni sen omistukseeni.

Eräänä päivänä 1950-luvulla valtavat avaruusalukset lipuvat maan suurten kaupunkien ylle. Aluksia miehittävät ylivaltiaat, ilmiselvästi ihmistä huomattavasti kehittyneemmät oliot. Ylivaltiaat puuttuvat ihmisten yhteiskuntajärjestykseen: ensitöikseen he lopettavat kaikki sodat ja sen jälkeen tekevät turhiksi erilliset kansallisvaltiot. Sekin on selvää, että ylivaltiailla on jotain suunnitelmia ihmiskunnan varalle, mutta mitä, se on arvoitus.

Yleensä en halua paljastaa kirjojen juonista arvostelussani liikaa, ja luontevana rajana toimii kirjan takakansi. Tässä tapauksessa takakansi kertoo turhankin paljon, mutta harva varmaankaan osaa pidättäytyä sitä lukemasta, vaikka tietäisikin kyseessä olevan jonkinasteisen spoilerin. Kerrottakoon siis, että sadan vuoden kuluttua ylivaltiaiden saapumisesta käykin ilmi, että silloinen sukupolvi jää ihmiskunnan viimeiseksi. Kyse ei ole mistään vihamielisyydestä, vaan ihmiskunta on kypsynyt siirtymään kehityksensä seuraavalle asteelle.

Lapsuuden loppu on melko tylsä kirja. Nukahdin useaan otteeseen sitä lukiessani, ja sivumäärään nähden luku-urakka kesti kohtuuttoman pitkään. Kirjan idea on kohtuullisen hyvä, ja siinä onkin herkuteltu useilla kiehtovilla ideoilla, jotka jaksavat pitää lukijan mielenkiintoa yllä sen verran, että viimeinenkin sivu tulee aikanaan vastaan. Valitettavasti vain niiden ideoiden välissä olevat osuudet ovat rutikuivia. Jos tämän olisi kirjoittanut joku hieman eläväisempää tekstiä tuottava kirjailija, niin kokonaisuuskin olisi jäänyt paljon miellyttävämmäksi. Nyt jälkimauksi jäävät lähinnä ne ideat pelkkänä luettelona.

Ylivaltiaiden luoma yhteiskuntajärjestys on huiman kiehtova asia, ja sen Clarke on sivuuttanut melko ylimalkaisesti. Samalla hän on esitellyt omaa utopiaansa unelmayhtiskunnastaan, joka nyt 60 vuotta myöhemmin on helppo todeta toivottoman idealistiseksi. Otetaan esimerkki (s.81):

"Rikokset olivat suurimmalta osaltaan kadonneet. Niden tekeminen oli tullut sekä tarpeettomaksi että mahdottomaksi. Varastamisessa ei ollut mieltä, kun keneltäkään ei puuttunut mitään."


Tehdäänkö rikoksia pelkästään henkensä pitimiksi? Toki se on tilanne, jossa kenen tahansa on järkevää suistua rikoksen tielle, mutta tässä nähdään hyvin selvästi se, miten kirjailijan mielikuva ihmisluonnosta on suorastaan naiivin hyväuskoinen. Ahneus ja itsekkyys ovat piirteitä, jotka liittyvät ihmisiin erottamattomana. Kukin voi itse miettiä ahneustaloutta pyörittäviä pankkiireja ja pyramidihuijareita, jotka lentelevät yksityissuihkukoneillaan haalimassa miljoonia toisensa perään. Ja mitä he miljoonillaan tekevät? Heittävät pinon päälle kai. Clarken yhteiskunnassa tällainen ilmiö on selvästikin tuntematon.

Mitä ihmiset sitten tekivät tässä ihanteellisessa yhteiskunnassaan? Soittivat harppua ja keskustelivat keskenään sivistyneesti ylevistä asioista? Katsotaanpa sivulle 129:

"Nekin harvat vakavat rikokset, joita kaikesta huolimatta joskus sattui, eivät juuri saaneet uutisissa huomiota osakseen. Sillä hyvin kasvatetut ihmisethän eivät oikeastaan halua lukea selostuksia niistä kömmähdyksistä, joihin jotkut ovat seuraelämässä syyllistyneet." 


Niinhän se on. Me olemme kaikki hyvin kasvatettuja, eikä ketään kiinnosta seiskalehtien kaltaiset juorut. Kukaanhan ei ikinä tunnusta niitä ostavansa, mutta levikki huimaa silti päätä. Olisi ihan kiinnostavaa nähdä, mitä Clarke sanoisi Kalavaleesta :)

Jossain vaiheessa ihmiskunnalle kävi siis selväksi, että he tulevat jäämään viimeiseksi sukupolveksi. Tämän aiheen kirjailija on sivuuttanut lähes kokonaan, sillä minusta tilanne on huomattavan kiinnostava. Suuri osa ihmisten kulttuurista, arvoista, moraalista ym. on rakennettu sen oletuksen ympärille, että ihmiskunta on pysyvää ja tuleviakin sukupolvia on olemassa. Jos tämä oletus riisutaan, muuttuu tilanne todella voimakkaasti,  eikä seurausten arvailu olekaan aivan yksioikoista. No, Clarken ihmiskäsitys on joka tapauksessa mielestäni sen verran pahasti vinksahtanut, etten olisi muutenkaan pannut hänen arvailuilleen liikaa painoarvoa.

60 vuotta on pitkä aika, ja se näkyy hauskalla tavalla kirjassa kuvailluissa teknisissä yksityiskohdissa. Siitä en tietenkään kirjailijaa syytä, vaan totean sen tosiaan tuovan oman hauskan lisävivahteensa.

Lukukokemus oli melkoisen ristiriitainen. Toisaalta itse teksti oli kovin tylsää, mutta toisaalta joukossa oli monia kohtia, jotka pistivät ajattelemaan. Vaikka en olisikaan samaa mieltä kirjailijan visioiden kanssa, niin se, että hän saa niitä pohtimaan, on aina hyvä asia. Niin paljon en kuitenkaan innostunut, että ryntäisin suin päin etsimään tietoa siitä, mitä muuta hän onkaan kirjoittanut, 2001 - avarusseikkailun lisäksi.

Jussi Valtonen: Tasapainoilua

Jussi Valtonen: Tasapainoilua

Like 2003, 223 sivua.

Erinomaisten Vesiseinän ja Siipien kantamien jälkeen oli selvää, että Tasapainoiluakin täytyy lukea, vaikkei kirjan aihepiiri kuulukaan suurimpiin suosikkeihini.

Kirjan päähenkilö Koistinen on taipaleensa alkupuolella olevan bändin rumpali ja lauluntekijä. Yhtyeeseen on vastikään tullut laulaja Jasmine, mikä tuo mukanaan omat ongelmansa, etenkin kun basisti Jannella on muutenkin vaikeuksia pysytellä vain yhden naisen miehenä. Tilannetta ei myöskään helpota se, että nuori, hermoheikko kitaristi Taro hurahtaa uskoon.

Tarinan edetessä saamme seurata, millaista on niin keikkailu kuin levyntekokin. Haastavuutta lisää levy-yhtiön pomon yritykset vetää rahaa välistä, eikä alkoholisoitunut äänittäjäkään ole omiaan helpottamaan urakkaa.

Minulle tuli tästä mieleen Marko Kilven Kadotetut. Sisältönsä puolesta kirjoissa ei liene juuri mitään yhteistä, mutta Kadotetuista jäi voimakkaasti mieleen se asiantuntemus, jolla kirjailija aihettaan käsitteli. Se ei tuntunut mahdolliselta muille kuin poliisille. Tässä tapauksessa taas on yhtä ilmeistä, että Valtosella on kokemusta bändielämästä. Hän on keikkaillut ja tehnyt levyä ja tuntee musiikin. Sen vuoksi tämä kirjakin toimii. Tällaiselle asiaa tuntemattomalle lukijalle voisi syöttää uskottavan kuuloisesti vaikka millaista tarinaa, mutta silti Valtosen tekstistä näkee heti, ettei niin ole tarvinnut tehdä.

Mitään elämää suurempaa viisautta en kirjasta löytänyt, vaan se keskittyy kuvailemaan olennaista. Koistisen tunne-elämäkin kulkee musiikin ja levyn mukana: välillä hän uskoo jo sairastuneensakin vakavasti, kun levyn tulevaisuus näyttää olevan vaakalaudalla, ja toisaalta taas aurinko paistaa ja linnut laulavat.

Tällaisen kirjan kohdalla saattaisi tulla mieleen kirjoittaa se huumoriksi, mutta siihen Valtonen ei ole sortunut ja hyvä niin. Hän pysyy asiassa ja antaa kokemuksen puhua puolestaan; tähän ei pelkällä vitsailulla yltäisikään. Jos siis kiinnostaa kulkea tavallisen (tavallisen siinä mielessä, ettei mitään maailman läpimurtoa tapahdu tai muutenkaan pyritä pärjäämään muuten kuin musiikillisesti) yhtyeen mukana, niin tässäpä siihen tilaisuus!

Valtosen seurassa on tasapainoillut myös Kirsi.

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Myllylahti 2009, 223 sivua.

Klaus Haapala on rehellinen kiinteistönvälittäjä. Tai oli, sillä hänen työnantajansa ei osaa arvostaa rehellisyyttä yhtä korkealle ja antaa Klausille potkut, kun tämä ei suostu allekirjoittamaan vaikenemissopimusta. Kaksikko eroaa riitaisasti, ja pian Klausin auton renkaat puhkotaan ja hänelle annetaan selkään. Työnantajalle käy huonommin, sillä hänet löydetään kuolleena pian sen jälkeen, kun Klaus on autonrengasepisodin jälkeen käynyt uhittelemassa hänen toimistossaan. Klausin pikkuveli pidätetään huumekaupasta epäiltynä ja vaimollakin näyttää olevan jotain hämärää tekeillä. Sanalla sanoen Klaus löytää siis itsensä sellaisten tapahtumien keskeltä, joita uskoi tapahtuvan vain elokuvissa.

Toisaalta kirjassa seurataan toisen Klaus Haapalan, ex-kiinteistönvälittäjämme isoisän vaiheita. Isoisä menettää korttipelissä talonsa ja kohtalo heittää hänet miestaposta vankilaan. Vapauduttuaan hän tuplaa edellisen tappamalla kerralla kaksi miestä, ja vaikka kaikissa onkin ollut kyse itsepuolustuksesta, ei vapautumista kannata odotella hengitystä pidätellen.

Veljeni vartija on ennen kaikkea rikosromaani, jossa rikosmysteerin selvitys ei ole pääasia. Juoni kyllä etenee tyylikkäästi punoen lopussa kaikki langat yhteen, mutta sitäkin mielenkiintoisempaa on seurata eri aikatasoissa kulkevaa isoisän, isän ja poikien keskinäisen suhteen vaiheita. Isoisän tarinan vaiheet kiinnostivat minua niin kovasti, että yhdessä vaiheessa sorruin jopa lunttaamaan etukäteen mitä seuraavassa jaksossa tapahtuu, kun en malttanut paria minuuttia odottaa!

Alun perin tartuin tähän anni.M:n suositeltua Tuomaista Arto Salmisen ystäville. Herrojen ilmaisussa on tosiaan selviä yhtäläisyyksiä. Salmisen manttelinperijäksi Tuomaisesta ei sentään ole, sillä tyylilajit ovat niin kovin erilaisia. Joka tapauksessa tykkäsin tästä kirjasta kovasti, ja Tuomaisen kirjoja tulee löytymään tastä blogista jatkossakin.

Veljeään ovat vartioineet myös Mimu ja Koira helvetistä.