torstai 26. toukokuuta 2011

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu
Otava 1997, 363 sivua.

Lakeuden kutsu on Pohjanmaa-sarjan kuudes ja viimeinen osa. Kirja on yhdenpäivänromaani, eli kaikki tapahtumat sattuvat yhden päivän aikana heinäkuussa 1996. Kertojana on jälleen Erkki Hakala, kuten Pohjanmaassa ja Ameriikan Raitissakin. Ameriikan raitista on aikaa kulunut reilut kymmenen vuotta, ja vaikka Erkki sen kirjan lopussa laatikin itselleen aamukamman, venyi kotiinpaluu vielä kamman loppumisenkin jälkeen usealla vuodella. Kotiinpaluu on suunniteltu huolella, sillä suunnitelmat tulevasta elämästä on laadittu tarkkaan ennen kuin sukulaiset ja perheenjäsenetkään saavat saapumisesta tietää.

Kirjan käsittelemä päivä on tapahtumarikas. Siinä hierotaan kauppoja metallialan tehtaasta, ajellaan autolla ympäri Pohjanmaata tuttuja ja sukulaisia tavaten ja sokerina pohjalla odottelee Erkin vaimo Kaisu, joka lähti Floridasta parin kuukauden jälkeen ja on kasvattanut kotimaassa yhteisen tyttären ja pyöräyttänyt tuntemattoman lapualaisen miehen kanssa vielä pojankin. Pariskunta on edelleen virallisesti naimisissa, mutta millaiseksi yhteiselo tulee muodostumaan, on täysin auki. Vai mahtaako muodostua lainkaan.

Pohjanmaalle on vuosien saatossa ehtinyt palata yksi jos toinenkin Amerikassa onneaan koettanut onkija, ja lähtökohta odotuksissa lienee se, että paluu tapahtuu maitojunalla jos on tapahtuakseen, mitä sieltä muuten edes tultaisiin? Erkin lähtö tosin ei tapahtunut täysin vapaaehtoisesti, joten silkasta rikastumisyrityksestä ei reissussa ollut kyse. Kymmenen vuotta on pitkä aika olla erossa perheestään, eikä paluussa voi oikein mitään pitää itsestäänselvänä. Erkin paluulle ainakin on luotu hyvät edellytykset, mutta lopulta jää lukijan omien arvausten varaan, miten tarina jatkuu heinäkuun 19. päivän jälkeen.

Olen ottanut tavakseni juonikuvauksiin ja -paljastuksiin liittyen sen, että pyrin kertomaan ainoastaan saman verran kuin takakannessa tai sisäliepeessä on paljastettu. Tämän kirjan kohdalla sama käytäntö antaisi vapauden kirjoittaa oikeastaan mitä tahansa. Ihmettelen sitä, miksi takakannessa on mainittu kaikki kirjan päätapahtumat. Se todellakin vie lukijalta jännityksen eritoten kirjan loppupuolella, kun on jo tiedossa mitä vielä tulee tapahtumaan. Oikein tunnettujen klassikkojen kohdalla tämän voisi vielä jotenkin ymmärtää, mutta eipä oikein muuten.

Lakeuden kutsu voitti Finlandia-palkinnon 1997, eikä se tunnu lainkaan hullummalta valinnalta. Tietämättä asiasta sen enempää arvelen kuitenkin palkintoon vaikuttaneen myös sarjan edeltävien kirjojen, sillä tarkasteltuna yksinään en pidä tätä niin hyvänä. Kirjan voi toki lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta olisi väärin kuvitellakaan etteikö sarjan muut osat vaikuttaisi vaakakupissa silloin kun voittajaa on mietitty. En ole sen vuoden muista ehdokkaista lukenut kuin Klassikon, jota pidän parempana kuin Lakeuden kutsua yksinään.

Suosittelen kuitenkin lämpimästi tämänkin kirjan lukemista, mutta siitä ei kannata aloittaa. Itse aloitin sarjan Pohjanmaasta, ja jos sitä edelsi Talvisota, niin nämä viimeiset kolme kirjaa seuraavat juuri Erkki Hakalan tarinaa ensimmäisten kolmen keskittyessä Hakalan suvun varhaisempien jäsenten elämään. Olen tykästynyt Antti Tuurin kerrontaan, ja arvelen lukevani jossain vaiheessa häneltä jonkun kirjan ihan vain nauttiakseni mainiosta tyylistään.


perjantai 20. toukokuuta 2011

Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus

Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus - Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä
Teos 2010, 198 sivua.

Timo Harakan Luoton lopun yhteydessä tuli jossain vastaani tämä kaalihuijauskirja. Joudun myöntämään, että tulin varanneeksi sen melkeinpä pelkästään etukannesta löytyvän tekstin perusteella. Nyt kun vihdoin sain kirjan käsiini ja se tuli lukupinossakin vastaan, en ollut aivan yhtä innoissani. Aihe sinänsä on kyllä edelleen kiinnostava, etenkin persujen vaalimenestyksen jälkeen. Luulen, että jos tämä julkaistaisiinkin vasta nyt, voisi lukijakunta olla laajempi, vaikken kyllä tiedäkään millainen vastaanotto aikanaan edes oli.

Olen joskus tullut kertoneeksi, että keskeytän kirjoja vain äärimmäisen harvoin, enkä edes muista milloin viimeksi niin on käynyt. Toissapäivänä se oli erittäin lähellä. Niin lähellä, että selailin kirjaa jo erinäisistä kohdista katsellen onko luvassa jotain parempaa vai ei. Siinä vaiheessa olin nimittäin lukenut kirjan esipuheen, joka oli pituudeltaan yli 20 sivua ja tylsintä tekstiä, jota olen pitkään aikaan lukenut, etenkään vapaaehtoisesti. Näin lukijan näkökulmasta kyseenalaistan sen, kannattaako kirjan ensimmäisestä vastaantulevasta osasta tehdä näin luotaantyöntävää. Jos suinkin kirjoja keskeyttelisin, niin tässä se olisi tapahtunut. Tosissani harkitsin jo sitäkin, olisiko keskeytyksessä jopa aihetta blogimerkintään asti ja miten sen muotoilisin.

Jälkikäteen on helppo sanoa, että onneksi en keskeyttänyt. Loppupuoliskolla tapahtui jopa tuttu "vielä yksi kappale" -ilmiö, mitä en todellakaan olisi esipuheen perusteella uskonut! En aio ryhtyä luettelemaan niitä moninaisia ilmiöitä, joita kirjassa kuvaillaan. Yhteiskunnallinen tietämys tarkoittaa tässä yhteydessä pitkälti samaa kuin politiikan tuntemus, mutta kautta linjan tarkastellut ilmiöt on kuitenkin asetettu tasolle, joka olisi kenen tahansa saavutettavissa. Haastattelututkimuksissa ei siis ole kysytty asioita, jotka vaatisivat erityistä perehtyneisyyttä, vaan voi ajatella niiden koskevan aiheita, joiden luulisi olevan tuttuja jos ylipäätään on tarkoitus perustella äänestyskäyttäytyminen asiakysymysten pohjalta.

Yhteiskunnallinen tietämättömyys näyttää olevan asia, johon liittyy erityisen paljon ja erityisen voimakkaita harhaluuloja. Kirjailija käsittelee aiheitaan varsin monipuolisesti ja mielestäni hyvin perustellen. Perustelujen hyvyyden subjektiivisuus liittyy nimenomaan kirjaan itseensä; enhän minä hänen faktojaan ole tarkistanut, vaan satun vain uskomaan niihin. Toisin kävi Markku Jokisipilälle, jonka käsialaa on yksi kirjan lainauksista:

"Erään toisen kerran jonkun kolumnin jälkeen yksi herra soitti minulle ja kiven kovaan jankutti, että asian on pakko olla päinvastoin kuin minä väitin. Perusteena oli se, että hän oli 1970-luvulla Hankkijan varaosatiskillä kuullut jonkun kertovan kuulleensa joltain, ettei asia näin ollut. 'Tuskin hän valehteli', kuului jatkoargumentti."


Mikäli yhteiskunnallinen tietämättömyys kiinnostaa, niin voin suositella tätä kirjaa lämpimästi, mutta esipuheen voi huoletta hypätä yli, jos alkaa puuduttaa :) Tietämättömyyden lisäksi kirjassa käsitellään ihmisten pettymystä politiikkaan sekä niitä ylitsepääsemättömän tiukasti kiinni juurtuneita harhakäsityksiä, joihin kirjan nimi kaalihuijauskin liittyy.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Torey Hayden: Aavetyttö

Torey Hayden: Aavetyttö
Otava 2007, 301 sivua.

Aavetyttö päätyi luettavakseni lukupiirinomaisesti. En varsinaisesti kuulu mihinkään lukupiiriin, mutta olen ystäväni kanssa lukenut joitain kirjoja tarkoituksena keskustella niistä. Ensimmäisenä kirjana oli Haydenin Auringonkukkametsä, joka oli valittu tarkoituksella sellaiseksi, jota en itse tulisi ikinä valinneeksi. Aavetyttö olisi välttänyt valintani vieläkin tehokkaammin, sillä se ei edes kuulu kaunokirjallisuuteen vaan löytyi luokasta 618, joka Helsingissä sisältää psykiatriaa.

Aavetyttö ei siis ole fiktiota, vaan perustuu tositapahtumiin. Ikävä kyllä, voisi lisätä. Hayden on hetken mielijohteesta vaihtanut työpaikkaansa erityisopettajaksi pienelle paikkakunnalle. Hänellä on ollut lukuisia edeltäjiä aivan lyhyen ajan sisällä, joku heistä oli irtisanoutunut ennen ensimmäisen päivän ruokatuntia. Oppilaita on vain neljä: selvästi autistinen Reuben, huumeäidin poikana syntynyt Philip, painajaismaisen keskittymiskyvytön häirikkö Jeremiah sekä Jadie, tyttö joka kulkee kumaraan kyyristyneenä eikä puhu koulussa koskaan kenellekään.

Jeremiah on selvästi syy edeltäjien lyhyisiin työsuhteisiin. Kahden sivun jälkeen lukijan tekisi jo mieli teljetä hänet johonkin ikkunattomaan koppiin, mutta onneksi erityisopettajat kykenevät työskentelemään toisin. Kuten arvata saattaa, on Jadie se, josta kirja varsinaisesti kertoo. Hän on normaaliälyinen, kykenee oppimaan asiat ilman vaikeuksia ja puhuu kotonaan aivan normaalisti. Koulussa hän on kuitenkin täysin sulkeutunut eikä suostu puhumaan lainkaan. Eteensä tuodut tehtävät hän kyllä tekee ja osoittaa kuulevansa ja ymmärtävänsä puhetta. Hayden saa tytön puhumaan ja voittaa vähitellen tämän luottamuksen. Sen jälkeen alkaakin vähitellen paljastua pelottavia asioita.

Aavetyttö on täysin romaanimainen ensimmäisten 275 sivun ajan, ja vasta lopussa tulee esiin se, että kyse ei ole miltään osin fiktiosta vaan kaikki perustuu tositapahtumiin (dokumenttiromaani). Tällaisten kirjojen toivoisi olevan fiktiota, mutta totuus lienee se, että todellisuus on raaempaa ja julmempaa kuin useimmat haluaisivat uskoakaan. Kirja on hyvin kirjoitettu ja se piteli minuakin otteessaan loppuun saakka. Edellisenä iltana minulta vaadittiin suurta itsehillintää olla lukematta kirjaa loppuun saakka, koska haluan vieläkin arvostella samana päivänä kuin kirjan luen, eikä tietokoneella naputtelu enää tullut kysymykseen.

Jos minä olisin kirjastoihminen, niin kovasti tekisi mieleni sijoittaa tämä hyllyssä kahteen paikkaan, myös sinne kaunokirjallisuuden puolelle. Jos ei muuten niin luokittelisi sitten vaikka yhden kappaleen eri luokkaan kuin muut, sillä ikimaailmassa en olisi mennyt tämänkaltaista kirjaa etsimään siitä hyllystä jossa se lopulta oli.