Antti Tuuri: Lakeuden kutsu
Otava 1997, 363 sivua.
Lakeuden kutsu on Pohjanmaa-sarjan kuudes ja viimeinen osa. Kirja on yhdenpäivänromaani, eli kaikki tapahtumat sattuvat yhden päivän aikana heinäkuussa 1996. Kertojana on jälleen Erkki Hakala, kuten Pohjanmaassa ja Ameriikan Raitissakin. Ameriikan raitista on aikaa kulunut reilut kymmenen vuotta, ja vaikka Erkki sen kirjan lopussa laatikin itselleen aamukamman, venyi kotiinpaluu vielä kamman loppumisenkin jälkeen usealla vuodella. Kotiinpaluu on suunniteltu huolella, sillä suunnitelmat tulevasta elämästä on laadittu tarkkaan ennen kuin sukulaiset ja perheenjäsenetkään saavat saapumisesta tietää.
Kirjan käsittelemä päivä on tapahtumarikas. Siinä hierotaan kauppoja metallialan tehtaasta, ajellaan autolla ympäri Pohjanmaata tuttuja ja sukulaisia tavaten ja sokerina pohjalla odottelee Erkin vaimo Kaisu, joka lähti Floridasta parin kuukauden jälkeen ja on kasvattanut kotimaassa yhteisen tyttären ja pyöräyttänyt tuntemattoman lapualaisen miehen kanssa vielä pojankin. Pariskunta on edelleen virallisesti naimisissa, mutta millaiseksi yhteiselo tulee muodostumaan, on täysin auki. Vai mahtaako muodostua lainkaan.
Pohjanmaalle on vuosien saatossa ehtinyt palata yksi jos toinenkin Amerikassa onneaan koettanut onkija, ja lähtökohta odotuksissa lienee se, että paluu tapahtuu maitojunalla jos on tapahtuakseen, mitä sieltä muuten edes tultaisiin? Erkin lähtö tosin ei tapahtunut täysin vapaaehtoisesti, joten silkasta rikastumisyrityksestä ei reissussa ollut kyse. Kymmenen vuotta on pitkä aika olla erossa perheestään, eikä paluussa voi oikein mitään pitää itsestäänselvänä. Erkin paluulle ainakin on luotu hyvät edellytykset, mutta lopulta jää lukijan omien arvausten varaan, miten tarina jatkuu heinäkuun 19. päivän jälkeen.
Olen ottanut tavakseni juonikuvauksiin ja -paljastuksiin liittyen sen, että pyrin kertomaan ainoastaan saman verran kuin takakannessa tai sisäliepeessä on paljastettu. Tämän kirjan kohdalla sama käytäntö antaisi vapauden kirjoittaa oikeastaan mitä tahansa. Ihmettelen sitä, miksi takakannessa on mainittu kaikki kirjan päätapahtumat. Se todellakin vie lukijalta jännityksen eritoten kirjan loppupuolella, kun on jo tiedossa mitä vielä tulee tapahtumaan. Oikein tunnettujen klassikkojen kohdalla tämän voisi vielä jotenkin ymmärtää, mutta eipä oikein muuten.
Lakeuden kutsu voitti Finlandia-palkinnon 1997, eikä se tunnu lainkaan hullummalta valinnalta. Tietämättä asiasta sen enempää arvelen kuitenkin palkintoon vaikuttaneen myös sarjan edeltävien kirjojen, sillä tarkasteltuna yksinään en pidä tätä niin hyvänä. Kirjan voi toki lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta olisi väärin kuvitellakaan etteikö sarjan muut osat vaikuttaisi vaakakupissa silloin kun voittajaa on mietitty. En ole sen vuoden muista ehdokkaista lukenut kuin Klassikon, jota pidän parempana kuin Lakeuden kutsua yksinään.
Suosittelen kuitenkin lämpimästi tämänkin kirjan lukemista, mutta siitä ei kannata aloittaa. Itse aloitin sarjan Pohjanmaasta, ja jos sitä edelsi Talvisota, niin nämä viimeiset kolme kirjaa seuraavat juuri Erkki Hakalan tarinaa ensimmäisten kolmen keskittyessä Hakalan suvun varhaisempien jäsenten elämään. Olen tykästynyt Antti Tuurin kerrontaan, ja arvelen lukevani jossain vaiheessa häneltä jonkun kirjan ihan vain nauttiakseni mainiosta tyylistään.
Kirjan käsittelemä päivä on tapahtumarikas. Siinä hierotaan kauppoja metallialan tehtaasta, ajellaan autolla ympäri Pohjanmaata tuttuja ja sukulaisia tavaten ja sokerina pohjalla odottelee Erkin vaimo Kaisu, joka lähti Floridasta parin kuukauden jälkeen ja on kasvattanut kotimaassa yhteisen tyttären ja pyöräyttänyt tuntemattoman lapualaisen miehen kanssa vielä pojankin. Pariskunta on edelleen virallisesti naimisissa, mutta millaiseksi yhteiselo tulee muodostumaan, on täysin auki. Vai mahtaako muodostua lainkaan.
Pohjanmaalle on vuosien saatossa ehtinyt palata yksi jos toinenkin Amerikassa onneaan koettanut onkija, ja lähtökohta odotuksissa lienee se, että paluu tapahtuu maitojunalla jos on tapahtuakseen, mitä sieltä muuten edes tultaisiin? Erkin lähtö tosin ei tapahtunut täysin vapaaehtoisesti, joten silkasta rikastumisyrityksestä ei reissussa ollut kyse. Kymmenen vuotta on pitkä aika olla erossa perheestään, eikä paluussa voi oikein mitään pitää itsestäänselvänä. Erkin paluulle ainakin on luotu hyvät edellytykset, mutta lopulta jää lukijan omien arvausten varaan, miten tarina jatkuu heinäkuun 19. päivän jälkeen.
Olen ottanut tavakseni juonikuvauksiin ja -paljastuksiin liittyen sen, että pyrin kertomaan ainoastaan saman verran kuin takakannessa tai sisäliepeessä on paljastettu. Tämän kirjan kohdalla sama käytäntö antaisi vapauden kirjoittaa oikeastaan mitä tahansa. Ihmettelen sitä, miksi takakannessa on mainittu kaikki kirjan päätapahtumat. Se todellakin vie lukijalta jännityksen eritoten kirjan loppupuolella, kun on jo tiedossa mitä vielä tulee tapahtumaan. Oikein tunnettujen klassikkojen kohdalla tämän voisi vielä jotenkin ymmärtää, mutta eipä oikein muuten.
Lakeuden kutsu voitti Finlandia-palkinnon 1997, eikä se tunnu lainkaan hullummalta valinnalta. Tietämättä asiasta sen enempää arvelen kuitenkin palkintoon vaikuttaneen myös sarjan edeltävien kirjojen, sillä tarkasteltuna yksinään en pidä tätä niin hyvänä. Kirjan voi toki lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta olisi väärin kuvitellakaan etteikö sarjan muut osat vaikuttaisi vaakakupissa silloin kun voittajaa on mietitty. En ole sen vuoden muista ehdokkaista lukenut kuin Klassikon, jota pidän parempana kuin Lakeuden kutsua yksinään.
Suosittelen kuitenkin lämpimästi tämänkin kirjan lukemista, mutta siitä ei kannata aloittaa. Itse aloitin sarjan Pohjanmaasta, ja jos sitä edelsi Talvisota, niin nämä viimeiset kolme kirjaa seuraavat juuri Erkki Hakalan tarinaa ensimmäisten kolmen keskittyessä Hakalan suvun varhaisempien jäsenten elämään. Olen tykästynyt Antti Tuurin kerrontaan, ja arvelen lukevani jossain vaiheessa häneltä jonkun kirjan ihan vain nauttiakseni mainiosta tyylistään.
