Karin Mäkelä: Valkea voima

Karin Mäkelä: Valkea voima

Atena 2011, 165 sivua.

Valkea voima on tarina huumeäidistä. Alkusanoissa kirjoittaja kertoo esittävänsä asiat niin kuin hän on ne kokenut, mikä saattaa paikoitellen poiketa totuudesta. Jos ei kertomus totuutta vastaa, niin tuskin siinä on kauheasti asioita ainakaan kaunisteltu, siksi karua luettavaa koko kirja on.

Tarina alkaa sillä, että kertoja on gynekologin vastaanotolla ja on juuri saanut varmistuksen raskaudestaan. Takana on avioliittoakin vasta pari viikkoa, ja lapsi - vaikka odottamatta ilmoittaakin tulostaan - on mitä mieluisin uutinen. Jonkin ajan kuluttua lääkärineuvolassa onnitellaan sydänäänten kuuluvan terveelle lapsen alulle ja samalla kehoitetaan allekirjoittamaan lähete aborttiin; huumetaustaiset vanhemmat kun eivät olisi toivottuja. Vanhemmat eivät tätä usko, vaan päättävät pystyä elämään aivan tavallista, päihteetöntä elämää siinä missä kaikki muutkin.

Yllätys yllätys, sepä ei onnistukaan. Odotuksen ajan vanhemmat sinnittelevät ja pari kuukautta pojan syntymän jälkeenkin, mutta sitten tilanne muuttuu. Valkeaa voimaa - amfetamiinia - saisi mukavan helposti, ja voihan sitä nyt yhdet ottaa. Yhdet johtavat toisiin, ja loppu kirjasta onkin saman toistoa: en jaksanut laskea edes puoleenväliin saakka kuinka monta kertaa käyttö päätetään lopettaa. Tasan yhtä monta kertaa lopettaminen lopetetaan.


Lapsia siunaantuu yhteensä kolme, yhtä monta kuin kirjassa on osia. Ensimmäinen osa kertoo siitä miten lapset saatiin ja miten heitä yritettiin pitää kotona. Toinen osa kertoo taistelusta lastensuojelun ja sosiaali-ihmisten kanssa ja kokolailla onnettomista yrityksistä päästä kuiville. Viimeinen osa keskittyy lähinnä esikoisen ongelmiin, mikä onkin ihan hyvä, sillä lukija on jo väsynyt kuulemaan loputtomista käytön lopettamisista.

Minun suhtautumiseni erilaisiin kieltolakeihin on ollut melko liberaali: yksilöllä pitäisi olla vapaus tehdä melkeinpä mitä vain, kunhan hän ei sillä loukkaa toisten oikeuksia. Kertomuksen huumeäiti ehtii kirjan aikana loukata ties kuinka monien oikeuksia, kenen lievemmin ja kenen vakavammin, mutta joukko on mittava. Eniten loukkauksista joutuvat kärsimään lapset. Tuntuu erikoiselta lukea, kuinka monta kertaa yhteiskunta tarjoaakaan vielä uutta mahdollisuutta. Aivan kuin luottamusta ei voisi lopullisesti menettää lainkaan, vaan aina pääsee katkaisuhoitoon ja sossusta saa rahaa. Vastineeksi tästä yhteiskunta saa sen, että kirjoittaja valittaa kokemastaan kohtelusta. Katkolla ollessa havaitaan, ettei valvonta ole kovin tiukkaa, ja niinpä koetaan suorastaan velvollisuudeksi vetää päät tötterölle niin usein kuin suinkin mahdollista. Mikäpä siinä toisaalta, jos olot ovat hotellitasoiset.

Minua jäi kaikkein eniten ihmetyttämään se, kuinka tiukka riippuvuus lopulta on vai onko kyse vain itsekurin heikkoudesta. Toistuvat retkahdukset kertovat riippuvuudesta, mutta toisaalta yhtä monet lopetukset kertovat siitä, että itseään pystyy halutessaan hillitsemään päivän kerrallaan. Jos tahtoa todella on, kuten tässä tapauksessa lasten menettämisen myötä piti olla, niin kaiken järjen mukaan lopettamisenkin pitäisi onnistua.

Kirjana Valkea voima ei ole mitenkään mullistava, mutta todenmukaisena kuvauksena huumevanhemmuudesta oikeuttaa paikkansa. Se on ehdottomasti plussaa, ettei asioita ole kaunisteltu.

Pekka Manninen: Peili

Pekka Manninen: Peili

WSOY 2010, 141 sivua.

Mirjamilla on takanaan epäonnistunut avioliitto sekä abortti, johon mies hänet painosti. Mirjam on saanut uskonnollisen kasvatuksen, ja häntä hirvitti miehen luonnehdinta "tuhansia vuosia sitten eläneen paimentolaisheimon typeryyksistä". Eron jälkeen Mirjam päättää ryhtyä erakoksi Kokkolan edustalla sijaitsevalle majakkaluodolle. Erakon elämäkään ei osoittaudu helpoksi. Haastavuutta siihen tuo karun ympäristön lisäksi yllättäen juuri se sama elämä, jota hän yritti päästä pakoon.

Peili on lyhyt kirja, pienoisromaani lienee paras luonnehdinta. Mukavaa oli havaita se, että pienuus koskee pelkästään kirjan pituutta, sillä muilta osin se on mainio teos. Vähäisen sivumäärän aikana kirjailija ehtii antaa ajattelemisen aihetta, tarjoamatta kuitenkaan valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Mm. lapsen menettämistä käsitellään pariltakin eri kantilta ja kirjassa on kohtaus, joka saa pohtimaan ihmisen raadollisen eläimellistä puolta.

Mannisen kerronta on sujuvan suoraviivaista, vailla koukeroita. Teksti etenee tasaisesti ja pitelee lukijan yllättävän tiukasti otteessaan. Tuota luonnehdintaa käytetään tavallisesti jännityskertomusten yhteydessä, ja vaikka tässä ei sellainen olekaan kyseessä, on tunnelma hieman vastaava. Lukijalle tulee tarve saada selville, mitä seuraavaksi tapahtuukaan. Tuosta syystä Peilistä ei riitä luettavaa pitkäksi aikaa, vaan veikkaan useimpien hotkaisevan sen kerralla. Suupala siis, mutta oikein maukas sellainen!

Hanna ehti bloggaamaan tästä jo muutamaa päivää aiemmin. Hänen arvionsa eroaa omastani melkoisesti, joten kannattaa tsekata.

Sami Parkkinen: Punainen pyörre

Sami Parkkinen: Punainen pyörre

Gummerus 2011, 303 sivua.

Scifi ei kuulu minun lukemistooni. Pyrkimyksenäni on olla laaja-alainen, ja sen vuoksi tulin valinneeksi tämän kirjan Gummeruksen uutuusluettelosta, vaikka olinkin tietoinen että tulisin liikkumaan tuntemattomalla maalla. Kyseessä ei ole aivan ensikosketukseni kyseiseen kirjallisuudenlajiin. Mielessäni on mm. Fred Hoylen Musta pilvi, jonka luin joskus 90-luvun alkupuoliskolla ja pidin kovasti.

Punainen pyörre sijoittuu lähitulevaisuuteen, suunnilleen kymmenen vuoden päähän. Tapahtumapaikkana on Suomi ja Perhossa sijaitseva varuskunta sekä teollisuusalue. Se antaakin heti ensimmäisen aiheen kritiikille: kymmenen vuotta on aivan liian lyhyt aika pystyttää ja autioittaa jättimäisiä teollisuusalueita jossain suomalaisella maaseudulla. Epätarkkuudet tällaisissa seikoissa häiritsevät minua kovasti, sillä ne kertovat suoraan ettei asetelmaa ole harkittu riittävän tarkasti.

Päähenkilö Carl-Johan Hakala on suorittanut asevelvollisuuttaan kyseisessä varuskunnassa saaden täysin poikkeuksellisen koulutuksen; siihen on kuulunut ainoastaan yhden teknisen vimpaimen operointia. Mitään tietoa vimpainen tarkoituksesta tai toiminnasta ei kerrota, mutta käyttö on opittava läpikotaisin. Taidoille tulee käyttöä yllättäen, kun eversti Glickstein on kuolemaisillaan ja CJ:tä pyydetään soveltamaan taitojaan mieheen. Ja sitten lähdetäänkin lopun kirjaa jatkuvalle pakomatkalle.

Sanon suoraan, ettei kirja minua juuri sytyttänyt, eikä saanut herätettyä uutta paloa scifiä kohtaan. Minusta kirjan scifiosuus tuntuu itsetarkoitukselliselta. Aivan kuin kirjailija olisi päättänyt ehdoin tahdoin kirjoittaa scifikirjan, ja saanut sitä kautta helppoja oikoteitä joihinkin juonikuvioihin, joiden laatiminen muuten olisi työläämpää. Esimerkiksi ihmisiä saadaan motivoitua tekemään "mitä tahansa" sen varjolla, että muuten joku säätää kaukosäätimellä heidän sydämentahdistimensa epäkuntoon ja aiheuttaa sydänkohtauksen. Aika laimeaa. Itsestäänselvää. Ehkä mielikuvitusta olisi voinut käyttää hieman enemmän ja saada sama motivointi ilman mitään kaukosäätöjä.

Minusta scifin käyttöön pitäisi olla jokin syy. Kirjassa voidaan esimerkiksi esittää jokin tietty yhteiskuntamalli tai tulevaisuudenvisio, joka ottaa kantaa nykyajan ilmiöihin. Tästä kirjasta en löytänyt mitään sellaista. En jaksa alkaa pohtia tarkemmin, olisiko koko kirjan voinut sijoittaa nykyaikaan niin ajallisesti kuin tekniikankin puolesta. Todennäköisesti, ainakin menetykset olisivat jääneet pieniksi.

Edellä kuvaillun lisäksi en pidä myöskään kirjailijan kerrontatavasta. Kirja on jaettu neljään osaan ja 22 kappaleeseen, joista kukin on vielä pilkottu useampaan pätkään. Jakoperusteet jäivät minulle hämärän peittoon. Lukemista ne kyllä rytmittävät, mutta sitä varten ei tarvittaisi kolmiportaista jakoa. Tarinassa esiintyy melko paljon ihmisiä, joista monien rooli jäi minulle epäselväksi. Mm. komisario Leena Suikkanen vaikuttaa kovin irralliselta hahmolta tapahtumiin nähden: hän tutkii ja tarkkailee asioita, mutta ei lopulta näytä vaikuttavan yhtään mihinkään. Ollakseen niin vähäpätöisessä osassa on häneen uhrattu kovin suuri sivumäärä.

Ehkä en jatka enempää, kantani varmaankin tuli jo selväksi. Minua ennen tämän ehti arvostelemaan Marjis, hän on käsittääkseni huomattavasti kokeneempi tällä kirjallisuuden alalla, joten kannattaa vilkaista hänenkin arvionsa.