Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea

Tammi 2010, 365 sivua.

Peräänkuulutin taannoin novellikokoelmaa, jossa olisi yli 300 sivua. Liian paljon onnea on sellainen, ja odotin sitä innolla muutenkin kuin pelkän pituuden vuoksi. Tämän on ehtinyt arvostella moni jo ennen minua, ja suunnilleen jokainen blogimerkintä on vain lisännyt intoani. Onneksi kirjaston varausjonot eivät ole loputtomia, vaikka joskus pitkiä ovatkin.

Edellisestä bloggauksestani tuntuu olevan ikuisuus. Ei siitä oikeasti näytä olevan vielä aivan viikkoakaan, mutta se on pitkä aika saada luetuksi kirja, josta on ollut jo pitkään innoissaan ja josta oli lukenut ensimmäiset sata sivua jo edellisen merkinnän aikaan. Tästä voi päätellä, että joko minulla ei ole ollut tilaisuutta lukea niin paljon kuin olisin tahtonut tai sitten kirja ei olekaan vetänyt puoleensa. Molemmat pitävät paikkansa. Jos lukutahti hidastuu merkittävästi normaalista, niin on turha uskotella itselleen, että "olisinhan minä lukenut, mutta kun..." Lukukokemus ei siis yltänyt odotusten tasalle.

Minusta novellikokoelmien kohdalla on muutenkin vaikeaa kuvailla sisältöä, kun yksittäisten kertomusten juoniin on turha puuttua, ellei sitten vain kaiva esille suosikkiaan esimerkiksi. Koska tämä on arvosteltu moneen otteeseen aiemminkin, niin hyppään suoraan pohtimaan, miltä osin jouduin pettymään.

Jos kirjan sivumäärä on novellikokoelmaksi poikkeuksellisen suuri, niin siihen ei ole päästy lisäämällä tarinoiden määrää, vaan ne ovat melko pitkiä. Siinä on minun makuuni ensimmäinen miinus: lähes jokaisen kertomuksen kohdalla tulee mieleen, että asioista kerrotaan nyt liian laveasti. Ihmisten elämää kuvaillaan sieltä ja täältä kaarrellen, mikä ei juonen kannalta olisi välttämätöntä. Koska sanon näin, niin ei ole vaikea arvata etten erityisesti syty tästä puolesta. Onhan novelli englanniksi englanniksi "short story", jolloin ei ole tarpeen ehdoin tahdoin tehdä tarinasta vähemmän lyhyttä.

Se on todettava, että useimmissa tarinoissa idea on hyvä sitten kun siihen viimein päästään. Kirjan nimikkotarina tuntuu jotenkin irralliselta, minulle jäi epäselväksi miksi se on näiden muiden joukossa. Eniten mieleeni jäi novelli Lasten leikkiä, joka kuvaisi paremmin koko kokoelmaa: ensin pitkä johdanto, ja lopulta tulee se pointti, jota lukija alkaa jo tarinan edetessä pelätä. Kertomus loppuu juuri oikealla hetkellä, jättäen lukijan ajattelemaan. Tässä on se syy, miksi novelleja kirjoitetaan!

En sano, että tämä olisi ollut huono kirja. Enemmän kyse lienee siitä, että odotukset oli nostettu liian korkealle. Minusta ei tullut kertaheitolla Munron fania, mutta pidän todennäköisenä, että tulen lukemaan hänen tuotantoaan lisääkin myöhemmin.

Mainitsemiani aiempia arvosteluja ovat tehneet ainakin Hanna, anni.m, Susa, Kirjapeto ja Ilse.

Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat

Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat

Huutolaislasten kohtaloita Suomessa

Ajatus Kirjat 2011, 222 sivua.

Huutolaisuus on asia, jota en ollut juuri tiedostanut olleen olemassakaan. Kyseessä on alkeellinen sosiaaliturvan muoto, missä kunnan elätettäväksi joutuneet lapset huutokaupattiin perheiden hoidettaviksi vuodeksi kerrallaan. Se, joka tarjoutui ottamaan lapsen halvimmalla hinnalla, hänet myös sai. Ei ole vaikea arvata, että näiden lasten kohtelu saattoi olla aivan mitä tahansa. Itse kauppatilaisuus, jota kutsuttiin myös orjamarkkinoiden nimellä, oli lapsille luonnollisesti hyvin nöyryyttävä tilanne. Jotkut sentään säästyivät siltä oltuaan liian nuoria ymmärtääkseen mitään. Huutolaiskäytännön kieltävä laki astui voimaan vuonna 1922, mutta toiminta jatkui useissa kunnissa vielä 1930-luvun loppupuolelle saakka. Onko kyse todella samasta kansasta, joka valittaa EU:ssa olevansa liian lainkuuliainen?

Orjamarkkinoihin on koottu yhteensä 25 huutolaislapsen tarinat. Minusta on hieman väärin nimittää Halmekoskea kirjan kirjoittajaksi, sillä toimittaja olisi parempi nimitys. Tarinathan eivät ole hänen omiaan vaan huutolaisten tai heidän omaistensa, ja "kirjoittaja" on koonnut ne yhteen. Tämän seikan huomaa selvästi viimeistään kirjan loppupuolella, kun samoja huutolaisuuteen yleisesti liittyviä asioita kerrotaan jo monetta kertaa.

Tarinat on valittu hyvin. Mukana on monipuolisia kokemuksia, eikä lukijalle tule sellaista tunnetta, että "ai tämä oli taas tämä tarina." Joku on saanut olla koko huutolaisaikansa samassa paikassa, missä häntä on kohdeltu kuin omaa lasta. Joku toinen taas on joutunut vaihtamaan paikkaa vuodesta toiseen, eikä mikään paikka ole muodostunut kodiksi. Kohtelu on vaihdellut hyvin voimakkaasti. Pahimmillaan lapsi on voinut joutua todelliseen orjatyöhön, näkemään nälkää ja niin henkisen, fyysisen kuin seksuaalisenkin väkivallan uhriksi. Yhdistävä tekijä kaikissa tarinoissa on se, että kertoja on koettelemuksistaan huolimatta selviytynyt ja pääsääntöisesti pärjännyt elämässään mukavasti. Tämä on toki itsestään selvää, sillä muutenhan koko tarina olisi jäänyt kertomatta. On surullista ajatella, kuinka moni lapsista ei ole selvinnyt aikuiseksi asti ja kuinka monen elämän huutolaisuus on onnistunut pilaamaan.

Monen tarinan lukemisesta tulee paha mieli, mutta onneksi joukossa on myös valon pilkahduksia. Niitä ovat tarinat, joissa lapsi on ollut hyvissä oloissa koko ajan, mutta toisaalta aika hyvä mieli tulee myös Kallen tarinan yhdestä kohdasta. Hän oli ollut talossa, jonka sadistinen isäntä pieksi häntä nahkavyöllä lähes joka ilta eikä tarvinnut siihen mitään syytä. Rippikoulun päätyttyä Kalle sanoi isännälle: "Jos kerrankin vielä lyöt minua, niin sinä olet laudoissa ja minä raudoissa." "Onko näin?" kysyi isäntä, ja Kalle vastasi, että on. Pahoinpitelyt loppuivat siihen.

Useimmiten huutolaiseksi päätymisen syynä on ollut joko yhden tai molempien vanhempien kuolema. Itsekkyydessään vertaansa vailla ovat kuitenkin ne tapaukset, missä perheen isä on vain päättänyt lähteä pois ja jättää muut oman onnensa nojaan. Onpa sellaisiakin tapauksia, missä lähtijä on ollut vanhemmista ainoa, eli lapset ovat jääneet kotiin keskenään. Kun tähän lisätään vielä se, että sisarukset ovat joutuneet toisistaan erilleen, niin ei todellakaan käy kateeksi.

Jos hyvinvointivaltiota edeltäneiden aikojen olot kiinnostavat, niin tässä olisi tarjolla yksi näkökulma. Kirjallinen anti ei ehkä huimaa päätä, mutta tarinoiden koskettavuus tuskin jättää ketään kylmäksi.

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

Atena 2011, 388 sivua.

Innostuin tästä kirjasta kovasti jo siinä vaiheessa, kun Atena ilmoitti sähköpostilla ilmestymisen lähestymisestä. Odotettavissa olisi pohdiskelua eläinten syömisen eettisistä perusteista, ja se kuulosti kovin kiehtovalta. Myös omat valintani joutuisivat kriittisen tarkastelun kohteeksi.

Kuten odottaa saattaa, Eläinten syömisestä käsittelee aihettaan monelta kantilta. Heti alkuvaiheissa ihmetellään sitä, miksi syömme hyvällä ruokahalulla nautoja, sikoja ja kanoja, mutta emme vaikkapa koiria. Lemmikkieläimiä kohdellaan yleisesti lähes tai täysin perheenjäseninä, ja on ymmärrettävää ettei niitä silloin syödä. Mutta on olemassa suuri määrä muitakin koiria, mutta emme silti pidä niiden syömistä sopivana. Miksi emme? Miksi koira eroaa niin voimakkaasti vaikkapa siasta? Moraalista perustelua kategoriselle kiellolle on vaikea keksiä ilman, että Humen giljotiini samalla viuhahtaa ja toteaa yrityksen turhaksi. (Jos kuka ei jaksa tuohon giljotiiniin tutustua, niin tiivistetysti se sanoo, että "tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä".)

Lopulta eettiset pohdinnat ovat kirjassa vain pieni osa, ja suurimmaksi osaksi siinä käsitellään eläinten tehotuotantoa. Tehotuotanto on juuri sitä, missä eläimet on alistettu pelkiksi teollisuustuotteiksi, ja niiden kohtelu on sen mukaista. Tehokkaassa teollisuustuotannossa on nimensä mukaisesti tehokkuus ja tuottavuus kaikkein tärkein asia, eikä elävien olentojen kärsimys ole seikka, jonka perusteella näistä pyhistä vaatimuksista tingittäisiin. Tehotuotettua broileria kohti on tilaa vähemmän kuin yhden A4-arkin verran, ja näitä lintuja voi olla (ja on) häkeissä monta kerrosta päällekkäin. Sellainenkin seikka on suurelle yleisölle tuntematon, että munijakanat ja broilerit ovat aivan eri lajeja. Broilerit on jalostettu kasvamaan mahdollisimman nopeasti, tyypillisesti ne vastaisivat samaa kuin ihmislapsi painaisi 10-vuotiaana, eli teurastuskunnossa, 130 kiloa, ja se olisi kasvatettu syöttämällä myslipatukoita ja antibiootteja. Munijakanat taas munivat monin verroin enemmän kuin "tavalliset" kanat, eikä niitäkään kannata pitää hengissä vuotta pidempään, sillä sen jälkeen tehokkuus jo kärsii. Mainittakoon vielä, että se tavallinen kana voi elää 20-vuotiaaksi.

Kalkkunat on jalostettu niin sairaiksi, etteivät ne edes pysty parittelemaan, saati sitten lisääntymään. Siat kastroidaan ilman kivunlievitystä, saparot leikataan ja porsaiden hampaat hiotaan, jotteivät stressaantuneet eläimet järsisi toisiaan liikaa. Emakoita pidetään niin pienissä häkeissä, etteivät ne mahdu siellä edes kääntymään. Teurastukseen liittyy seikkoja, joita en ala edes luetella vaan mainitsen vain, että se ei ole kaunista luettavaa. Kaikki kun ei aina suju suunnitelmien mukaan.

Sille, joka ajattelee ettei tuollaista sentään voi tapahtua Suomessa, kerron että kirjassa on oma lukunsa suomalaisia käytäntöjä varten. Itse keksin tasan kaksi seikkaa, joiden perusteella voisi ajatella tilanteen todella poikkeavan kuvaillusta amerikkalaisesta "mallista". Ensimäinen on suomalainen palkkaus. Meillä ei ole niin helppo pakottaa ihmisiä töihin mitättömällä palkalla tekemään mitä tahansa henkensä pitimiksi. Toinen on se, että käsittääkseni maataloutemme toimii joka tapauksessa tukiaisten varassa, joten tehokkuutta ei ole pakko puristaa äärimmilleen. Koska tuotanto tapahtuu joka tapauksessa yhteiskunnan subventioiden varassa, niin se voitaisiin yhtä hyvin tehdä eettisemmin. En sano, että näin olisi, mutta niin voisi olla.

En aio julistaa mitään ohjeita tai kehoituksia siitä, pitäisikö lihaa syödä ja jos, niin millaista. En myöskään kerro mitä itse asiasta ajattelen, koska se ei kuulu kirja-arvosteluun vaan on aivan oma aiheensa. Sen sijaan kehoitan kaikkia pohtimaan asiaa omalla kohdallaan. Jos tuntee kohdallaan tiedon puutetta, niin Eläinten syömisestä tarjoaa sitä lisää ja patistaa ajattelemaan. Valmiita vastauksia sekään ei anna, mikä on minusta tällaisten kirjojen kohdalla hyvä asia.

Suosittelen lukemaan!

Ensimmäiset 50 arvostelua

Huomasin Valkean voiman olleen viideskymmenes arvostelemani kirja, joten voisi olla pienen katsauksen paikka. Aloittaessani bloggaamisen elokuussa elättelin hiljaista toivetta siitä, että jos saisin luettua 50 kirjaa vuoden 2010 kuluessa, niin pitäisin sitä hienona saavutuksena. En olisi todellakaan uskonut, että puolen vuoden kuluttua olisin ehtinyt lukea saman verran jo lisää! Samaan aikaan tiedostin toki sen, että pelkkä lukumäärän tuijottaminen on mitä huonoin lukemisen mittari, kirjat kun ovat niin eri pituisia keskenään. Kuten tunnustuksissani mainitsinkin, niin pelkäsin jo pelkän kirjojen listaamisen rajoittavan lukemieni kirjojen laatua, ja johonkin lukumäärään pyrkiminen on vielä pahempi. Lukemieni sivujen määrä on kasvanut huomattavasti. Vuoden 2009 aikana luin 27 kirjaa, mitä pidin jo ihan mukavana määränä. Nyt ei tulisi mieleenkään, että kirjan saisi valmiiksi keskimäärin joka toinen viikko :)

En voi väittää etteikö bloggaaminen olisi vaikuttanut kirjavalintoihin. Tietoisesti en kuitenkaan ole välttänyt esim. pitkiä klassikoita, vaan painopiste on siirtynyt selvästi enemmän uutuuksiin päin. Aloittaessani niiden osuus oli hyvin pieni, ja kirjablogien seuraamisen myötä niitä on tullut tuntuvasti lisää. Novellit ovat kirjallisuudenlaji, joka on lukemistossani noussut esiin juuri kirjablogien kautta. Ne eivät pahemmin tunnu saavan julkisuutta kirjallisuuspiirien ulkopuolella, mikä on harmi.

Ensimmäiset pari kuukautta blogini vietti lukijoiden osalta melkoista hiljaiseloa. Se ei ole yllättävää, sillä mistäpä tätä olisi kukaan osannut löytääkään. Nimikin oli siinä vaiheessa "Kaiken voi syödä!", mikä ei kauheasti vedä puoleensa kirja blogia etsiviä. Vaihdoin nimen lokakuun puolivälin tienoilla, ja marraskuussa lukijamäärät lähtivät reippaaseen kasvuun. Kiitos siitä kuuluu pitkälti Helsingin kirjamessujen yhteydessä olleille blogistitreffeille, missä tapasin monia kollegoita ja sekä minä löysin heidän blogejaan että he minun, minkä jälkeen verkostoituminen tekikin tehtävänsä.

Bloggaaminen on osoittautunut huomattavasti antoisammaksi kuin aloittaessani kuvittelinkaan. Alkuajatus siitä, että pelkästään pakottaisin itseni jäsentämään kirjojen herättämät ajatukset tekstiksi asti kalpeni huomattavasti sen rinnalla, että muutkin kommentoivat aihetta ja siitä syntyy jopa pienimuotoista keskustelua. Kokonaan oma lukunsa on se yhteisöllisyyden tunne, joka bloggaajien keskuudessa vallitsee.

Kiitoksia kaikille lukijoilleni tästä alkutaipaleesta, teidän vuoksenne matkaa on mukava jatkaakin!

Karin Mäkelä: Valkea voima

Karin Mäkelä: Valkea voima

Atena 2011, 165 sivua.

Valkea voima on tarina huumeäidistä. Alkusanoissa kirjoittaja kertoo esittävänsä asiat niin kuin hän on ne kokenut, mikä saattaa paikoitellen poiketa totuudesta. Jos ei kertomus totuutta vastaa, niin tuskin siinä on kauheasti asioita ainakaan kaunisteltu, siksi karua luettavaa koko kirja on.

Tarina alkaa sillä, että kertoja on gynekologin vastaanotolla ja on juuri saanut varmistuksen raskaudestaan. Takana on avioliittoakin vasta pari viikkoa, ja lapsi - vaikka odottamatta ilmoittaakin tulostaan - on mitä mieluisin uutinen. Jonkin ajan kuluttua lääkärineuvolassa onnitellaan sydänäänten kuuluvan terveelle lapsen alulle ja samalla kehoitetaan allekirjoittamaan lähete aborttiin; huumetaustaiset vanhemmat kun eivät olisi toivottuja. Vanhemmat eivät tätä usko, vaan päättävät pystyä elämään aivan tavallista, päihteetöntä elämää siinä missä kaikki muutkin.

Yllätys yllätys, sepä ei onnistukaan. Odotuksen ajan vanhemmat sinnittelevät ja pari kuukautta pojan syntymän jälkeenkin, mutta sitten tilanne muuttuu. Valkeaa voimaa - amfetamiinia - saisi mukavan helposti, ja voihan sitä nyt yhdet ottaa. Yhdet johtavat toisiin, ja loppu kirjasta onkin saman toistoa: en jaksanut laskea edes puoleenväliin saakka kuinka monta kertaa käyttö päätetään lopettaa. Tasan yhtä monta kertaa lopettaminen lopetetaan.


Lapsia siunaantuu yhteensä kolme, yhtä monta kuin kirjassa on osia. Ensimmäinen osa kertoo siitä miten lapset saatiin ja miten heitä yritettiin pitää kotona. Toinen osa kertoo taistelusta lastensuojelun ja sosiaali-ihmisten kanssa ja kokolailla onnettomista yrityksistä päästä kuiville. Viimeinen osa keskittyy lähinnä esikoisen ongelmiin, mikä onkin ihan hyvä, sillä lukija on jo väsynyt kuulemaan loputtomista käytön lopettamisista.

Minun suhtautumiseni erilaisiin kieltolakeihin on ollut melko liberaali: yksilöllä pitäisi olla vapaus tehdä melkeinpä mitä vain, kunhan hän ei sillä loukkaa toisten oikeuksia. Kertomuksen huumeäiti ehtii kirjan aikana loukata ties kuinka monien oikeuksia, kenen lievemmin ja kenen vakavammin, mutta joukko on mittava. Eniten loukkauksista joutuvat kärsimään lapset. Tuntuu erikoiselta lukea, kuinka monta kertaa yhteiskunta tarjoaakaan vielä uutta mahdollisuutta. Aivan kuin luottamusta ei voisi lopullisesti menettää lainkaan, vaan aina pääsee katkaisuhoitoon ja sossusta saa rahaa. Vastineeksi tästä yhteiskunta saa sen, että kirjoittaja valittaa kokemastaan kohtelusta. Katkolla ollessa havaitaan, ettei valvonta ole kovin tiukkaa, ja niinpä koetaan suorastaan velvollisuudeksi vetää päät tötterölle niin usein kuin suinkin mahdollista. Mikäpä siinä toisaalta, jos olot ovat hotellitasoiset.

Minua jäi kaikkein eniten ihmetyttämään se, kuinka tiukka riippuvuus lopulta on vai onko kyse vain itsekurin heikkoudesta. Toistuvat retkahdukset kertovat riippuvuudesta, mutta toisaalta yhtä monet lopetukset kertovat siitä, että itseään pystyy halutessaan hillitsemään päivän kerrallaan. Jos tahtoa todella on, kuten tässä tapauksessa lasten menettämisen myötä piti olla, niin kaiken järjen mukaan lopettamisenkin pitäisi onnistua.

Kirjana Valkea voima ei ole mitenkään mullistava, mutta todenmukaisena kuvauksena huumevanhemmuudesta oikeuttaa paikkansa. Se on ehdottomasti plussaa, ettei asioita ole kaunisteltu.

Pekka Manninen: Peili

Pekka Manninen: Peili

WSOY 2010, 141 sivua.

Mirjamilla on takanaan epäonnistunut avioliitto sekä abortti, johon mies hänet painosti. Mirjam on saanut uskonnollisen kasvatuksen, ja häntä hirvitti miehen luonnehdinta "tuhansia vuosia sitten eläneen paimentolaisheimon typeryyksistä". Eron jälkeen Mirjam päättää ryhtyä erakoksi Kokkolan edustalla sijaitsevalle majakkaluodolle. Erakon elämäkään ei osoittaudu helpoksi. Haastavuutta siihen tuo karun ympäristön lisäksi yllättäen juuri se sama elämä, jota hän yritti päästä pakoon.

Peili on lyhyt kirja, pienoisromaani lienee paras luonnehdinta. Mukavaa oli havaita se, että pienuus koskee pelkästään kirjan pituutta, sillä muilta osin se on mainio teos. Vähäisen sivumäärän aikana kirjailija ehtii antaa ajattelemisen aihetta, tarjoamatta kuitenkaan valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Mm. lapsen menettämistä käsitellään pariltakin eri kantilta ja kirjassa on kohtaus, joka saa pohtimaan ihmisen raadollisen eläimellistä puolta.

Mannisen kerronta on sujuvan suoraviivaista, vailla koukeroita. Teksti etenee tasaisesti ja pitelee lukijan yllättävän tiukasti otteessaan. Tuota luonnehdintaa käytetään tavallisesti jännityskertomusten yhteydessä, ja vaikka tässä ei sellainen olekaan kyseessä, on tunnelma hieman vastaava. Lukijalle tulee tarve saada selville, mitä seuraavaksi tapahtuukaan. Tuosta syystä Peilistä ei riitä luettavaa pitkäksi aikaa, vaan veikkaan useimpien hotkaisevan sen kerralla. Suupala siis, mutta oikein maukas sellainen!

Hanna ehti bloggaamaan tästä jo muutamaa päivää aiemmin. Hänen arvionsa eroaa omastani melkoisesti, joten kannattaa tsekata.

Sami Parkkinen: Punainen pyörre

Sami Parkkinen: Punainen pyörre

Gummerus 2011, 303 sivua.

Scifi ei kuulu minun lukemistooni. Pyrkimyksenäni on olla laaja-alainen, ja sen vuoksi tulin valinneeksi tämän kirjan Gummeruksen uutuusluettelosta, vaikka olinkin tietoinen että tulisin liikkumaan tuntemattomalla maalla. Kyseessä ei ole aivan ensikosketukseni kyseiseen kirjallisuudenlajiin. Mielessäni on mm. Fred Hoylen Musta pilvi, jonka luin joskus 90-luvun alkupuoliskolla ja pidin kovasti.

Punainen pyörre sijoittuu lähitulevaisuuteen, suunnilleen kymmenen vuoden päähän. Tapahtumapaikkana on Suomi ja Perhossa sijaitseva varuskunta sekä teollisuusalue. Se antaakin heti ensimmäisen aiheen kritiikille: kymmenen vuotta on aivan liian lyhyt aika pystyttää ja autioittaa jättimäisiä teollisuusalueita jossain suomalaisella maaseudulla. Epätarkkuudet tällaisissa seikoissa häiritsevät minua kovasti, sillä ne kertovat suoraan ettei asetelmaa ole harkittu riittävän tarkasti.

Päähenkilö Carl-Johan Hakala on suorittanut asevelvollisuuttaan kyseisessä varuskunnassa saaden täysin poikkeuksellisen koulutuksen; siihen on kuulunut ainoastaan yhden teknisen vimpaimen operointia. Mitään tietoa vimpainen tarkoituksesta tai toiminnasta ei kerrota, mutta käyttö on opittava läpikotaisin. Taidoille tulee käyttöä yllättäen, kun eversti Glickstein on kuolemaisillaan ja CJ:tä pyydetään soveltamaan taitojaan mieheen. Ja sitten lähdetäänkin lopun kirjaa jatkuvalle pakomatkalle.

Sanon suoraan, ettei kirja minua juuri sytyttänyt, eikä saanut herätettyä uutta paloa scifiä kohtaan. Minusta kirjan scifiosuus tuntuu itsetarkoitukselliselta. Aivan kuin kirjailija olisi päättänyt ehdoin tahdoin kirjoittaa scifikirjan, ja saanut sitä kautta helppoja oikoteitä joihinkin juonikuvioihin, joiden laatiminen muuten olisi työläämpää. Esimerkiksi ihmisiä saadaan motivoitua tekemään "mitä tahansa" sen varjolla, että muuten joku säätää kaukosäätimellä heidän sydämentahdistimensa epäkuntoon ja aiheuttaa sydänkohtauksen. Aika laimeaa. Itsestäänselvää. Ehkä mielikuvitusta olisi voinut käyttää hieman enemmän ja saada sama motivointi ilman mitään kaukosäätöjä.

Minusta scifin käyttöön pitäisi olla jokin syy. Kirjassa voidaan esimerkiksi esittää jokin tietty yhteiskuntamalli tai tulevaisuudenvisio, joka ottaa kantaa nykyajan ilmiöihin. Tästä kirjasta en löytänyt mitään sellaista. En jaksa alkaa pohtia tarkemmin, olisiko koko kirjan voinut sijoittaa nykyaikaan niin ajallisesti kuin tekniikankin puolesta. Todennäköisesti, ainakin menetykset olisivat jääneet pieniksi.

Edellä kuvaillun lisäksi en pidä myöskään kirjailijan kerrontatavasta. Kirja on jaettu neljään osaan ja 22 kappaleeseen, joista kukin on vielä pilkottu useampaan pätkään. Jakoperusteet jäivät minulle hämärän peittoon. Lukemista ne kyllä rytmittävät, mutta sitä varten ei tarvittaisi kolmiportaista jakoa. Tarinassa esiintyy melko paljon ihmisiä, joista monien rooli jäi minulle epäselväksi. Mm. komisario Leena Suikkanen vaikuttaa kovin irralliselta hahmolta tapahtumiin nähden: hän tutkii ja tarkkailee asioita, mutta ei lopulta näytä vaikuttavan yhtään mihinkään. Ollakseen niin vähäpätöisessä osassa on häneen uhrattu kovin suuri sivumäärä.

Ehkä en jatka enempää, kantani varmaankin tuli jo selväksi. Minua ennen tämän ehti arvostelemaan Marjis, hän on käsittääkseni huomattavasti kokeneempi tällä kirjallisuuden alalla, joten kannattaa vilkaista hänenkin arvionsa.