J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

 

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Tammi 1998, 335 sivua.

Tällä kertaa oli vuorossa yksi niistä harvoista kirjoista, joka ei ole lainassa mistään tai edes annettu arvostelua varten, vaan se on ollut meillä pian pari vuotta. Se kuuluu oikeasti seitsenvuotiaalle tyttärelleni, joka ei kuitenkaan ole saanut sitä lukea, eikä ole halunnut sitä itselleen luettavan. Minä tarkistin nyt osaltani, antaisinko hänen edes lukea sitä vielä.

Harry Potter tuskin kaipaa esittelyjä. En myöskään aio kertoa juonesta tai asetelmasta tai puitteista tai mistään vastaavasta yhtään mitään, sillä en jaksa uskoa tähän blogiin löytävän kenenkään, joka saisi noita tietoja ensimmäistä kertaa vasta täältä. Jos suinkin joku sellainen on, niin ilmoittautukoon kommenteissa!

Fantasia ei ole kuulunut minun lukemistooni oikein milloinkaan. Olen pitänyt tärkeänä sitä, että tarinoiden tapahtumat voisivat periaatteessa olla mahdollisia, ja jos lähdetään taikavoimien tielle, niin nousee helposti esiin kiusallisia kysymyksiä siihen tyyliin, että jos tuo on mahdollista, niin miksi tämä ei. Tai jos on mahdollista rikkoa joitain hyvin perustavanlaatuisia fysiikan lakeja, niin sitä voisi käyttää hyväkseen esim. ikiliikkujan kaltaisten keksintöjen kehittämiseen. Sellaisten avulla taas saataisiin vaivatta tuotettua apua monille sitä tarvitseville, ja minä ainakin tekisin mieluummin niin kuin vain sepittäisin viihdyttäviä tarinoita.

Ajatukseni on siis se, että jos kirjailija näkee vaivaa ottaakseen taikuuden käyttöönsä ja rakentaa kokonaisen maailman sen varaan, niin eikö hänestä voisi samalla löytyä sen verran inhimillisyyttä, että hänen maailmassaan olisi saman tien autettu hädänalaisia? Vaikkapa haitattu jästien sotakoneiden toimintaa ja vaikutettu salaa vääryytä kärsivien eduksi? Miksi J.K. Rowlingin luomassa maailmassa on lasten syöpäosastoja?

Harry Potter -sarjan suosio on helppo ymmärtää. Kukapa ei haluaisi olla velho? Harry, jota kasvatuskodissaan potkitaan päähän suorastaan raivostuttavalla tavalla, kokee niin täydellisen pelastuksen, ettei se enää voisi olla parempi. Harryn kohtelu kotonaan ei ole niinkään raivostuttavaa siksi, että se on niin ilmiselvästi väärin, vaan juuri sen ilmiselvyyden vuoksi. Vähempikin alleviivaus olisi riittänyt, sillä Tuhkimon paha äitipuoli ei ollut edes aloittelija Potterin perheeseen verrattuna.

Vaikka lukija ei Harryn lähtökohtia voinekaan jakaa, on jokaisen lapsen elämässä varmasti tilanteita joissa olisi kivaa omata pikkuisen taikavoimia. Taikoa itselleen hieman herkkuja tai uusi lelu, rankaista kaveria joka ei ollut kiva juuri sillä kertaa, näpäyttää ankaria aikuisia. Juuri siihen tämä kirja vastaa.

Toinen puoli on taikamaailman olemassaolo. Sisäänkäynti löytyy jostain ihan tavallisesta paikasta, jota ei vain osata katsoa. Se on uskoakseni tärkeää, sillä on kivaa kuvitella jokapäiväisen matkan varrelta läytyvän jotain paljon kiinnostavampaakin, jos vain osaisi kokeilla oikeasta kohtaa.

Vaikka en uskoakseni kuulukaan kirjan ensisijaiseen kohderyhmään, niin nautin silti sen lukemisesta. Tarina oli elokuvan pohjalta entuudestaan tuttu, mutta se ei ainakaan vähentänyt viehätystä, sillä kirjassahan kerrotaan aina asiat tarkemmin ja siitä selviää sekin seikka, mikä on kenties mennyt elokuvassa ohi. En aio kuitenkaan jatkaa kirjasarjan lukemista, sillä minusta kaikenlaisten supersankaritarinoiden kiinnostavin osuus on se, missä he vasta saavat tai löytävät erikoisvoimansa, eli se missä he lakkaavat olemasta tavallisia ihmisiä.

Se täytyy vielä todeta, että tällaista kirjaa on huono mennä kritisoimaan yhtään mistään, kun ottaa huomioon myös myyntiluvut. Selvästikin kirjailija on tiennyt paremmin.

Antti Tuuri: Pohjanmaa

Antti Tuuri: Pohjanmaa

Otava 1982, 364 sivua.

Jenin aamujen jälkeen kaipasin jotain huomattavasti kevyempää luettavaa. Koska oli vasta aattoaamu enkä edes odottanut pukin tuovan minulle kirjoja, niin aloitin mukaan ottamani Pohjanmaan. Lisää keveyttä toi mukanaan se, että kirja ei ole minkäänlainen uutuus eikä sillä olisi siksi mitään kiirettä. Se ei myöskään ole arvostelukappale, joten lukea saattaisi juuri niin hitaasti tai pohdiskelematta kuin lystäisi. Täsmälleen kuten pitikin!

Olen joskus tullut avanneeksi telkkarin silloin kun Pohjanmaata esitettiin elokuvana. En päässyt mukaan alusta asti, vaan jostain epämääräisestä keskikohdasta. En edes muista siitä juuri muuta kuin että Esko Salminen esitti humalaista miestä ja siinä ammuskeltiin. Silti nuo eittämättä hatarat muistikuvat riittivät motivoimaan minut valitsemaan Tuurin tuotannosta juuri Pohjanmaan, eikä jotain muuta. Vaihtoehto olisi voinut olla vaikkapa Finlandia-palkittu Lakeuden kutsu.

Pohjanmaa on samannimisen, kuusiosaisen romaanisarjan neljäs kirja. Takakannessa luvattiin kunkin sarjan romaanin olevan luettavissa myös täysin itsenäisinä teoksina. Väite pitää jokseenkin paikkansa, mutta epäilemättä järjestyksessä lukemisessa olisi puolensa. Kirja hyppää näet suoraan toimintaan, minkä aikana ei ole vielä käsitystä millaisista hahmoista on kyse. Tarinan edetessä käy ilmi, että heti alussa riehunut Veikko on niin vahva persoona, ettei se voi olla tulematta ilmi jo aiemmissa osissa.
Tämä teksti on kopioitu osoitteesta http://kaikenvoilukea.blogspot.fi
Koko sarja keskittyy Hakalan suvun vaiheisiin. Pohjanmaa sijoittuu vuoden 1978 heinäkuiseen sunnuntaihin, jona kaikki Hakalat ovat kokoontuneet kotitilalle amerikkaan lähteneen vaarin perinnönjaon varjolla. Jaettavaa ei pahemmin ole, ja niinpä tapahtumat keskittyvätkin johonkin aivan muuhun. Jo aiemmin mainitun Veikon matonkutomo on joutunut konkurssiin hänen palkattuaan firman raha-asioita hoitamaan paikkakunnalla asuvan Ketolan, joka tunnettu vilunkipelistään. Firma on siis nurin, koneet ovat päätyneet Ketolan omalle firmalle, eikä laillista tietä ole oikeutta luvassa. Tapahtunutta puidaan eri henkilöiden toimesta eri kanteilta, ja veljesten - Veikon, Sepon, Paavon ja Erkin - toimet pyörivät sen ympärillä, miten vääryys saataisiin oikaistuksi pohjalaisittain.

Tuuri osaa kertomisen taidon. Tarina etenee mukavasti, eikä aika käy missään vaiheessa pitkäksi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat yhden päivän ajalle, mutta niitä rytmittävät mukavasti erilaiset muistelot, jotka ovat paikoitellen parinkymmenen sivun mittaisia. Samalla saadaa luontevalla tavalla kerrottua lukijalle lisää Hakalan suvun vaiheista. Itse tykästyin kertomukseen, missä Karhumäen kristillisen opiston suojeluskuntalaiset lähtivät vapauttamaan Suomea kommunisteista. Itse asiaakin tärkeämpää kun tuntui olevan se, ettei ainakaan naapuripitäjien osastot ainakaan ehtisi pääkaupunkiin ennen heitä ja pääsisi siitä myöhemmin irvailemaan.

Jossain vaiheessa huomasin tekstin muistuttavan suosikkiani Jari Tervoa, mikä luonnollisesti tarkoittaa Tervon muistuttavan Tuuria. Tietämättä vielä Pohjanmaa-sarjasta enempää, voi toinen yhtäläisyys löytyä Tervon Rovaniemi-teemasta. Se puolestaan tarkoittaisi, että minun on jatkettava tämänkin sarjan lukemista. Eikä se tunnu lainkaan ahdistavalta ajatukselta, vaan päinvastoin! Yksittäisenä romaanina Pohjanmaa olisikin jäänyt hieman torsoksi, sillä se herättää mielenkiinnon kuulla lisääkin ja luo samalla puitteet tarinan jatkamiselle molempiin suuntiin.

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Like 2010, 343 sivua.

Olin pannut tämän kirjan merkille Liken sivuilla, mutta ohittanut silloin. Aihe kuulosti kyllä kiinnostavalta, muttei ihan tarpeeksi. Kuuttaren arvostelu sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi, ja pyysin Likeltä arvostelukappaleen. En ole perehtynyt Israelin ja Palestiinan väliseen tilanteeseen kovin hyvin, ainoastaan sen verran että tiesin israelilaisten olevan siellä rosvoretkellä ja polkevan palestiinalaissiviilien oikeuksia panssarivaunujensa ja rikkaan armeijan tukemana. Eniten pelkäsin sitä, että kirja olisi liian kipeää luettavaa, että silmieni eteen tuotaisiin sellaisia vääryyksiä ja julmuuksia, joista en pääse yli. Pelkoni osoittautui oikeaksi.

Jeninin aamut on palestiinalaiskirjailijan fiktiivinen teos, joka kertoo yhden suvun tarinan lähtien 30-luvun lopusta ja päätyen 2000-luvun alkuun. Historialliset faktat ovat kuitenkin oikeita, ne on tarkastettu useiden tutkijoiden voimin, ja lähdeluettelossa on teoksia "molempien puolten" edustajilta. En siis näe mitään syytä epäillä kirjan objektiivisuutta. Kirjan juoni, jos sellaisesta voi puhua, on oivaltavasti valittu. Israelilaissotilas varastaa päähenkilön Amalin isoveljen Ismailin vuonna 1948 kasvattaakseen hänet omana lapsenaan. Sotilaan vaimo Jolanta on Puolan juutalaisia, ja on tullut lapsettomaksi natsien julmuuksien seurauksena. Ismail on kaappauksen hetkellä vain puolivuotias, ja siten hänet kasvatetaan täysin juutalaiseksi, ja myöhemmin hänestäkin tulee sotilas, joka pääsee sortamaan omia sukulaisiaan. Ei liene vaikeaa arvata, mitä aikanaan tulee tapahtumaan, mutta en aio lausua sitä tässä ääneen.

Sivun 77 kohdalla lukiessani minulle oli jo aivan selvää, etten haluaisi lukea kirjaa loppuun asti, koska siitä tulisi niin paha mieli. Olen aiemminkin sanonut, kuinka en voi sietää epäoikeudenmukaisuutta, ja se mitä sionistit tekivät vuonna 1948 oli kertakaikkiaan käsittämätöntä. Miten ihmeessä kansa, joka on vasta selvinnyt natsien kauheuksista, kykenee ryhtymään täysin vastaavaan operaatioon toista kansaa kohtaan? Miten he kykenivät katsomaan itseään peilistä? Millainen logiikka voi ajaa sellaisten ihmisten ajatuksia? Jos natsit eivät itse olleet ikinä joutuneet kokemaan tekemisiään uhrin näkökulmasta, niin juutalaiset olivat. Inhimillisesti ajatellen on todella ihmeellistä, että ihminen joka on kokenut sellaisen hirveyden, on oikopäätä valmis alistamaan muut aivan sen saman uhriksi.

Myöhemmin, vuonna 1967 tapahtuvien toimien kohdalla tilanne on jo toisenlainen. Silloin on takana 20 vuotta tilannetta, jossa palestiinalaisia on totuttu syrjimään ja kohtelemaan kaltoin. He ovat ehtineet olla jo 20 vuotta pakolaisleireillä, ja heidän asuinsijoilleen on muuttanut muita. On ehtinyt varttua uusi sukupolvi israelilaisia, joille on kerrottu vain propagandistista "totuutta". Palestiinalaisten surkeaa vastarintaa on voitu käyttää heitä itseään vastaan "oikeuttamaan" hirmuteot siviilejä, naisia ja lapsia, vastaan.

Kirjassa kuvaillaan myös se tilanne, missä mies ryhtyy terroristiksi. Kun hänen sukulaisensa on tapettu koteihinsa, hänen raskaana oleva vaimonsa teurastettu ja lehtikuvassa vielä mässäilty sillä, että hänen vatsansa on leikattu auki ja siten tapettu myös sikiö, ei ole kovin vaikea uskoa että jollekulle tulee mieleen hakea kostoa, vaikkei se mitään tuokaan takaisin. Silloin kun ihmiseltä riistetään kaikki, hän on valmis epätoivoisiin tekoihin. Harmi sinänsä, sillä ei niitä(kään) iskuja voi hyväksyä, ja on itsestäänselvää, että niitä käytetään vain tekijän kansanryhmää vastaan.

Propagandan voima on suuri. Olen aina ihmetellyt sitä, millaisia petoja sotilaista tuleekaan kun heille annetaan ehdoton valta puolustuskyvytöntä vihollista vastaan ilman pelkoa vastuun kantamisesta. Puhun siis sotarikoksista, jotka kohdistuvat siviilejä ja vankeja kohtaan. Ei voi kuin toivoa, että heidän tekemänsä teot vainoavat joka ikinen yö loppuelämän ajan. Valitettavasti pelkään, ettei uhreja pidetä ihmisinä lainkaan. Jos natsit eivät pitäneet juutalaisia ihmisinä, niin juutalaiset eivät pidä palestiinalaisia.

Norman Finkelstein (huom, ei kuulosta järin arabialaiselta nimeltä) kertoo kirjassaan näin, kyseessä ei siis ole fiktion tuote:

Hotam raportoi 1. huhtikuuta 1988 tapauksesta, jossa kymmenvuotias poika hakattiin armeijan kuulusteluissa niin pahasti, että hän näytti sen jälkeen "ihan pihviltä". Sotilaat "eivät olleet millänsäkään" edes saatuaan tietää, että poika oli kuuro, mykkä ja henkisesti jälkeenjäänyt.

Hurraa Israel. Kunpa kyseessä olisikin yksittäistapaus, mutta kun ei. Jos kahdeksanvuotias poika heittää kiven panssarivaunua kohti, niin sotilaat ottavat hänet kiinni ja mukiloivat "pihviksi", kuten yllä kuvattiin. Sitten hänen vanhemmiltaan pyydetään lunnasrahaa. Ihan oikein sille pikku terroristille! Osaako joku oikeasti ajatella noin?


En voi suositella kirjaa kenellekään, joka on jo selvillä Israelin ja Palestiinan tilanteesta, sillä siitä tulee vain paha mieli. Sen sijaan kaikki, jotka ovat kuulleet vain Israelin tiedottamasta "totuudesta", kuuluu lukea tämä ja tiedostaa epämiellyttävä totuus. Muistaa joka kerta, kun ostaa Jaffa-appelsiineja, että ne on lannoitettu palestiinalaislasten ruumiilla. Minä en ole ostanut niitä vuosikausiin.

Hauskaa joulua.