Veikko Huovinen: Lampaansyöjät
WSOY 1970
Sivuja: 155
On mukavaa huomata, että Helmetin e-kirjavalikoimiin tulee myös tällaisia Lampaansyöjien kaltaisia kirjoja, joilla ei ole mitään tekemistä ajankohtaisuuden kanssa, enkä nyt aivan klassikostakaan puhuisi.
Kaksi kaverusta, Valtteri ja Sepe, ovat haaveilleet ja suunnitelleet hyvän aikaa lampaanlihan syömisestä. Suunnitelma on laadittu ja siirrytään toteutusvaiheeseen: he pakkaavat auton retkivarustukseen, matkustavat kohti pohjoista ja suuntaavat sattumalta valitun, mutta ennalta tiedustellun lammastilan luo, ampuvat yhden lampaan yön pimeydessä ja säntäävät karkuun nautiskelemaan saaliistaan. Lammas valmistetaan leiriolosuhteissa, ulkopuolisilta silmiltä piilossa, sillä kiinnijäämisen pelko kolkuttelee armotta mielessä.
Sitten syödään lammasta ja juodaan viinaa. Retkellä kyllä juodaan ahkerasti muutenkin, ja viime kädessä juuri se taitaakin olla koko reissun perimmäinen tarkoitus. Kaverukset ryöstävät toisenkin lampaan, mutta sen jälkeen se alkaa heitä kyllästyttää, ja lukijalle muistuu kirkkaana mieleen se tapa, jolla he alussa lampaanlihan syömisestä hekumoivat. Retki ei ole vielä lopussa, vaan miesten alkaakin tehdä mieli kalaa. Ja niin tarina muuttuukin lampaansyöjistä kalansyöjiksi.
En tiedä oliko se ollut Huovisen tarkoituksena, mutta minulle jäi sellainen vaikutelma, että tämä olikin kaupunkilaiselämän ylistyslaulu. Lampaan syömisestä maalaillaan alussa niin romantisoitu kuva, että Eedenin puutarhakin kalpenee. Kuitenkin jo parin päivän jälkeen lammas on muuttunut vihonviimeiseksi evääksi, ja erityisesti tunturipurosta saalistettu kala olisikin se autuuden huipentuma. Nämä kaverukset eivät selvästikään haaveile siitä, että saisivat pysyvästi nauttia vaikkapa lammastilallisen tai kalastajan elämästä, vaan heille on tärkeätä saada haaveilla ja myös toteuttaa noita haaveita, muttei paria päivää pidempänä jaksona. Juuri kaupunkilainenhan haaveilee maalaiselämästä ja saa siitä tarpeekseen nopeasti ja siirtyy seuraavaan kohteeseen. Kaverukset ovat selvästikin kaupunkilaisia, ja Huovinen kuvaa heidän retkeään onnellisten ihmisten onnistuneeksi reissuksi.
En tiedä, oliko Huovisella tällaista ajatusta mukana, mutta minulle se välittyi juuri näin. Maalais/eräelämä on mukavaa, mutta vain silloin kun sitä ei tarvitse tehdä yhtään pidempään kuin sattuu huvittamaan.
