Jussi Siirilä: Juoksija

Jussi Siirilä: Juoksija
Gummerus 2009
Sivuja: 256

Matti Järvi on helsinkiläinen markkina-analyytikko, jonka elämä on tarkalleen aikataulutettu aina ruumiintoimintoja myöten. Minkään ei pidä tapahtua sattumalta, vaan kaiken täytyy olla vahvan suoriutujan omassa hallinnassa. Yllätykset ja takaiskut kertovat poikkeuksetta ainoastaan siitä, ettei hallinta ollut niin totaalista, kuin olisi pitänyt.

Kontrollia Matti totisesti tarvitseekin, sillä hänen koko nimensä on Oula Matti Näkkäläjärvi, mutta se eikä nimen mukana tuleva perhetaustakaan eivät sovi hänen nykyiseen elämäntyyliinsä, joka on dynaamista, modernia, urbaania ja ennen kaikkea hallittua.

Matin elämä alkaa järkkyä pahemman kerran, kun vastoin kaikkia odotuksia hänen alakertaansa muuttaa tummaihoinen perhe, jonka ovessa lukee Ahmed. Työnsä suoman kokemuksen perusteella hän on täysin varma siitä, että tulokkaat ovat väärässä paikassa, ja että hänen henkilökohtainen tehtävänsä on saada tilanne oikaistua.

Erinäisten tapahtumien ja vähemmän johdonmukaisten päätelmien jälkeen Matti onkin matkustamassa autolla Somaliaan, matkaseuranaan Ahmedien kuopus, alle kouluikäinen Osman. Parivaljakon tielle sattuu yhtä jos toistakin, mutta näyttää vahvasti siltä, että Osmanin lapsenomainen suhtautuminen asioihin tuottaa paljon paremmin tulosta kuin Matin järkiperäinen, mutta huiman ahdaskatseinen ja ennakkoluuloinen.

Kirja on satiiri siitä ihmisestä, joka Matti yrittää olla. Luonnollisesti hän on kovin kärjistetty, mutta eittämättä taustalta löytyy jotain kovin tuttua ja tunnistettavaa. Kaikkein eniten Matti matkansa seurauksena joutuukin luopumaan juuri luutuneista käsityksistään muita kansoja ja ihmisiä kohtaan sekä tunnustamaan sen, ettei aivan kaikesta ole mahdollista selviytyä pelkällä itsekontrollilla, vaan muidenkin apua tarvitaan. Ja sitä apua voi saada myös niiltä, joiden iho ei ole samanvärinen kuin avuntarvitsijan.

Pidin kovasti kirjan sanomasta. Sen sijaan en niin paljon ihastunut kaikkiin tarinan käänteisiin, sillä uskottavuus ei jaksanut pysytellä mukana ihan koko matkaa. Eihän tietysti koko päähenkilön hahmokaan ole täysin uskottava, mutta juonenkäänteet saisivat kernaasti olla. Muuta moitittavaa minulla ei omalta osaltani olekaan. Jos siis tuo ei häiritse tai osaa lukea kirjan oikeanlaisella asenteella, niin tässä on oiva kirja tarjolla! Muussa tapauksessa täytyy ottaa yksi tähti pois.

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää
Suomennos: Juhani Lindholm
Siltala 2012
Sivuja: 260

Ennen tätä kirjaa en ollut tutustunut kirjailijaan lainkaan, mutta kuultuani uudesta suomennoksesta Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja olin siinä samassa myyty aloittamaan jostain vanhemmastakin kirjasta, jonka vain saisi nopeammin käsiinsä.

Tässä kokoelmassa on yhteensä kuusi esseetä. Kolme niistä on tavallaan raportteja jostain tapahtumasta, ja loput kolme ovat sekalaisempia. Pituudet vaihtelevat suunnilleen kymmenestä sivusta nimiesseen huimaan 120 sivuun. Minut noin hurja pituus sai epäilemään, mahtaako sisältöä todella olla riittämiin, vai onko kyse haaskuusta ja tyhjän jauhamisesta. Kyllähän Wallacen tyyli on lavea, mutta ei sitä kyllä pelkän lyhentämisen vuoksi kannattaisi ryhtyä muuttamaan.

Ensimmäinen essee Hummereita yllin kyllin on raportti Mainen hummerifestivaaleilta. Tilaisuus on mittasuhteiltaan ilmeisen huikea, mutta tekstin painopiste kääntyy lopulta aivan toiseen suuntaan, eli pohtimaan tai syyllistämään lukijaa siitä, onko eläinten syöminen eettistä lainkaan.

Iso punainen poika on Oscar-gaalaa muistuttava tilaisuus, mutta keskittyy pelkästään pornoelokuviin. Tämäkin essee on raportti tapahtumasta, jonka mittasuhteet jälleen ovat ällistyttävät. 60 sivun aikana minua alkaa ihmetyttää se, miten kukaan voi jaksaa katsoa pornoa hetkeäkään, saati sitten että viitsisi osallistua kaksipäiväiseen tapahtumaan sen tiimoilta. En suinkaan kiellä, ettenkö olisi useinkin tapittanut pornoa silmät pyöreinä, mutta tämän tekstin jälkeen se tuntuu kovin väsyneeltä ajatukselta.

Tämä on vettä on valmistujaispuhe eräästä collegesta valmistuville opiskelijoille. Se käsittelee Wallacen ajatuksia opiskelun jälkeisestä elämästä, ja on yksinkertaisesti hauskaa luettavaa.

Tennistä ja tornadoja kohdistuu nimensä mukaisesti tenniksenpeluuseen tornado alleyllä, missä kirjailija asui teinivuosinaan. En käsitä lainkaan, miten hän sai kirjoitettua 60 sivua tekstiä tenniksen pelaamisesta tuulisissa oloissa, mutta niin vain teki, enkä jälkeenpäin edes tajua tekstiä olleen niin paljon.

Rouva Thompsonin luona Wallace oli 11.-13.9.2001. Jos ei päivämäärä heti sano mitään, niin mietipä vielä toisen kerran, ja huomaat esseen aiheen. Sen enempää tätä ei tarvitsekaan mainostaa.

Hauskaa, mutta ei koskaan enää on viimeinen raporteista. Massiivisen pituuden selittää se, että teksti kuvaa kirjailijan osallistumista viikon mittaiselle luksusristeilylle, ja pituus korostaa perinpohjaisuudellaan sitä, miten tutuksi laiva ja sen ihmiset tuona aikana ehtivätkään muodostua.

Wallacen havainnot aiheesta kuin aiheesta ovat osuvia ja useimmiten herkullisia. Hänen kirjoitustapansa on tosiaan lavea, mutta minulle ei kertaakaan tullut mieleeni, että lopettaisi nyt tuon jaarittelun ja kävisi asiaan. Tämä seikka kielii siitä, että tyylikin on harkittu. Ainoa pikkuisen ärsyttävä seikka on sivuhuomautusten määrä. Useimpien sivujen alaosassa on pienemmällä kirjasimella painettua tekstiä, joka selittää, tarkentaa tai jopa kommentoi varsinaista tekstiä. Tuollaiset huomautukset ovat sinällään ihan okei, mutta niitä ei pitäisi olla niin paljon, että lukeminen alkaa tuntua rikkonaiselta. Melkeinpä pitäisi lukea tekstit uudelleen ilman huomautuksia.

En ihastunut Wallaceen ikihyviksi, mutta riittävästi kuitenkin lukeakseni sen, mitä häneltä viitsitäänkän suomentaa.

Esko Valtaoja: Ihmeitä

Esko Valtaoja: Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen
Ursa 2007
Sivuja: 303 

Ihmeitä on Valtaojan trilogian viimeinen osa. Edelliset kirjat Kotona maailmankaikkeudessa ja Avoin tie olivat erinomaisia kokemuksia, joten en odottanut tältäkään yhtään sen vähempää. Valitettavasti jouduin pikkuisen pettymään.

Kotona maailmankaikkeudessa sopi tähtitieteilijän kirjoitettavaksi mitä parhaiten. Siinä Valtaoja pääsi käyttämään hyväksi valtavaa tietomääräänsä ja erikoisalaansa täysimääräisesti, vaikkei keskittynytkään yksinomaan tähtitieteeseen. Avoin tie siirtyi pikkuisen sivuun hänen ydinosaamisalueeltaan, mutta oli silti oikein osuva teos, ja hyödynsi kirjoittajan lahjoja hienosti. Ihmeitä on jatkanut samaan suuntaan: yhä kauemmas tähtitieteen alueelta, ja kirjoitustapa on saanyt edellistäkin suuremman roolin.

En erityisesti syttynyt Kaiken käsikirjasta, koska se ei tuntunut kunnolla keskittyvän mihinkään ja sen vuoksi aiheiden käsittely jäi turhan pintapuoliseksi. Tässä kirjassa on vähän samaa vikaa. Edellisistä kirjoista poiketen tässä ei ole selkeää teemaa, jonka ympärille aiheet sijoittuvat, vaan kappaleet ovat irrallaan toisistaan. Sikäli en osaa oikein nähdä, millä tavoin tämä edes kuuluu trilogiaan, sillä tämä ei täydennä edellisiä eikä muodosta niiden kanssakaan kokonaisuutta.

Kuten Kaiken käsikirjan kohdalla mainitsin, on Valtaoja parhaimmillaan omalla alueellaan. Harmillisesti sitä omaa aluetta on tässä kirjassa vain pari kappaletta. Laajasti sivistyneenä miehenä hän osaa käsitellä muitakin aiheita hyvin ja pohdintoja on mukavaa seurata, mutta ne eivät silti yllä yhtä korkealle tasolle. Ehkä tässä on tullut vastaan pienoista aiheiden loppumista, kun parhaat paukut on jo ehditty käyttää aiemmin.

Kaikesta huolimatta haluaisin lukea lisää Valtaojan kirjoja, jos niitä vain olisi olemassa. Niille, jotka eivät ole tutustuneet mieheen vielä ollenkaan, kehotan tekemään sen pikapuolin. Kotona maailmankaikkeudessa kannattaa ilman muuta lukea riippumatta siitä, tunteeko aihetta jo entuudestaan vai ei, ja sen jälkeen ei muita myyntipuheita tarvitakaan.