tiistai 22. helmikuuta 2011

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea
Tammi 2010, 365 sivua.

Peräänkuulutin taannoin novellikokoelmaa, jossa olisi yli 300 sivua. Liian paljon onnea on sellainen, ja odotin sitä innolla muutenkin kuin pelkän pituuden vuoksi. Tämän on ehtinyt arvostella moni jo ennen minua, ja suunnilleen jokainen blogimerkintä on vain lisännyt intoani. Onneksi kirjaston varausjonot eivät ole loputtomia, vaikka joskus pitkiä ovatkin.

Edellisestä bloggauksestani tuntuu olevan ikuisuus. Ei siitä oikeasti näytä olevan vielä aivan viikkoakaan, mutta se on pitkä aika saada luetuksi kirja, josta on ollut jo pitkään innoissaan ja josta oli lukenut ensimmäiset sata sivua jo edellisen merkinnän aikaan. Tästä voi päätellä, että joko minulla ei ole ollut tilaisuutta lukea niin paljon kuin olisin tahtonut tai sitten kirja ei olekaan vetänyt puoleensa. Molemmat pitävät paikkansa. Jos lukutahti hidastuu merkittävästi normaalista, niin on turha uskotella itselleen, että "olisinhan minä lukenut, mutta kun..." Lukukokemus ei siis yltänyt odotusten tasalle.

Minusta novellikokoelmien kohdalla on muutenkin vaikeaa kuvailla sisältöä, kun yksittäisten kertomusten juoniin on turha puuttua, ellei sitten vain kaiva esille suosikkiaan esimerkiksi. Koska tämä on arvosteltu moneen otteeseen aiemminkin, niin hyppään suoraan pohtimaan, miltä osin jouduin pettymään.

Jos kirjan sivumäärä on novellikokoelmaksi poikkeuksellisen suuri, niin siihen ei ole päästy lisäämällä tarinoiden määrää, vaan ne ovat melko pitkiä. Siinä on minun makuuni ensimmäinen miinus: lähes jokaisen kertomuksen kohdalla tulee mieleen, että asioista kerrotaan nyt liian laveasti. Ihmisten elämää kuvaillaan sieltä ja täältä kaarrellen, mikä ei juonen kannalta olisi välttämätöntä. Koska sanon näin, niin ei ole vaikea arvata etten erityisesti syty tästä puolesta. Onhan novelli englanniksi englanniksi "short story", jolloin ei ole tarpeen ehdoin tahdoin tehdä tarinasta vähemmän lyhyttä.

Se on todettava, että useimmissa tarinoissa idea on hyvä sitten kun siihen viimein päästään. Kirjan nimikkotarina tuntuu jotenkin irralliselta, minulle jäi epäselväksi miksi se on näiden muiden joukossa. Eniten mieleeni jäi novelli Lasten leikkiä, joka kuvaisi paremmin koko kokoelmaa: ensin pitkä johdanto, ja lopulta tulee se pointti, jota lukija alkaa jo tarinan edetessä pelätä. Kertomus loppuu juuri oikealla hetkellä, jättäen lukijan ajattelemaan. Tässä on se syy, miksi novelleja kirjoitetaan!

En sano, että tämä olisi ollut huono kirja. Enemmän kyse lienee siitä, että odotukset oli nostettu liian korkealle. Minusta ei tullut kertaheitolla Munron fania, mutta pidän todennäköisenä, että tulen lukemaan hänen tuotantoaan lisääkin myöhemmin.

Mainitsemiani aiempia arvosteluja ovat tehneet ainakin Hanna, anni.m, Susa, Kirjapeto ja Ilse.

8 kommenttia:

  1. Oi, lohdullista lukea, ettei kaikki aina kolahda. Itselläni on Alice Munron kanssa vaikea suhde. Haluaisin lukea hänen teoksiaan, koska kovin monet niitä kehuvat, mutta aina kirja jää kesken. Tätä kirjaa ajattelin myös kokeilla, josko olisin vuosien myötä kypsynyt vastaanottavaisemmaksi. Ehkä aloittaisin tuosta Lasten leikistä sitten. Kiitos vinkistä! : )

    VastaaPoista
  2. Silloin kun on mielipiteineen vähemmistössä, tuntuvat muiden samoin ajattelevien olemassaolo lohdulliselta. Ehkä kyse on siitä, ettei tarvitse pelätä olevansa väärässä, vaikka se ajatus onkin aika älytön kun puhutaan subjektiivisista kokemuksista. Nenäpäivän kohdalla kirjasta tykänneet tuntuivat olevan vähemmistössä, mutta Finlandia-palkinto antoi kummasti tukea selän takana :)

    VastaaPoista
  3. Kiitos linkityksestä!

    Ja mielipiteestä. Minusta taas on ihanaa, että novellille annetaan aikaa kehittyä, kasvaa. Ja sen henkilöille tilaa tulla tutuiksi. En ihan hirveästi pidä ns. lyhytproosasta, kun kaipaan pitkiä kaaria ja paljon tietoa taustoista yms. Siksi Munro sopii minulle.

    Ja juu, onneksi oli se iso F selän takana. :)

    VastaaPoista
  4. Heips! Olit onnekas arvonnassa, joten kerrotko mitkä kirjat haluat ja minne. :)

    VastaaPoista
  5. Hei, kiitos kiinnostuksesta upouutta Luen ja kirjoitan -blogiani kohtaan! Tulin vastavierailulle ja ryhdyin lukijaksesi jo blogisi nimen perusteella: nimenomaan, kaiken voi lukea!

    No, itselläni on jäänyt kirjoja kesken ja olen valmis jättämään kesken niitä jatkossakin. Ehkä sitä et otsikoinnillasi tarkoitakaan? Minusta kuitenkin kaikkea mahdollista voi ja pitää lukea. Mikään luettu ei mene hukkaan.

    Kiitos myös tästä novellikokoelmavinkistä! Se on kullanarvoinen. Itselläni on pitkään ollut mielessä novellikokoelma nimeltä Yön ja päivän kartta. Onko se sinulle tuttu? Siinä on eri kirjoittajien novelleja ja kirjoituksia niistä. Ehkä saatan varovaisesti vinkata sitä myös sinnepäin, vaikken itse olekaan vielä teosta käsiini saanut.

    VastaaPoista
  6. Tervetuloa lukijaksi Paula! Blogini nimeä ei pidä ottaa niin kirjaimellisesti, sen alkuperä löytyy Tunnustusten joukosta.

    Nyt kun kysyit tuosta Yön ja päivän kartasta, niin huomaan etten muista lukeneeni ainuttakaan novellikokoelmaa, johon olisi koottu eri kirjoittajien tekstejä. En ainakaan kovin mieleenpainuvaa :) Vinkit ovat toki aina tervetulleita!

    VastaaPoista
  7. Upea nimi, kun herättää mielenkiinnon! Alkuperä on hauska. Tunnustuksista oli mukava lukea myös mm. kynnyksistä, kuten listaamisen kauhusta. :-)

    VastaaPoista
  8. Luulin, että kaikki rakastavat Munroa. ;) Olipa siis virkistävää kuulla, että eivät kumminkaan. Itse kehuin Munron eilen maasta taivaaseen, mutta voi olla, että lomahuuma vaikutti lukukokemukseen.

    Oli miten oli, jokainen lukija on oikeassa ja sulla on hyvät perustelut siitä, miksei kolahtanut. Liian kovat odotukset on aina huono juttu muutenkin.

    VastaaPoista