Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto: Pyöveli
Gummerus 2015
Sivuja: 382

Pyövelin ammatti on kiehtova. Moraalisesti siihen liittyy suuria vaikeuksia, eikä itsestäänselvää ole sekään, millainen ihminen siihen olisi sopivin. Epäilemättä löytyisi ihmisiä, jotka tekisivät vailla mitään tunnontuskia ja hyvinkin mielellään, mutta yhteiskunnan kannalta sellainen valinta ei välttämättä kuulosta parhaalta.

Minun äkkinäinen mielikuvani pyövelistä on iso karvainen mies, jolla on yläruumis paljaana ja kasvot naamioituna. Hän heilauttaa kirvestään, pää on irronnut ruumiista ja tarina voi taas jatkua toisaalla. Pyöveli vain ilmestyi paikalle ja katoaa takaisin sinne mistä tulikin, eli tavallisesti ei minnekään.

Tässä kirjassa pyöveli on pääosassa. Tarina antaa hänelle kasvot, kertoo millaista hänen arkensa on, millainen hän on ihmisenä, miten hän suhtautuu työhönsä ja on siihen päätynyt ja kouluttautunut. Jos joku vain ilmestyy jostain, niin tällä kertaa se onkin tuomittu.

Tapahtuma-aika on 1600-luvulla noitavainojen nostaessa päätään, joten historiallisen tiedon näkökulma on tärkeä. Päähenkilö Johann on pyövelin poika. Hänen isoisänsä oli rikollinen, joka pelastui hirttotuomiolta ryhtymällä pyöveliksi. Pyövelin pojasta tulee aina pyöveli, ja siinäpä ne tärkeimmät tavat olivatkin, jolla pyöveleitä hankittiin. Vaikka kihlakunnantuomari Wisander opettaakin Johannille, että pyöveli on tärkeä kruunun virkamies ja järjestyneen yhteiskunnan ylläpitäjä, ei sitä ihmisten käytöksestä juuri voi päätellä. Kukaan ei halua koskea pyöveliin tai puhua tälle, pyövelin kanssa samasta tuopista ei juoda eikä hänen pöytäänsä istuta, eikä pyövelin poika pääse kouluun talonpoikien jälkikasvun kanssa. Johannin mielestä ei ole reilua, että häntä kohdellaan siten vain hänen syntyperänsä tähden, mutta vastaan taistelu ei ole helppoa.

Johannin lisäksi kirjassa ovat kertojina tuomari Wisander ja apteekkari Eggerts. Kaikkien kolmen tarinat liittyvät toisiinsa, mutta varsinkin apteekkarin osuus tuntuu hieman irralliselta, joskin hyvin kiinnostavalta ja luontevalla tavalla ajankuvaa valaisevalta. Kirjan nimen huomioiden ei liene vaikeaa arvata, että Johann häviää kapinansa yhteiskuntaa vastaan ja hänestäkin tulee pyöveli. Siinä tehtävässään hän päätyy pohtimaan niitä samoja ammattiinsa liittyviä ongelmia, joista ylempänä mainitsin.

Minä pidin tästä kirjasta kovasti, ja huomasinkin sen vetävän vahvasti puoleensa. Noitavainoista olen lukenut aiemminkin. Se on melkoisen synkkää luettavaa, ja sama ajanjakso muodostuu tässäkin kirjassa käännekohdaksi. Oikeudenkäytön mielivaltaisuutta voi hämmästellä, mutta samalla on pidettävä mielessä, ettei ilmiö eronnut miltään oleelliselta osalta uskonnollisesta fanaattisuudesta, joka on nykyaikanakin voimissaan, valitettavasti.

Historiallisen arjen kuvauksen ystäville tätä voi suositella lämpimästi, ja miksei muillekin, jo yleissivistyksen nimissä.

Aku Ojala: Antelias kaupunki

Aku Ojala: Antelias kaupunki
Gummerus 2015
Sivuja: 269

Antero on noin 30-vuotias kirjailija, joka on julkaissut kaksi runoteosta, mutta haluaisi kuumeisesti kirjoittaa muutakin. Hän haluaisi kirjoittaa mestariteoksen, jonka nerokkuutta kirjallisuudentutkijat päivittelisivät vielä sadan vuoden kuluttuakin, ja jonka ansiosta katu nimettäisiin hänen mukaansa.

Kyllähän haaveilla saa, ja sille asteelle Anteron kirjoittaminen näyttää jäävänkin. Sen sijaan hän ajelehtii ympäri kaupunkia, ryyppää ja paneskelee siinä sivussa useampaa naista kuin lukija jaksaa edes laskea. Pidempiäkin suhteita hän yrittää, muttei ole yhdenkään kohdalla tosissaan.

Yleensä minua ärsyttävät tällaiset "sankarit", jotka kulkevat elämänsä läpi tekemättä lainkaan työtä, mutta tuntuvat silti pärjäävän ihan mukavasti. Jostain kumman syystä Antero ei kuitenkaan ärsyttänyt, vaan hänen edesottamuksiaan oli kiinnostavaa seurata.

Sen kummempaa sanomaa en kirjasta löytänyt. Joku asiaa paremmin tunteva voi löytää viitteitä aiempien kirjailijoiden työhön, mutta minulle ei sellaisiakaan tullut mieleen. En varmaankaan ole lukenut oikeita kirjoja. Ihan kiinnostava kirja esikoiseksi.

Patricia Cornwell: Post mortem

Patricia Cornwell: Post mortem
Suomennos: Erkki Jukarainen
Otava 1994, alkup. 1990
Sivuja: 352

Patricia Cornwell on kirjailija, jonka nimeä en ole välttynyt kuulemasta, ja sen vuoksi ajattelin lukea häneltäkin jotain. Kay Scarpettan tutkimuksia -sarjaa on jo suomennettukin 21 osaa. Mielestäni sarjoista on hyvä aloittaa alusta, joten valinta oli melkoisen helppo.

Post mortem on siis Kay Scarpetta -sarjan ensimmäinen kirja. Päähenkilö Kay on kuolinsyytutkija, ja rikostutkinnan eteneminen hänen näkökulmastaan kuulostaakin telkkarista tutulta. Wikipedia-artikkeli Cornwellista väittääkin patologimuodin saaneen alkunsa juuri näistä kirjoista. Tiedä sitten, onko sillä niin väliä.

Kyse on siis dekkarista, jossa sarjamurhataan naisia samanlaisella tavalla. Kuolinsyytutkijaa ahdistaa, kun hän tietää kyseessä olevan sarjan, joten jos hän ei keksi syyllistä ajoissa, on panoksena murhaajan ehtiminen seuraavaan uhriinsa. Kovin tutunkuuloista juttua, eikä kirjassa minusta muutenkaan mitään ihmeellistä ole. Eniten mieleeni jäivät puhekielen ilmaisut, jotka eivät toimi suomeksi lainkaan, vaan kuulostavat täsmälleen siltä mitä ovatkin: amerikkalaista puhekieltä sanasta sanaan suomeksi käännettynä. Esimerkiksi kukaan ei huudahda "pyhä paska!", tai jos huudahtaakin, niin hän tekee sen itsetarkoituksellisesti sanoakseen jotain, mitä ihmiset eivät oikeasti sano. Puhekielen kääntäminen ei takuulla ole helppoa, mutta se ei silti tarkoita, etteikö olisi syytä yrittää.

Muuta moitittavaa minulla ei olekaan, mutta ei tämä myöskään päätä huimaa. Arvelen lukevani Kay Scarpettan edesottamuksista vastakin, kun sekä erään divarin että kirjastonkin poistomyynnistä tuli ostettua yhdet kirjat.