Timo Sandberg: Mustamäki

Timo Sandberg: Mustamäki 

Karisto 2013 

Sivuja: 295 

Timo Sandberg oli minulle entuudestan tyystin tuntematon kirjailija, vaikka hän onkin ehtinyt kirjoittaa jo melkein parikymmentä kirjaa. Mustamäki on niistä tuorein, ja kyseessä on kirjoittajalle uusi aluevaltaus, sillä aiemmin hän on ilmeisesti kunnostautunut lähinnä dekkaristina.

Tapahtumapaikkana on Lahti 1920-luvulla. Yhteiskuntaa leimaa voimakkaasti kieltolaki ja sodan jälkeinen kahtiajakautuneisuus. Metelinmäeltä löytyy ammuttu mies ja muutaman päivän kuluttua vielä toinenkin. Poliisivoimat ovat läpikäyneet valkoisen puhdistuksen, ja kun molemmat uhreilla oli punertava tausta, niin tapauksen tutkintaan ei haluta liikaa panostaa. Helpommalla pääsee, jos toteaa kyseessä olleen vain pirturemmin välienselvittelyn.

Poliisivoimissa on myös etsiväkonstaapeli Otso Kekki, joka ei sodan aikaan tunnustanut kumpaakaan väriä ja jonka mielestä etenkin poliisin työstä politiikka kuuluu pitää visusti erossa. Hän joutuu kuitenin huomaamaan, että se on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, jos sitten on mahdollista ensinkään. Ihmiset eivät myöskään näytä olevan lain edessä tasavertaisia, etenkään ollessaan epäilyksen alaisina.

Juonen kannalta keskeinen rikostapaus tuntuu tässä kirjassa suorastaan sivuseikalta, niin voimakkaasti pääosan vievät sekä ajankuva että erityisesti aiemmin mainittu kahtiajakautuneisuus. Nykyaikaisin silmin katsoessa valkoisten kostotoimet näyttävät pelkästään ärsyttäviltä, ja tuntuu mahdottomalta ajatella, että joku voisi olla tyytyväinen saadessaan pitää yllä sellaista eriarvoisuutta ja syrjintää. Aika on kuitenkin ollut kovin erilainen, ja sodastakin on ollut vasta niin vähän aikaa, että vastakkainasettelua on vain pakko yrittää ymmärtää.

Tämä oli kiinnostavaa luettavaa, ja hyvin kirjoitettu. Jotkin seikat tarinassa antavat hieman ounastella, että jatkoa saattaisi olla luvassa. En panisi yhtään pahakseni, vaikka niin tosiaan kävisikin.

Mikael Niemi: Veden viemää

Mikael Niemi: Veden Viemää 

Suomennos: Jaana Nikula 

Like 2013 

Sivuja: 298 

Olen aiemmin lukenut Niemeltä Populäärimusiikkia Vittulajänkältä, mutta se tapahtui aikana jolloin blogi oli vasta ajatuksen asteella. Veden viemää puolestaan päätyi luettavakseni Liken lähetettyä arvostelukappaleen. Jostain syystä en oikein innostunut siitä pelkän takakannen kuvauksen perusteella, koska odotin sisällöltä jotain muuta. Jotain vaikeammin lähestyttävää. Sen vuoksi olikin iloinen yllätys, kun kirja olikin varsin suoraviivainen.

Pohjois-Ruotsissa Luulajanjoen vesistö alkaa monta sataa metriä merenpinnan yläpuolelta, ja matkan varrella on toistakymmentä patoa vesivoimaloineen. Jos niistä ylimmäinen sattuisi murtumaan, niin tuloksena olisi mitä todennäköisimmin hillitsemätön tulva-aalto, joka rikkoisi jokaisen tielleen osuvan padon yksi kerrallaan ja jatkaisi matkaansa yhä suurempana aina merelle saakka. Matkan varrella se huuhtoisi mennessään kaiken, mitä suinkin tielle osuisi. Tuhovoima ilmeisesti vetäisi hurjille tsunameillekin vertoja. Mikäli tosiseikkoihin tutustuminen kiinnostaa, niin kannattaa vilkaista Kirsin bloggauksen pohjustus aiheesta.

Veden viemää on katastrofikirja, ja tässä vaiheessa lienee jo selvää, että edellä mainittu pato tosiaan murtuu. Kirjailija on ottanut joitain vapauksia kärjistääkseen tilannetta vieläkin pahemmaksi kuin todellisuudessa olisi odotettavissa, mutta myös lähestymiskulma on erilainen. Niemi kuvaa tapahtumia seitsemän ihmisen silmin, joiden kertomukset vuorottelevat vähä vähältä kappale kerrallaan. Tapa on erittäin onnistunut, ja jännitys pysyy yllä aivan viimeisille sivuille saakka. Katastrofikirjan kohdalla kun ei kenenkään kohtalo ole ennalta mitenkään selvä, kenenkään ei "tarvitse" olla hengissä loppuratkaisua tai jatko-osaa varten. Niinikään surkea kohtalo tai säälipisteetkään eivät riitä pelastamaan ketään.

Käsitellyt henkilöt on valittu kiinnostavasti kuvaamaan sitä, miten eri tavoin ihmiset toimivat hädän hetkellä. Joku ottaa asiakseen pelastaa oman nahkansa hinnalla millä hyvänsä, toinen haluaa edesauttaa yhteistä hyvää pelastamalla muita ja kolmas yrittää saada tilanteesta henkilökohtaista hyötyä. Joku sivuhenkilö taas jaksaa nillittää naapurin ikkunaruudun rikkomisesta, vaikka koko talo tuleekin huuhtoutumaan veden mukana tiehensä muutaman tunnin kuluessa.

En yhtään ihmettele, että tämän julkaisemisen jälkeen on Ruotsissa patoturvallisuuteen ja pelastussuunnitelmiinkin panostettu aivan uudella innolla. Kirja jättää hienostelut väliin ja vie lukijan kylmästi mukanaan.

Maarit Verronen: Varjonainen

Maarit Verronen: Varjonainen 

Kansi: Markko Taina 

Tammi 2013 

Sivuja: 219 

Aiemmin olen lukenut Verroselta kaksi novellikokoelmaa ja kaksi romaania, ja kaikki ovat olleet hyviä. Senpä vuoksi tuorein kirja meni minulla heti kirjastossa varaukseen, kun siihen mahdollisuus avautui.

Kirja alkaa päähenkilö Ainon hypätessä Tallinnassa jäniksenä autolautan kyytiin. Vaikka sitä ei kerrotakaan, niin laivan nimi on mitä ilmeisimmin Estonia ja ajankohtana syyskuun 27. päivä vuonna 1994. Ainolla ei ole passia tai kelvollista henkilöllisyyttä, mutta hänellä on halu päästä Suomeen tai Ruotsiin ja jonkinlainen suunnitelmakin on tullut laadittua. Suunnitelmaan ei kuulu laivan uppoaminen, mutta ei se loppujen lopuksi paljon haittaakaan, sillä merestä toiselle matkustajalaivalle pelastuttuaan hän on pääsemässä näppärästi Suomen kamaralle.

Sitä ei helposti tule ajatelleeksikaan, miten hankalaa voi olla ilman henkilöllisyyttä. Moni ovi on silloin suljettuna. Kelvollisen henkilöllisyyden hankkiminen ei myöskään ole aivan mutkatonta, etenkin jos haluaa pitää taustansa pelkästään omana tietonaan.

Kirjan juonena on siis se, miten asiat voivat mennä jos joutuu aloittamaan aivan tyhjästä. Mukana on vain yllä olevat vaatteet ja se mitä pään sisältä löytyy. Minä ainakin olen joskus mietiskellyt, millaista tuollainen aivan tyhjästä aloittaminen voisi olla, ja siihen Verronen kertoo oman näkemyksensä. Mielenkiintoisia kysymyksiä nousee esiin sen myötä, kun elämässään on päässyt alkuun ja se mitä on ehtinyt saavuttaa, onkin yhtäkkiä uhattuna. Tavallaan voisi ajatella, että silloin on vaarassa menettää kaiken, sillä jäljelle ei enää jäisi kuin terveys ja vapaus, joka sekin olisi jatkuvasti uhattuna. Pienetkin asiat tulevat silloin suhteellisesti arvokkaammiksi. Toisaalta tässä nähdään myös yksi merkitys sille vanhalle tokaisulle, että on lottovoitto syntyä Suomeen.

Minä pidin tästä kirjasta kovasti. Aihe on niin kiinnostava, että voisin empimättä lukea toisen ja kolmannenkin näkemyksen siitä. Verrosen versio on uskottavuuden puolesta kunnossa. Ainolla on välillä onneakin, mutta niinhän joillekin aina käy. Huonolla tuurilla hänen tarinansa olisikin päättynyt jo ennen sivua 11.

Viime aikoina on tullut vastaan niin useita hyviä kirjoja, että alkaa tuntua jo lattealta todeta haluavansa lukea lisääkin saman kirjailijan tuotantoa. Mutta ei voi mitään, niin se vain on!