Lionel Salem: Kauneimmat matemaattiset kaavat

Lionel Salem, Frédéric Testard & Coralie Salem: Kauneimmat matemaattiset kaavat

Art House 2000, 143 sivua.

Hreathemuksen blogissa oli täsä kirjasta arvostelu vastikään, ja kuulosti innostavalta, että matematiikasta ja vieläpä kaavoista kertova kirja sai niin hyvän vastaanoton. Tulin hakeneeksi sen eilen kirjastosta kotimatkallani tarkoituksena lukea jossain vaiheessa. Tänään koittikin tilaisuus vilkaista kirjaa hieman, mutta vilkaisu venyikin saman tien kirjan loppuun saakka. Nyt täytyy sanoa, että venyminen ei tarkoita ajallisesti paljoakaan, sillä koko rupeama mahtui helposti pariin tuntiin. Kirja on siis hyvin nopealukuinen, eikä sitä oikein hidasta muu kuin se, jos kaavoja alkaa paperin ja kynän kanssa itse pyöritellä.

Omaan lukukokemukseeni vaikutti voimakkaasti se, että kaikki esitellyt "kaavat" olivat entuudestaan tuttuja (kaavat lainausmerkeissä siksi, että kaikki esiteltävät asiat eivät ole pelkkiä kaavoja). Selvästikään en aivan osunut kohdeyleisöön, joka näyttäisi pikemminkin olevan sellainen, joka ei ole opinnoissaan matematiikkaan törmännyt. Lukiomatematiikka riittää oikein hyvin lähtötasoksi, ja laajasta matikasta on kernaasti saanut jo unohtaa ison osan.

Arvelen kirjan kuitenkin löytävän yleisönsä, kunhan se yleisö vain rohkaisee mielensä eikä anna matematiikan sanana tai aihepiirinä säikyttää. Kirjassa riittää kaavoja niillekin, jotka ovat unohtaneet koulumatematiikan aivan kokonaan, ja ansioksi on laskettava erityisesti se, että kaikille kaavojen osille on pyritty mahdollisuuksien mukaan löytämään konkreettiset ja helposti käsitettävät vastineet.

Minä en innostunut tästä niin paljon kuin Hreathemus, mutta se tosiaan johtui lähinnä siitä, että asia oli jo kauttaaltaan tuttua. Joskus vuosia sitten, vaikkapa yläasteikäisenä, olisin todennäköisesti ollut tästä aivan haltioissani ja ahminut sen saman tien useampaankin kertaan.

PS. Kuten otaksuinkin, se Eulerin identiteetti jäi edelleen kauneuskilpailun voittajaksi :)

Jan Guillou: Pahuus

Jan Guillou: Pahuus

WSOY 1996, 338 sivua.

Ensimmäiseksi täytyy esittää kiitokset Sonjalle siitä, että sai minut kiinnostumaan tästä kirjasta. Näköjään se löytyy Keskisuomalaisen 100 kirjan listaltakin, mutta tuskin olisi päätynyt luettavakseni ilman sopivasti julkaistua arvostelua. Verenhimon luettuani olin jo aika varma, että siinä olisi paras kirja jonka tänä vuonna luen, mutta haastaja tulikin vastaan heti ensimmäisen kulman takaa.

Erik on 14-vuotias tukholmalaispoika, jonka sadistinen isä pahoinpitelee tätä päivittäin. Poika on oppinut kestämään kipua ja koulussa tullut taitavaksi tappelijaksi. Liiankin taitavaksi, sillä taito on tuonut hänen rystysensä täyteen etuhampaiden jättämiä arpia ja koulujengin johtajuuden. Jengin sorruttua ylilyöntiin Erik erotetaan koulusta ja hänen äitinsä lähettää pojan isältä turvaan yksityiskouluun. Erik päättää jättää väkivallan taakseen, mutta eliittikoulussapa vallitsevatkin aivan omanlaisensa säännöt. Eteen tulee vaikea tilanne, kun opettajat sulkevat silmänsä jatkuvalta simputukselta, ja puolustautuminenkin on tehty mahdottomaksi. Ainakin melkein...

Pahuudessa on paljon väkivaltaa, mutta läpi koko tarinan Erik yrittää sitä välttää viimeiseen saakka. Loppujen lopuksi kirjassa on kyse paljon muustakin kuin yksityiskoulun idioottimaisesta simputusperinteestä. Koulu on helppo nähdä yhteiskuntana pienoiskoossa, jossa epäoikeudenmukaisuuden ilmiöt nousevat esiin puhtaimmillaan. Millaisia keinoja nuoremmilla oppilailla on olemassa, jos säännöt on laadittu pitämään vain vanhimpien puolta? Ei ole suuri yllätys, että Gandhin nimi tulee esiin poikien pohtiessa ratkaisujaan. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Gandhin väkivallaton kapina olisi toiminut, mutta se vaatisi taakseen kokonaisen "kansanliikkeen", eli tuen nuorten oppilaiden enemmistöltä.

Vaikka kirja onkin omaelämänkerrallinen, mikä on ikävä kuulla, se sisältää myös yhteiskunnallista kritiikkiä. Ei liene sattumaa, että simputtajat kuuluvat siihen yhteiskuntaluokkaan, joka on tottunut saamaan kaiken valmiina. Käskemään, komentamaan, johtamaan. Olemaan vallassa. Valta turmelee, ja kun valta siirtyy isältä pojalle, niin turmeluskin juurtuu syvälle. Yksityiskoulu esitetään ilmapiiriltään niin vastenmielisenä paikkana, ettei sinne voi edes haluta muut kuin sellaiset, jotka on pienestä pitäen sellaiseen kasvatettu.


Pahuus on väkivaltainen kirja. Jos väkivallasta lukeminen tuntuu ylitsepääsemättömältä, niin tämän kirjan voi jättää väliin. Muussa tapauksessa sitä ei todellakaan tule jättää väliin vaan hankkia käsiinsä ja laittaa saman tien lukupinonsa päällimmäiseksi.  Lopussa lukija palkitaan katarsiksella, joka jo yksinään riittäisi lukemisen motiiviksi.

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo

Teos 2011, 385 sivua.

Kauhu on ollut blogissani tyystin tuntematon kirjallisuuden laji. Oikeastaan minulle tuli yllätyksenä se, että vakikirjastossani Malmilla oli oikein oma hyllynsäkin sitä varten, niin vähän se on minua kiinnostanut. 80-luvun lopulla luin innokkaasti Yöjuttu-lehtiä, joiden tarinat seurasivat ainakin yhdessä vaiheessa jonkinlaista jatkumoa. Tuolloin varhaisteininä ne maistuivat oikein hyvin, mutta fanitus ei kestänyt kovin kauaa. Sen rupeaman jälkeen olen lukenut jonkun yksittäisen Stephen Kingin, enkä muuta. Edellä mainitusta huolimatta olin myyty saman tien, kun Marjis Verenhimosta bloggasi.

Nykyaikaiset siloposkiset teinivampyyrit eivät ole jaksaneet herättää kiinnostustani edes sen vertaa, että tietäisin tuota edellistä lausetta enemmän, mistä niissä on kyse. Verenhimo on kokoelma suomalaisia vampyyrinovelleja, joissa kaikilla on eri kirjoittaja. Suurin osa nimistä oli minulle outoja, mutta mukana on myös tuttuja kuten Johanna Sinisalo, Miina Supinen, Tiina Raevaara ja Kristian Korppi. Korppi on salanimi, jonka takaa paljastuu sellainen kirjailija kuin Mika Waltari.

Verenhimon tarjoama vampyyrikuva on virkistävän vaihteleva. Eroja on jopa niin paljon, että kaikki eivät edes ime verta, vaan jollain onkin kohteena seksuaalinen energia! Osa tarinoista on kirjoitettu perinteiseen tapaan ihmisten näkökulmasta, mutta toisissa kertoja on vampyyri itse. Jossain ihmiset ovat uhreja, toisissa vampyyrit. Yhdestäkään tarinasta ei tule mieleen mitään sellaista mitä kuvittelisin teinivampyyreissä olevan, ja se lienee hyvä, sillä niiden ystäville on lukemistoa tarjolla muutenkin.

Jos hyvä kirja on sellainen, joka vetää puoleensa lukemaan jatkuvasti ja josta haluaisi lukea yhä uudelleen vielä sen yhden luvun, niin millaiseksi tulisi luonnehtia sitä kirjaa, josta tulee jo ensimmäisen kolmanneksen kohdalla huoli, että mistä tätä saa lisää?

Haluan vielä mainita yhden yksityiskohdan, kun satuin lukemaan kirjaa viikonloppulomalla Oslossa. Jussi Katajalan novellissa Korpin silmät kaiken näkevät oli tärkeässä osassa luuranko, joka oli lainattu Kansallismuseoon Oslon Kulttuurihistoriallisesta museosta. Koska hotellini sattui olemaan aivan ko. museon vieressä, niin piti käydä paikan päällä tarkistamassa, olisiko siellä mainittua luurankoa. Ei ollut, joten kannattaa olla varuillaan, etenkin pimeän aikaan ;)

Jos antaisin tähtiä, niin tässä olisi viitosen kirja. Osui ja upposi!