Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautala: Kuokkamummo
Tammi 2014
Sivuja: 328

Vuoden viimeinen kirjani osuu kauhun alueelle. Kirja tuli valittua sattumalta ja pitkälti kansikuvan perusteella, kun etsin kirjaston kokoelmista Kindleeni luettavaa. Hautala on minulle uusi nimi, eikä ennakko-odotuksia ollut oikeastaan ollenkaan. Sen vuoksi olikin hyvin mieluisaa huomata, että tämähän oli ihan oikeasti pelottava!

Tarinan keskiössä on vaasalainen urbaanilegenda lapsia tappavasta mummosta. Mikäli tällainen legenda on oikeasti olemassa, niin aina vain parempi. Mummo asuu meren rannalla, saaressa olevassa vanhassa huvilassa. Kaikki tietävät, että saareen ei saa mennä. Miksei, kukaan ei tiedä, mutta sinne ei vain mennä.

Hautalan kerronta toimii aivan loistavasti. Nykypäivän ja takaumien välillä vaihdellaan juuri sopivasti, ja asioita paljastuu lisää oikeaan tahtiin, jotta lukija pysyy tiukasti kiinni koukussa. Minulle tämä on ensimmäinen kirja Yksin Marsissa jälkeen, joka todella houkutteli lukemaan, ja josta odotin, milloin pääsenkään taas jatkamaan. Ilmiöhän on kaikille lukijoille tuttu, mutta minulle jäänyt turhan harvinaiseksi viime aikoina.

Kirjan pelottavuus ei liity siihen mitä siinä kerrotaan, vaan miten. En tiedä sattuuko Hautala vain osumaan johonkin sellaiseen kohtaan minussa, joka muusta syystä herättää pelottavia muistoja tai jotain, vai onko kyseessä jotain yleisempää. Päätellen siitä, että muutkin ovat maininneet tämän pelottavaksi, arvaan jälkimmäistä. Tuo seikka yksinään riittää syyksi lisätä tämä lukulistalle, sillä kauhua on kyllä hyllymetreittäin, mutta pelottavat kirjat harvassa. Mitäpä muuta tästä tarvitsisikaan enää sanoa?

Nevil Shute: Viimeisellä rannalla

Nevil Shute: Viimeisellä rannalla
Suomennos: Eija Palsbo
Gummerus 1984, alkup. 1957
Sivuja: 303

Kolmas maailmansota on takana. Sen syttymissyy oli jotain melko pientä, mutta joku keksi käyttää ydinasetta ja onnistui siinä niin tehokkaasti, että sai toisen ydinasevaltion ylimmän johdon tapettua. Tähän toiseen valtioon jäi henkiin sotilashenkilöitä, joilla ei enää ollut esimiehiä. Sotilashenkilöt ajattelivat sotilaallisesti ja katsoivat omaavansa niin paljon munaa, että he vastaavat hyökkäykseen samalla mitalla ja antoivat siinä sivussa sille vittumaiselle naapurillekin ansionsa mukaan. Lopputuloksena pommeja räjäytettiin nelisentuhatta ja seurauksena oli radioaktiivinen laskeuma, joka tappoi koko pohjoisen pallonpuoliskon. Etelässäkään ei tarvinnut olla huolissaan, sillä olisi vain ajan kysymys, milloin hekin saisivat oman osuutensa, ja kirjan alussa sitä aikaa oli jäljellä reilut puoli vuotta.

Vaikka laajan ydinsodan syttymistapa onkin lopulta tässä kirjassa sivuseikka, on se silti kiinnostavasti esitetty. En tiedä, onko ajatus kirjailijan oma vai ei, mutta joka tapauksessa se oli hyvä kirjoittaa auki, niin uskottavalta se kuulostaa.

Jo sillä, että yksittäinen ihminen saa tietää vääjäämättömän kuolinaikansa, on kiinnostavia seurauksia. Kun sama koskeekin kerralla ihan kaikkia ja aikakin on yhteinen, ovat myös seuraukset aivan erilaisia. Esimerkiksi raha menettää merkityksensä yksittäiselle ihmiselle, jos hän ei kykene sitä käyttämään, mutta se säilyttää silti arvonsa. Silloin kun maailma loppuu kaikille samalla kertaa, menettää raha merkityksensä lisäksi myös arvonsa. Toisaalta esimerkiksi polttoaineiden arvo kohoaa tuntuvasti, sillä niitä tarvitaan loppuun asti, mutta niiden tuottamiseen ei välttämättä löydy motivaatiota.

Kirjassa monet ihmiset käyttäytyvät irrationaalisesti, esim. istuttamalla puutarhaansa hyötykasveja, joiden sato on korjattavissa aikaisintaan puoli vuotta heidän kuolemansa jälkeen tai aloittamalla monivuotisen opiskelun, joka tulee keskeytymään jo ensimmäisellä lukukaudella. Jokainen voi itse miettiä, miltä tuollainen toiminta itsestä kuulostaa. Minulle siitä tulee mieleen sisukkuus, jolla koetetaan sanoa vastoinkäymisille, että "tiedän, etten voi kohtalolle mitään, mutta en anna sen puuttua omaan elämääni hetkeäkään aiemmin kuin on pakko." Ihmiset eivät halua olla kohtalon orjia vaan nauttia vapaudestaan niin kauan kuin sitä kestää, ja sitä vapautta voi ilmentää tekemällä jotain, missä ei edes voi päästä maaliin.

Vapautua voi myös järjen kahleista. Jos tietää joka tapauksessa kuolevansa pian, voi ajatella valitsevansa itse kuolintapansa ja tehdä jotain typerän uhkarohkeaa. Tavallisesti vaikkapa 30% todennäköisyys kuolla tapaturmaisesti tehdessään jotain huimapäistä olisi aivan liikaa, mutta jos elinaikaa onkin jäljellä kaksi viikkoa, niin miksipä ei kokeilla? Ainakin olisi mahdollisuus kokea jotain ainutlaatuista, mitä kukaan ei ole tosissaan tullut edes ajatelleeksi.

Nämä olivat vain joitain esimerkkejä ajatuksista, jotka kirja sai minulle herätettyä. Oikeastaan kirja itsessään oli melko tylsä, mutta sen kuvaamaan tilanteeseen liittyy valtavasti sellaisia piirteitä, joita ei tavallisesti tule ajatelleeksikaan. Kirjailija on kuvannut niistä joitain, mutta lukija osaa takuulla keksiä niitä itse lisää vaikka kuinka paljon. Tarvitsee vain hypätä mukaan siihen ympäristöön ja antaa mielikuvituksen tehdä työtään, vaikka alitajuisesti, jos ei muuten. Siihen melko seesteinen teksti antaakin hyvin tilaisuuden.

Minun mielestäni tämä kirja toimii hyvin juuri sen varassa, mitä kirjailijan ei itse edes tarvitse sanoa. Hän vain tönäisee liikkeelle.

Elina Lappalainen: Pelien valtakunta

Elina Lappalainen: Pelien valtakunta - Miten suomalaiset peliyhtiöt valloittivat maailman
Atena 2015
Sivuja: 308

Kukaan ei ole voinut välttyä näkemästä Angry Birdsejä, niin moneen paikkaan Rovio on ehtinyt niitä levittää. Sen näkyvyyden ja Supercellin menestyksen myötä pelialasta on toivottu Suomeen uutta Nokiaa, joka nostaisi koko kansakunnan lamasta ja siivittäisi huimaan nousukauteen. Tämä kirja kertoo pelialasta Suomessa yleensäkin, sekä esittelee tärkeiden firmojen vaiheita tarkemminkin.

Siinä missä vihaisia lintuja on tuntunut tunkevan ihan joka suunnalta, on Supercellin menestys koko komeudessaan päässyt minulta livahtamaan hieman sivu suun. Toki olen siitäkin kuullut, olihan firman myynnistä taannoin iso juttu uutisissa ja se on ollut esillä muullakin tavalla, mutta sitä en ollut tiennyt, kuinka valtava tekijä rahassa mitattuna Supercell onkaan verrattuna kaikkiin muihin suomalaisiin pelitaloihin yhteensä. Kirjassa olevan jutun perusteella menestys on jopa ansaittua, sillä Supercellin pelien julkaisu vaikuttaa viimeisen päälle harkitulta ja tinkimättömän laadukkaasti tehdyltä. Kun kuvaan yhdistetään myös omistajien kantama yhteiskunnallinen vastuu - eli he eivät ole harjoittaneet minkäänlaista verosuunnittelua vaan maksaneet veronsa kiltisti kotimaahan - alkaa koko firma kuulostaa kaikin puolin aivan esimerkilliseltä. Siinä valossa ei tuntuisi yhtään pahalta, jos Supercellejä saataisiin tehtyä lisää ja kaikki muutkin haluaisivat toimia samalla tavalla.

Pelitaloja on tietysti paljon muitakin kuin edellä mainitut kaksi, ja suuri osa niistä oli minulle ennestään tuntemattomia. Tässä yhteydessä on mainittava, etten ole pelaillut paljonkaan, aivan viime aikaisia mobiilipelejä lukuun ottamatta. Esim. PC-pelit ovat kokonaan tuntematonta aluetta, ja sen myötä myös vanhimmat pelitalot ovat minulle ihan uusia nimiä.

Läpi koko kirjan minulle välittyi käsitys siitä, että kaikki suomalaiset haluavat tehdä laadukkaita pelejä. Se kuulostaa ilahduttavalta, sillä huonosti tehtyä softaa ei tarvitakaan yhtään lisää. Liittyykö tähän laatupyrkimykseen jotain tyypillisen suomalaista, jää epäselväksi, sillä kyse voi myös olla siitä, että ainoastaan ne yritykset ovat selvinneet hengissä, jotka ovat panostaneet laatuun.

Mielestäni kirja antoi hyvän kokonaiskuvan suomalaisesta peliteollisuudesta. "Mielestäni" siksi, että en tunne alaa riittävästi tietääkseni edes sitä, jos jotain tärkeää puuttuisikin. Kirjan välittämä kuva on kuitenkin eheä. Kiinnostavuudessa tämä kirja jää kauas Lappalaisen Syötäväksi kasvatettujen taakse, mutta se johtuu pelkästään aiheesta, ei siitä miten sitä on käsitelty. Kuvaus peliyhtiöistä liittyy väistämättä erinäisten yritysten historiikkeihin, ja sellainen on pidemmän päälle kiinnostavaa vain jos tuntee palavaa innostusta juuri sellaiseen tai jos yrityksiin liittyy jotain itsessään kiinnostavaa.

Jos suomalaiset peliyhtiöt ovatkin valloittaneet maailman, niin kamppailu etenkin mobiilipeleissä on armottoman kovaa. On kiinnostavaa nähdä, miten siinä pärjätään jatkossa.