Pekka Manninen: Kiimakangas
Kansi: Kirsi Kujansuu
WSOY 2010
246 sivua
ISBN: 978-951-0-35651-7
Eletään 1920-lukua, ja yhteiskunta on vahvasti leimautunut punaisiin ja valkoisiin. Lääketieteen opiskelija Johannes Smultter soti valkoisten puolella ja hänen veljensä Antti punaisten. Johannes nauttii elämästään: hän kirjoittelee runoja ja mainostekstejä, tekee rahaa pörssissä ja haaveilee poliittisista attentaateista. Etsivä Keskuspoliisi osoittaa myös kiinnostusta häntä kohtaan, mutta syynä ei ole Johannes itse vaan tämän eksä Gitta.
Kiimakankaan kylä astuu kuvaan Johanneksen ryhtyessä tutkimaan suomalaisten kallonmittoja Pohjanmaalla, tarkoituksena todistaa sikäläisten olevan ylvästä arjalaista sukujuurta eikä jotain alempaa. Kylään liittyy jotain erikoista, sillä siihen liitetään paikkakunnalla erikoinen tarina eikä sitä näytä edes löytyvän kartalta, vaikka kaikki sen sijainnin tietävätkin.
Jos edellä kuvattu ei kunnolla muodosta selkeää juonta, niin olen onnistunut kuvauksessani hyvin, sillä Kiimakankaan juoni on melko epäselvä. Anttiin tuntuu liittyvän jotain epämääräisen salaista, mikä lopulta selviääkin aivan viime sivuilla. Mitään dekkarimaista kirjassa ei silti ole, sillä Antin hahmoa kohtaan ei luoda pakottavaa tiedonjanoa, vaan pikemminkin hän vain häilyy melko epäselvänä.
Päähenkilö Johanneskaan ei herätä liiemmin sympatioita. Hän viettää mukavaa elämää tuntematta moraalista katumusta, vaikka sattuisikin rikkomaan erinäisiä sääntöjä vastaan. Hän haaveilee urasta Suomen johtavana frenologina, ja muutenkin kuvitelmat ovat samoilla linjoilla.
Johanneksen jonkinasteinen vastenmielisyys ei ole sattumaa, vaan hän antaa kasvot orjakapinan valkoiselle voittajalle, sille yleviä iskulauseta hokeneelle ylioppilaalle, joka on taistellut isänmaan ja oikeuden puolesta. Ja sitten kun hän on taistelunsa voittanut, niin mitä hänestä on tullut? Jotain puhdaspiirteisen ylevääkö, jonka puolesta kannatti uhrata ja uhrautua? Tuskin.
En tykästynyt tähän yhtä paljon kuin Peiliin, mikä osittain johtuu siitä, että luulin etukäteen kirjan olevan jotain muuta, kertovan voimakkaammin kahtiajakautuneesta yhteiskunnasta. Samaten pidän selkeydestä. Jos olisin lukenut tämän ensin, olisi Peili saattanut jäädä väliin kokonaan.
Hyvä bloggaus siinäkin mielessä, että Mannisen Pekka on minulle täysin lukematon.
VastaaPoistaJos päätät joskus Mannista kokeilla, niin minä suosittelen Peiliä pikkuisen enemmän kuin tätä.
Poista