Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Nyt on jälleen klassikon vuoro. Muistaakseni Helsingin Sanomien klassikkoautomaatti ehdotti tätä alun perin, ja minun on ollut määrä lainata se ties kuinka kauan, mutta en ole kuitenkaan vaivautunut sitä varaamaan. Koska kirjan on halunnut lukea joku muukin aina samaan aikaa, pääsi se vuoroon vasta nyt, kun hyllyssä pilkotti halutun opuksen selkä.

Kirja alkaa Venäjän kirjallisuuden professorin osuudella, jossa kerrotaan Gogolin vaiheista kirjailijana ja hänen merkityksestään. Koska hänen nimensä on niin tuttu, niin oli yllätys, että tämä on hänen ainokainen romaaninsa. Itse kirjailijasta en aio mainita enempää, sillä sen kaltaista faktatietoa löytää paljon paremmin jostain muualta.

Tämän mainitaan olevan ensimmäinen suomennos, peräisin vuodelta 1882. Suomentajan persoona on kiinnostava, sillä hänen mainitaan kääntäneen ansiokkaasti kirjoja useista eri kielistä, mikä ei liene vallan yleistä. Kieli oli aluksi suhteellisen raskaslukuista kaikessa vanhanaikaisuudessaan, ja silmäkin tahtoi turhan kärkkäästi tarttua seikkoihin, jotka nykyään olisivat kielioppivirheitä.

Tarinan juoni kuuluu kaikessa lyhykäisyydessään näin: paikkakunnalle saapuu erityisen miellyttävä muukalainen Tshitshikow, joka haluaa tutustua kaikkiin kaupungin virkamiehiin ja tärkeisiin ihmisiin. Sen jälkeen hän alkaa kiertää kylissä ostamassa kuolleiden maaorjien sieluja, siis sellaisten, jotka ovat harvoin toimitettavan henkikirjoituksen mukaan vielä hengissä, mutta oikeasti kuolleita. Kukaan ei käsitä, mitä hän voi niillä tehdä, ja yleensä niistä luovutaankin halukkaasti, koska omistaja joutuu maksamaan edelleen veroja. Sinetöityään virallisesti kaupat vietetään juhlat, joiden jälkeen kaupungin ihmiset alkavat ihmetellä Tshitshikowin motiiveja, ja perättömät epäilykset yltyvät yltymistään, kunnes sankarin on pakko lähteä karkuun jotain sellaista, mitä ei ole olemassa muualla kuin ihmisten mielissä. 

Tämä teksti on kopioitu osoitteesta http://kaikenvoilukea.blogspot.fi

Juoni on todellakin kuvailtu tuossa ihan kokonaisuudessaan, eikä mitään sen kummempaa tapahdu. On ilmiselvää, ettei klassikon status ole peräisin ainakaan satumaisesta kekseliäisyydestä. Mistä sitten? Kirjan ja kirjailijan ansiot ovat ihmisluonteen kuvaamisessa. Juoni on oletettavasti laadittukin vain siksi, että sankarilla olisi syy vierailla erilaisissa taloissa ja kirjailijalla siten olisi mahdollisuus maalata kuva erilaisista ihmistyypeistä. Sen hän tekeekin mestarillisesti, ja käsittääkseni Gogolin ansiot ovat nimenomaan siinä. Mainittakoon juonesta vielä se, että Tshitshikowin motiivi sielujen ostolle paljastetaan lopussa, mutta minä en aio sitä kertoa.

Lukiessani Seitsemää veljestä teki suuren vaikutuksen siinä käytetyn kielen rikkaus. Tässä oli jotain samaa, joskin hieman eri tyyppistä. Uskon esipuheen mainintaan suomentajan erinomaisuudesta, mutta silti olisi varmasti antoisaa lukea tämä alkuperäisenä, olettaen tietysti että osaisi kielen kuin äidinkielensä. 

Jos antaisin arvosanoja, niin tämä ei silti saisi järin hyvää. Olen huomannut, että lukunopeuteni korreloi sen kanssa, kuinka paljon kirjasta tykkään. Se onkin järkeenkäypää, sillä jos tykkään teoksesta, haluan lukea sitä innokkaammin, ja lukukertojen pituus kasvaa. Tämän luin kovin monessa pätkässä, eivätkä rupeamat olleet kovin pitkiä. 

Yhtään väheksymättä tämänkään kirjan klassikkoasemaa, olisi hyvä, jos näiden yhteydessä olisi jo valmiiksi maininta siitä, mikä on se ansio, jolla asema on saavutettu. Minua kiinnosti alun perin juoni, mutta näin jälkikäteen en tietenkään sen vuoksi kirjaa lainaisi.