sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas 
Suomennos: Antti Autio 
Kansi: Jenni Noponen 
Gummerus 2013
Sivuja: 440 


Fraktaaliruhtinas on Rajaniemen scifi-trilogian keskimmäinen osa. Muistan pitäneeni ensimäisestä osasta Kvanttivaras, jossa vaikutuksen teki erityisesti teknologinen maailmankuva kaikkine nano- ja kvanttiteknologioineen, mielensiirtoineen ja virtualisoituine elämineen. Suurimpana miinuksena pidin silloin runsaasti käytettyä erikoissanastoa, jolle tuli kyllä selitys kirjan mittaan, mutta monin paikoin vasta parisataa sivua liian myöhään. Tällä kertaa ajattelin pitää pienen pikakertauksen ja lukaista wikipediasta löytyneen sanaston äkkiseltään läpi ennen lukemisen aloitusta, mutta sepä olikin poistettu. Ainoastaan henkilöistä oli jotain tietoa, mm. siitä mistä jotkut nimet ovat alun perin lähtöisin, mutta entuudestaan tuntemattomien hahmojen osalta tällainen opiskelu ei ole kovin hedelmällistä.

Kvanttivaras alkoi sillä, kun päähenkilö Jean Flambeur oli vangittuna dilemmavankilaan. Hänet oli passittanut sinne Sobornostjumala Matjek Chen. Fraktaaliruhtinaassa matkustetaan Maahan, sillä sieltä on määrä löytyä tarkasti piiloon kätketty gogolkopio Chenistä lapsena, jonka sieppaamalla on jotenkin mahdollista päästä hyökkäämään nykyisen Chenin kimppuun. Kuulostaa aika epämääräiseltä, ja niin se valitettavasti onkin. Matkan varrella tapahtuu moninaisia asioita, joille kaikille tahto olla yhteistä se, että niihin liittyy edistyksellistä tekniikkaa ja toisaalta se, että lukijalla on vaikeuksia pysyä kärryillä niden merkityksestä juonen kannalta. Monessa kappaleessa käy niin, että seurataan tapahtumia kuin ulkopuolelta tapittaen, ja vasta lopussa kerrotaan, mitä se oikein merkitsikään. Onneksi kerrotaan edes lopulta, mutta kappaleen alkupuoli olisi paljon mielekkämpi lukea jos käsitys olisi jo valmiiksi.

En voi kieltää sitä, etteikö Rajaniemen laatima teknologinen visio olisi kiehtovaa luettavaa. Nyt kuitenkin tulee väistämättä mieleen, että onko se jopa kirjan tärkein anti ja "päähenkilö"? Juoni ei missään nimessä yllä yhtä kiinnostavaksi, etenkään kun sitä lukee tavallaan väärinpäin kirjoitetuissa palasissa.

Olisin ehdotomasti kaivannut sanastoa tähänkin, ja eritoten kuvittelen sellaista kaipaavan lukijan, jolta ensimmäinen osa on jäänyt kokonaan lukematta. Oma suositukseni onkin, ettei kannata edes yrittää lukea tätä ilman Kvanttivarasta. Mikä on syynä sanaston puuttumiselle? Onko tarkoituskin pitää tekniset käsitteet enemmän tai vähemmän hämärän peitossa? Jotenkin olen siinä käsityksessä, että kirjailija on niitä harkinnut niin tarkasti, ettei sen puolesta pitäisi olla salailun tarvetta.

Jälkimaku jäi hieman ristiriitaiseksi. Toisaalta lukukokemus oli mikä oli, mutta toisaalta tiedän, että jos lukisinkin kirjan heti perään uudestaan, saisin siitä selvästi enemmän irti. Uudelleen lukemisen vaatimus sotii kuitenkin omaa lukijafilosofiaani vastaan, joten siihen en ryhdy ja joudun jättämään kokemukseni siksi mikä se nyt on. Sekin tulee mieleen, että mikä on kustannustoimituksen osuus, olisiko näihin seikkoihin pitänyt puuttua vai onko ne tarkoituksella jätetty silleen? Varmasti on niinkin, että jos kustannustoimittaja tekee työtä kirjailijan kanssa, niin kirjan termit ja tapahtumat tulevat hänelle niin tutuiksi, ettei enää ole käytettävissä sitä ensikertalaisen lukijan kokemusta.

Arvelen lukevani aikanaan vielä trilogian viimeisenkin osan. Pienoisena toiveena on, että siinä solmitaan yhteen vielä lankoja, jotka nyt ehkä jäivät tuuleen avoimina lepattamaan.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Jussi Siirilä: Teräsrinta

Jussi Siirilä: Teräsrinta 
Kansi: Camilla Pentti 
Gummerus 2006
Sivuja: 248 

Tässäpä seuraava kirja telkkarin takaa. En jaksa enää muistaa mistä kirja on pinoon tullut, mutta Ison auton tuntu innoitti sen nyt lukemaan.


Seppo Teräsrinta on piirun vaille nelikymppinen kolmannen polven suojelupoliisi. Eniten huomiota hänessä herättää ulkomuoto: pari metriä ja 115 kiloa - silkkaa lihasta. Kesken Englannissa viettämänsä kesäloman Seppo saa jonkinlaisen ahdistuskohtauksen: ei elämä voi olla pelkästään tässä. Eihän hän ole vielä mikään ikäloppu, vaan vasta nuori mies, jonka parhaat vuodet ovat kaikki edessä päin. Siispä luontevin tapa toimia on jättää avopuoliso nukkumaan, pakata reppuunsa passi ja pari paitaa ja hypätä parvekkeelta alla odottavaan ruusupensaaseen.

Loman loputtua töissä odottaa tärkeä tehtävä: tutkittavana ovat kuuluisan entisen vesipalloilijan DDR-yhteydet. Innostavuutta lisää huomattavasti se, että juttuun liittyy myös Sepon isä, jonka kanssa hänellä jäi lapsena asioita kesken. Tarinan edetessä kaivaudutaankin hiljalleen yhä syvemmälle Sepon omaan menneisyyteen.

Minulle tuli tästä vahvasti mieleen Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat. Molemmissa on vähän samantapaista kohellusta, mutta Siirilä kykenee kirjoittamaan huumoria myös ilman ylikorostunutta ruoansulatuskanavan loppupään käyttöä. Hihittelin moneen otteeseen Teräsrinnan edesottamuksille, eli minuun se komiikka upposi hyvin.

On kuitenkin syytä korostaa, ettei kirja ole pelkkää huumoria. Ulkokuoreltaan Seppo on nimensä mukainen. Alussa hän kuvittelee olevansa sitä myös sisältä, mutta joutuessaan kohtaamaan menneisyytensä uudestaan hän joutuu myös näkemään, mitä omasta sisimmästä löytyy.

Tämä kirja toimi oikein mukavasti, ihan kirjaimellisesti. Minulle olisi riittänyt lukemisperusteeksi jo ne kohdat jotka saivat nauramaan, mutta tarina toi mukanaan myös yllätyksiä ja kokonaisuus on muutenkin hyvä. Lisää Siirilää minulle, kiitos!


tiistai 19. maaliskuuta 2013

Päivi Alasalmi: Vainola

Päivi Alasalmi: Vainola 
Kansi: Heikki Kalliomaa 
Gummerus 1996 
Sivuja: 252 

Tämänkertainen kirja löytyi luettavaksi telkkarimme takaa. Kyse ei ole aivan niin jännittävästä löydöstä kuin äkkiseltään voisi kuvitella, sillä minulla ei ole lainkaan varsinaista kirjahyllyä, vaan lukuvuoroaan odottelevat kirjat ovat ihan oikeasti pinossa tv-tasolla. Koska en myöskään ole järin viitseliäs pitämään sitä pinoa siistissä järjestyksessä, on se työnnetty tv:n taakse enimmiltä katseilta piiloon. Sikäli tuo ensimmäisen lauseen toteamus pitää paikkansa melkeinpä kaikkien kirjojen kohdalla, joita en ota oikopäätä lukuvuoroon.

Kaksi aiemmin lukemaani Alasalmen romaania (Onnellisia ihmisiä ja Tuo tumma nainen) ovat olleet varsin positiivisia kokemuksia ja niiden innoittamana olen Vainolankin uskaltanut ostaa kirjaston poistomyynnistä.

Laura Auer on noin 25-vuotias nainen, joka on varsin lyhyen tutustumisen jälkeen mennyt naimisiin yli 60-vuotiaan, rikkaan kartanonisännän Lauri Vainolan kanssa. Laura kertoo hieman päiväkirjamaisesti päivä kerrallaan muutaman viikon tapahtumista, jotka alkavat pariskunnan saapumisesta kartanoon.

Elämä on varsin yläluokkaista. Lauran tehtäviin kuuluu lähinnä edustusvaimona toimiminen, ja muilta osin päivät kuluvat väitöskirjaa kirjoittaessa ja ympäristöön tutustuessa. Valtavassa talossa riittääkin ihmeteltävää kaikkine lukittuine ja kiellettyine huoneineen, ja tokihan kartanonrouvan harrastuksiin kuuluu myös ratsastus.

Tarinan varsinainen ydin rakentuu kuitenkin tuoreen aviomiehen arvoituksellisuudelle. Laura ei tiedä hänen menneisyydestään juuri mitään, ja tietojen hankkiminen tuntuu kovin vaikealta. Sieltä täältä löytyy tipoittain vihjeitä, joiden merkityksen Laura tulkitsee parhaaksi katsomallaan tavalla. Vähitellen kokonaisuus alkaakin muodostua yhä pelottavammaksi.

Lukija alkaa väistämättä jossain vaiheessa epäillä, onko Laura harkinnut tapahtumien merkitykset aivan kohdilleen, vaikkei tiedäkään yhtään häntä enempää. Tämä korostaa sitä, miten vahvasti pelko on lähtöisin kunkin omasta päästä. Yllätyksellisyyttä lupaillaan jo kirjan takakannessa, ja sitä tosiaan on luvassa! Keneen tässä oikein pitäisi luottaa...?

Tämä on hienosti laadittu kirja. Viittaustensa kautta se vetoaa niin yläluokkaisen kartanoelämän kuin perinteisen kauhulinnamiljöönkin ystäviin, mutta toimii mainiosti myös ihan sellaisenaan. Vahvistaa entisestäänkin käsitystäni Alasalmesta.