Alice Munro: Liian paljon onnea
Tammi 2010, 365 sivua.
Peräänkuulutin taannoin novellikokoelmaa, jossa olisi yli 300 sivua. Liian paljon onnea on sellainen, ja odotin sitä innolla muutenkin kuin pelkän pituuden vuoksi. Tämän on ehtinyt arvostella moni jo ennen minua, ja suunnilleen jokainen blogimerkintä on vain lisännyt intoani. Onneksi kirjaston varausjonot eivät ole loputtomia, vaikka joskus pitkiä ovatkin.
Edellisestä bloggauksestani tuntuu olevan ikuisuus. Ei siitä oikeasti näytä olevan vielä aivan viikkoakaan, mutta se on pitkä aika saada luetuksi kirja, josta on ollut jo pitkään innoissaan ja josta oli lukenut ensimmäiset sata sivua jo edellisen merkinnän aikaan. Tästä voi päätellä, että joko minulla ei ole ollut tilaisuutta lukea niin paljon kuin olisin tahtonut tai sitten kirja ei olekaan vetänyt puoleensa. Molemmat pitävät paikkansa. Jos lukutahti hidastuu merkittävästi normaalista, niin on turha uskotella itselleen, että "olisinhan minä lukenut, mutta kun..." Lukukokemus ei siis yltänyt odotusten tasalle.
Minusta novellikokoelmien kohdalla on muutenkin vaikeaa kuvailla sisältöä, kun yksittäisten kertomusten juoniin on turha puuttua, ellei sitten vain kaiva esille suosikkiaan esimerkiksi. Koska tämä on arvosteltu moneen otteeseen aiemminkin, niin hyppään suoraan pohtimaan, miltä osin jouduin pettymään.
Jos kirjan sivumäärä on novellikokoelmaksi poikkeuksellisen suuri, niin siihen ei ole päästy lisäämällä tarinoiden määrää, vaan ne ovat melko pitkiä. Siinä on minun makuuni ensimmäinen miinus: lähes jokaisen kertomuksen kohdalla tulee mieleen, että asioista kerrotaan nyt liian laveasti. Ihmisten elämää kuvaillaan sieltä ja täältä kaarrellen, mikä ei juonen kannalta olisi välttämätöntä. Koska sanon näin, niin ei ole vaikea arvata etten erityisesti syty tästä puolesta. Onhan novelli englanniksi englanniksi "short story", jolloin ei ole tarpeen ehdoin tahdoin tehdä tarinasta vähemmän lyhyttä.
Se on todettava, että useimmissa tarinoissa idea on hyvä sitten kun siihen viimein päästään. Kirjan nimikkotarina tuntuu jotenkin irralliselta, minulle jäi epäselväksi miksi se on näiden muiden joukossa. Eniten mieleeni jäi novelli Lasten leikkiä, joka kuvaisi paremmin koko kokoelmaa: ensin pitkä johdanto, ja lopulta tulee se pointti, jota lukija alkaa jo tarinan edetessä pelätä. Kertomus loppuu juuri oikealla hetkellä, jättäen lukijan ajattelemaan. Tässä on se syy, miksi novelleja kirjoitetaan!
En sano, että tämä olisi ollut huono kirja. Enemmän kyse lienee siitä, että odotukset oli nostettu liian korkealle. Minusta ei tullut kertaheitolla Munron fania, mutta pidän todennäköisenä, että tulen lukemaan hänen tuotantoaan lisääkin myöhemmin.
Mainitsemiani aiempia arvosteluja ovat tehneet ainakin Hanna, anni.m, Susa, Kirjapeto ja Ilse.
Edellisestä bloggauksestani tuntuu olevan ikuisuus. Ei siitä oikeasti näytä olevan vielä aivan viikkoakaan, mutta se on pitkä aika saada luetuksi kirja, josta on ollut jo pitkään innoissaan ja josta oli lukenut ensimmäiset sata sivua jo edellisen merkinnän aikaan. Tästä voi päätellä, että joko minulla ei ole ollut tilaisuutta lukea niin paljon kuin olisin tahtonut tai sitten kirja ei olekaan vetänyt puoleensa. Molemmat pitävät paikkansa. Jos lukutahti hidastuu merkittävästi normaalista, niin on turha uskotella itselleen, että "olisinhan minä lukenut, mutta kun..." Lukukokemus ei siis yltänyt odotusten tasalle.
Minusta novellikokoelmien kohdalla on muutenkin vaikeaa kuvailla sisältöä, kun yksittäisten kertomusten juoniin on turha puuttua, ellei sitten vain kaiva esille suosikkiaan esimerkiksi. Koska tämä on arvosteltu moneen otteeseen aiemminkin, niin hyppään suoraan pohtimaan, miltä osin jouduin pettymään.
Jos kirjan sivumäärä on novellikokoelmaksi poikkeuksellisen suuri, niin siihen ei ole päästy lisäämällä tarinoiden määrää, vaan ne ovat melko pitkiä. Siinä on minun makuuni ensimmäinen miinus: lähes jokaisen kertomuksen kohdalla tulee mieleen, että asioista kerrotaan nyt liian laveasti. Ihmisten elämää kuvaillaan sieltä ja täältä kaarrellen, mikä ei juonen kannalta olisi välttämätöntä. Koska sanon näin, niin ei ole vaikea arvata etten erityisesti syty tästä puolesta. Onhan novelli englanniksi englanniksi "short story", jolloin ei ole tarpeen ehdoin tahdoin tehdä tarinasta vähemmän lyhyttä.
Se on todettava, että useimmissa tarinoissa idea on hyvä sitten kun siihen viimein päästään. Kirjan nimikkotarina tuntuu jotenkin irralliselta, minulle jäi epäselväksi miksi se on näiden muiden joukossa. Eniten mieleeni jäi novelli Lasten leikkiä, joka kuvaisi paremmin koko kokoelmaa: ensin pitkä johdanto, ja lopulta tulee se pointti, jota lukija alkaa jo tarinan edetessä pelätä. Kertomus loppuu juuri oikealla hetkellä, jättäen lukijan ajattelemaan. Tässä on se syy, miksi novelleja kirjoitetaan!
En sano, että tämä olisi ollut huono kirja. Enemmän kyse lienee siitä, että odotukset oli nostettu liian korkealle. Minusta ei tullut kertaheitolla Munron fania, mutta pidän todennäköisenä, että tulen lukemaan hänen tuotantoaan lisääkin myöhemmin.
Mainitsemiani aiempia arvosteluja ovat tehneet ainakin Hanna, anni.m, Susa, Kirjapeto ja Ilse.
