tiistai 22. helmikuuta 2011

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea
Tammi 2010, 365 sivua.

Peräänkuulutin taannoin novellikokoelmaa, jossa olisi yli 300 sivua. Liian paljon onnea on sellainen, ja odotin sitä innolla muutenkin kuin pelkän pituuden vuoksi. Tämän on ehtinyt arvostella moni jo ennen minua, ja suunnilleen jokainen blogimerkintä on vain lisännyt intoani. Onneksi kirjaston varausjonot eivät ole loputtomia, vaikka joskus pitkiä ovatkin.

Edellisestä bloggauksestani tuntuu olevan ikuisuus. Ei siitä oikeasti näytä olevan vielä aivan viikkoakaan, mutta se on pitkä aika saada luetuksi kirja, josta on ollut jo pitkään innoissaan ja josta oli lukenut ensimmäiset sata sivua jo edellisen merkinnän aikaan. Tästä voi päätellä, että joko minulla ei ole ollut tilaisuutta lukea niin paljon kuin olisin tahtonut tai sitten kirja ei olekaan vetänyt puoleensa. Molemmat pitävät paikkansa. Jos lukutahti hidastuu merkittävästi normaalista, niin on turha uskotella itselleen, että "olisinhan minä lukenut, mutta kun..." Lukukokemus ei siis yltänyt odotusten tasalle.

Minusta novellikokoelmien kohdalla on muutenkin vaikeaa kuvailla sisältöä, kun yksittäisten kertomusten juoniin on turha puuttua, ellei sitten vain kaiva esille suosikkiaan esimerkiksi. Koska tämä on arvosteltu moneen otteeseen aiemminkin, niin hyppään suoraan pohtimaan, miltä osin jouduin pettymään.

Jos kirjan sivumäärä on novellikokoelmaksi poikkeuksellisen suuri, niin siihen ei ole päästy lisäämällä tarinoiden määrää, vaan ne ovat melko pitkiä. Siinä on minun makuuni ensimmäinen miinus: lähes jokaisen kertomuksen kohdalla tulee mieleen, että asioista kerrotaan nyt liian laveasti. Ihmisten elämää kuvaillaan sieltä ja täältä kaarrellen, mikä ei juonen kannalta olisi välttämätöntä. Koska sanon näin, niin ei ole vaikea arvata etten erityisesti syty tästä puolesta. Onhan novelli englanniksi englanniksi "short story", jolloin ei ole tarpeen ehdoin tahdoin tehdä tarinasta vähemmän lyhyttä.

Se on todettava, että useimmissa tarinoissa idea on hyvä sitten kun siihen viimein päästään. Kirjan nimikkotarina tuntuu jotenkin irralliselta, minulle jäi epäselväksi miksi se on näiden muiden joukossa. Eniten mieleeni jäi novelli Lasten leikkiä, joka kuvaisi paremmin koko kokoelmaa: ensin pitkä johdanto, ja lopulta tulee se pointti, jota lukija alkaa jo tarinan edetessä pelätä. Kertomus loppuu juuri oikealla hetkellä, jättäen lukijan ajattelemaan. Tässä on se syy, miksi novelleja kirjoitetaan!

En sano, että tämä olisi ollut huono kirja. Enemmän kyse lienee siitä, että odotukset oli nostettu liian korkealle. Minusta ei tullut kertaheitolla Munron fania, mutta pidän todennäköisenä, että tulen lukemaan hänen tuotantoaan lisääkin myöhemmin.

Mainitsemiani aiempia arvosteluja ovat tehneet ainakin Hanna, anni.m, Susa, Kirjapeto ja Ilse.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat

Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat
Huutolaislasten kohtaloita Suomessa
Ajatus Kirjat 2011, 222 sivua.

Huutolaisuus on asia, jota en ollut juuri tiedostanut olleen olemassakaan. Kyseessä on alkeellinen sosiaaliturvan muoto, missä kunnan elätettäväksi joutuneet lapset huutokaupattiin perheiden hoidettaviksi vuodeksi kerrallaan. Se, joka tarjoutui ottamaan lapsen halvimmalla hinnalla, hänet myös sai. Ei ole vaikea arvata, että näiden lasten kohtelu saattoi olla aivan mitä tahansa. Itse kauppatilaisuus, jota kutsuttiin myös orjamarkkinoiden nimellä, oli lapsille luonnollisesti hyvin nöyryyttävä tilanne. Jotkut sentään säästyivät siltä oltuaan liian nuoria ymmärtääkseen mitään. Huutolaiskäytännön kieltävä laki astui voimaan vuonna 1922, mutta toiminta jatkui useissa kunnissa vielä 1930-luvun loppupuolelle saakka. Onko kyse todella samasta kansasta, joka valittaa EU:ssa olevansa liian lainkuuliainen?

Orjamarkkinoihin on koottu yhteensä 25 huutolaislapsen tarinat. Minusta on hieman väärin nimittää Halmekoskea kirjan kirjoittajaksi, sillä toimittaja olisi parempi nimitys. Tarinathan eivät ole hänen omiaan vaan huutolaisten tai heidän omaistensa, ja "kirjoittaja" on koonnut ne yhteen. Tämän seikan huomaa selvästi viimeistään kirjan loppupuolella, kun samoja huutolaisuuteen yleisesti liittyviä asioita kerrotaan jo monetta kertaa.

Tarinat on valittu hyvin. Mukana on monipuolisia kokemuksia, eikä lukijalle tule sellaista tunnetta, että "ai tämä oli taas tämä tarina." Joku on saanut olla koko huutolaisaikansa samassa paikassa, missä häntä on kohdeltu kuin omaa lasta. Joku toinen taas on joutunut vaihtamaan paikkaa vuodesta toiseen, eikä mikään paikka ole muodostunut kodiksi. Kohtelu on vaihdellut hyvin voimakkaasti. Pahimmillaan lapsi on voinut joutua todelliseen orjatyöhön, näkemään nälkää ja niin henkisen, fyysisen kuin seksuaalisenkin väkivallan uhriksi. Yhdistävä tekijä kaikissa tarinoissa on se, että kertoja on koettelemuksistaan huolimatta selviytynyt ja pääsääntöisesti pärjännyt elämässään mukavasti. Tämä on toki itsestään selvää, sillä muutenhan koko tarina olisi jäänyt kertomatta. On surullista ajatella, kuinka moni lapsista ei ole selvinnyt aikuiseksi asti ja kuinka monen elämän huutolaisuus on onnistunut pilaamaan.

Monen tarinan lukemisesta tulee paha mieli, mutta onneksi joukossa on myös valon pilkahduksia. Niitä ovat tarinat, joissa lapsi on ollut hyvissä oloissa koko ajan, mutta toisaalta aika hyvä mieli tulee myös Kallen tarinan yhdestä kohdasta. Hän oli ollut talossa, jonka sadistinen isäntä pieksi häntä nahkavyöllä lähes joka ilta eikä tarvinnut siihen mitään syytä. Rippikoulun päätyttyä Kalle sanoi isännälle: "Jos kerrankin vielä lyöt minua, niin sinä olet laudoissa ja minä raudoissa." "Onko näin?" kysyi isäntä, ja Kalle vastasi, että on. Pahoinpitelyt loppuivat siihen.

Useimmiten huutolaiseksi päätymisen syynä on ollut joko yhden tai molempien vanhempien kuolema. Itsekkyydessään vertaansa vailla ovat kuitenkin ne tapaukset, missä perheen isä on vain päättänyt lähteä pois ja jättää muut oman onnensa nojaan. Onpa sellaisiakin tapauksia, missä lähtijä on ollut vanhemmista ainoa, eli lapset ovat jääneet kotiin keskenään. Kun tähän lisätään vielä se, että sisarukset ovat joutuneet toisistaan erilleen, niin ei todellakaan käy kateeksi.

Jos hyvinvointivaltiota edeltäneiden aikojen olot kiinnostavat, niin tässä olisi tarjolla yksi näkökulma. Kirjallinen anti ei ehkä huimaa päätä, mutta tarinoiden koskettavuus tuskin jättää ketään kylmäksi.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä
Atena 2011, 388 sivua.

Innostuin tästä kirjasta kovasti jo siinä vaiheessa, kun Atena ilmoitti sähköpostilla ilmestymisen lähestymisestä. Odotettavissa olisi pohdiskelua eläinten syömisen eettisistä perusteista, ja se kuulosti kovin kiehtovalta. Myös omat valintani joutuisivat kriittisen tarkastelun kohteeksi.

Kuten odottaa saattaa, Eläinten syömisestä käsittelee aihettaan monelta kantilta. Heti alkuvaiheissa ihmetellään sitä, miksi syömme hyvällä ruokahalulla nautoja, sikoja ja kanoja, mutta emme vaikkapa koiria. Lemmikkieläimiä kohdellaan yleisesti lähes tai täysin perheenjäseninä, ja on ymmärrettävää ettei niitä silloin syödä. Mutta on olemassa suuri määrä muitakin koiria, mutta emme silti pidä niiden syömistä sopivana. Miksi emme? Miksi koira eroaa niin voimakkaasti vaikkapa siasta? Moraalista perustelua kategoriselle kiellolle on vaikea keksiä ilman, että Humen giljotiini samalla viuhahtaa ja toteaa yrityksen turhaksi. (Jos kuka ei jaksa tuohon giljotiiniin tutustua, niin tiivistetysti se sanoo, että "tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä".)

Lopulta eettiset pohdinnat ovat kirjassa vain pieni osa, ja suurimmaksi osaksi siinä käsitellään eläinten tehotuotantoa. Tehotuotanto on juuri sitä, missä eläimet on alistettu pelkiksi teollisuustuotteiksi, ja niiden kohtelu on sen mukaista. Tehokkaassa teollisuustuotannossa on nimensä mukaisesti tehokkuus ja tuottavuus kaikkein tärkein asia, eikä elävien olentojen kärsimys ole seikka, jonka perusteella näistä pyhistä vaatimuksista tingittäisiin. Tehotuotettua broileria kohti on tilaa vähemmän kuin yhden A4-arkin verran, ja näitä lintuja voi olla (ja on) häkeissä monta kerrosta päällekkäin. Sellainenkin seikka on suurelle yleisölle tuntematon, että munijakanat ja broilerit ovat aivan eri lajeja. Broilerit on jalostettu kasvamaan mahdollisimman nopeasti, tyypillisesti ne vastaisivat samaa kuin ihmislapsi painaisi 10-vuotiaana, eli teurastuskunnossa, 130 kiloa, ja se olisi kasvatettu syöttämällä myslipatukoita ja antibiootteja. Munijakanat taas munivat monin verroin enemmän kuin "tavalliset" kanat, eikä niitäkään kannata pitää hengissä vuotta pidempään, sillä sen jälkeen tehokkuus jo kärsii. Mainittakoon vielä, että se tavallinen kana voi elää 20-vuotiaaksi.

Kalkkunat on jalostettu niin sairaiksi, etteivät ne edes pysty parittelemaan, saati sitten lisääntymään. Siat kastroidaan ilman kivunlievitystä, saparot leikataan ja porsaiden hampaat hiotaan, jotteivät stressaantuneet eläimet järsisi toisiaan liikaa. Emakoita pidetään niin pienissä häkeissä, etteivät ne mahdu siellä edes kääntymään. Teurastukseen liittyy seikkoja, joita en ala edes luetella vaan mainitsen vain, että se ei ole kaunista luettavaa. Kaikki kun ei aina suju suunnitelmien mukaan.

Sille, joka ajattelee ettei tuollaista sentään voi tapahtua Suomessa, kerron että kirjassa on oma lukunsa suomalaisia käytäntöjä varten. Itse keksin tasan kaksi seikkaa, joiden perusteella voisi ajatella tilanteen todella poikkeavan kuvaillusta amerikkalaisesta "mallista". Ensimäinen on suomalainen palkkaus. Meillä ei ole niin helppo pakottaa ihmisiä töihin mitättömällä palkalla tekemään mitä tahansa henkensä pitimiksi. Toinen on se, että käsittääkseni maataloutemme toimii joka tapauksessa tukiaisten varassa, joten tehokkuutta ei ole pakko puristaa äärimmilleen. Koska tuotanto tapahtuu joka tapauksessa yhteiskunnan subventioiden varassa, niin se voitaisiin yhtä hyvin tehdä eettisemmin. En sano, että näin olisi, mutta niin voisi olla.

En aio julistaa mitään ohjeita tai kehoituksia siitä, pitäisikö lihaa syödä ja jos, niin millaista. En myöskään kerro mitä itse asiasta ajattelen, koska se ei kuulu kirja-arvosteluun vaan on aivan oma aiheensa. Sen sijaan kehoitan kaikkia pohtimaan asiaa omalla kohdallaan. Jos tuntee kohdallaan tiedon puutetta, niin Eläinten syömisestä tarjoaa sitä lisää ja patistaa ajattelemaan. Valmiita vastauksia sekään ei anna, mikä on minusta tällaisten kirjojen kohdalla hyvä asia.

Suosittelen lukemaan!