Pentti Haanpää: Kenttä ja kasarmi

Pentti Haanpää: Kenttä ja kasarmi - Kertomuksia tasavallan armeijasta 

Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta 1928 

Sivuja: 143 

Vastikään lukemani Noitaympyrän kohdalla oli melkeinpä itse kirjan sisältöä kiinnostavampaa se, miten vaikeaa se oli saada julkaistua. Kentän ja kasarmin jälkeen kukaan ei uskaltanut julkaista Haanpäätä, ja tokihan minun piti itse saada nähdä, mitä oikein piti kirjoittaa joutuakseen sellaiseen asemaan. En ole erityinen armeijajuttujen ystävä, ja ilman tällaista kehystarinaa en varmasti olisi ikinä tätä kirjaa lukenutkaan.

Kenttä ja kasarmi perustuu Haanpään omiin armeijakokemuksiin, ja se tosiaan on mitä lupaakin: inttijuttuja. Nykypäivän mittapuulla en näe niissä mitään erityistä tai merkillepantavaa. Ainoa hauska havainto on se, miten jo Haanpää kertoo urbaania legendaa upseerista, joka on hypännyt ryömimässä olevan sotamiehen selkään kun tämä ei hänen mielestään ole tarpeeksi matalana ja samalla tullut tappaneeksi tämän kun sotamiehen alla ollut kanto on painunut koko miehen läpi. Mahtoikohan juttu olla tuore edes Haanpään aikoina?

Ainoa syy, miksi voin kuvitella kirjailijan joutuvan pannaan tällaisesta kirjasta on se, ettei sitä ole otettu vastaan pelkästään armeijajuttuina, vaan kritiikkinä koko laitosta kohtaan. Siinäkin tapauksessa on nuoren tasavallan itsetunto ollut kovin heikoissa kantimissa, jos tästä on pitänyt hermostua. Voi hyvin olla, että Haanpää on juttunsa kertonut ilman pilkettä silmäkulmassa, mutta rangaistuksensa on joka tapauksessa ollut kova. Tosikoiden mielestä opposition kuuluu näemmä olla hiljaa ja kirjailijoidenkin on opittava vaikka kantapään kautta, ettei totuudenpuhujista pidetä. En nimittäin usko, että kukaan armeijan käynyt pitäisi näitä tarinoita sen kummempina kuin minäkään.

Minusta tämä kirja oli lähinnä kuriositeetti, ja nimenomaan vaikutuksensa vuoksi. Sisällön puolesta arvelen kannattavan kääntää katseet Haanpään muun tuotannon puoleen.

Pentti Haanpää: Noitaympyrä

Pentti Haanpää: Noitaympyrä 

SKS 1994, alkup. 1956 

Sivuja: 161 

Haanpää oli minulle nimenä tuttu, mutta en oikein osannut yhdistää sitä mihinkään. Noitaympyrä on tullut vastaani ainakin Hesarin klassikkoautomaatista, mutta siitä on aikaa jo vuosia. En enää muista mistä Haanpää nyt nousi mieleeni, mutta luettuani Noitaympyrän ilmestyneen vasta reilut 26 vuotta valmistumisensa jälkeen, nousi mielenkiintokin kummasti. Niin, kaikki kielletty kiehtoo, kuten sekin, miksi kirja on aikanaan kielletty. Käsittääkseni mikään virallinen taho ei tätä ole kieltänyt, vaan kustantamot eivät vain ole uskaltaneet ottaa sitä julkaistavakseen.

Noitaympyrän päähenkilö on tukkijätkä Pate Teikka, joka yrittää elättää itsensä kuten parhaiten taitaa ja pohtii siinä sivussa maailmanmenoa. Kirja on siis alun perin valmistunut aivan 1930-luvun alussa, jolloin talous on ollut heikonlaisissa kantimissa. Niinpä Patekin joutuu taivastelemaan sitä, miten työtä ei kertakaikkiaan löydy kaikille, vaikka hakija olisi aivan pätevä ja ahkerakin. Toisaalta jos työtä sattuu saamaan, niin palkka on niin kehno, että työmies saa juuri sillä itsensä pidettyä hengissä, mutta säästöön tai perheen elättämiseksi siitä ei riitä.

Kirjan arkaluonteisuus tulee nopeasti ilmi, kun Pate alkaa pohdiskella ruoan ja varallisuuden jakautumista. Miksi joillekin annetaan yli tarpeen ja toiset joutuvat näkemään nälkää? Miksi jossain päin maailmaa viljaa riittää poltettavaksi asti - kuten hän kuuli jossain tehdyn hinnan nostamiseksi - ja toisaalla sitä ei saada kasvatetuksi tarpeeksi. Miksi köyhät saavat tehdä aina vain lisää lapsia niin paljon kuin lystäävät, vaikkeivät pysty ruokkimaan entisiäkään?

Kirjan kantaaottavuus on ilmiselvää, ja kieltämättä väriltään sellaista, ettei moinen ole noihin aikoihin ollut vallanpitäjien suosiossa. Itse en pidä tippaakaan siitä ajatuksesta, että oppositio saa olla ainoastaan hiljaa tai tulla mukiloiduksi ja kyyditetyksi itärajan taakse, mutta monien suomalaisten mielestä sekin ilmeisesti oli mitä mainioin keksintö. Eikä pelkästään suomalaisten.

Noitaympyrän kirjalliset ansiot kohdistuvat lähinnä Haanpään käyttämään kieleen, joka on eittämättä taitavaa. 80 vuotta näyttää pitkältä ajalta, sillä jouduin etsiskelemään useammankin sanan merkitystä. Tarina ja juoni ei ole kummoinenkaan, lähinnä se on vain olemassa, jotta Teikan elämänvaiheet saadaan sidottua yhteen ja luotua mielikuva siitä, ettei Suomessa ole kaikille työmiehille tilaa.

Haanpää on edelleen kiinnostava kirjailija, vaikken häneen ikihyviksi ihastunutkaan. Ainakin aion vielä lukea häneltä jonkun novellikokoelman, sillä niiden kirjoittajana hänet on mainittu taitavammaksi. Kenttä ja kasarmi olisi jo lainassa, joten yksin tein sen voisi lukeakin. Se kaiketi oli juuri se kirja, jonka perusteella Haanpää joutui pannaan.

Sari Kaarniranta: Miesmarras

Sari Kaarniranta: Miesmarras 

Kansi: Satu Kontinen 

Myllylahti 2013 

Sivuja: 264 

Tämä kirja olisi luultavasti jäänyt minulta lukematta, jos se olisi tullut vastaani jotenkin muuten kuin nyt tuli. Olin juuri pohtimassa, mitä lukisinkaan seuraavaksi, kun ei pinossakaan ollut mitään selkeää valintaa odottamassa. Juuri silloin oli postilaatikossa odottamassa tilaamaton lähetys Myllylahdelta, ja ajattelin, että miksipäs ei. Kirjailijasta en ollut ikinä kuullutkaan enkä todennäköisesti olisi kuvauksen perusteella kirjaa itse valinnut, mutta nyt se vain sattui olemaan paikalla juuri oikeaan aikaan.

Vesa, Jari ja Risto ovat kolme miestä, jotka tapaavat toisensa Pohjois-Suomessa, jonkun lumettoman hiihtokeskuksen liepeillä olevissa lomamökeissä. He kaikki ovat lomailemassa siippojensa kanssa, ja tapaavat nyt ensimmäistä kertaa - senkin suunnittelematta. Miehet ovat suunnilleen samanikäisiä ja jokaisella on elämässään jokin asia pielessä, jonka he haluaisivat muuttaa mutta ovat vain totutelleet tulemaan sen kanssa toimeen.

Mökkinaapureiden tarinat punoutuvat nopeasti kiinni toisiinsa ja miehet joutuvat lopulta kohtaamaan väistelemänsä asiat. Matkan varrella ehditään viettää enemmän tai vähemmän tavallista vuokramökkeilyä, jonka kuvaus on kuitenkin hämmästyttävän mukaansatempaavaa luettavaa. Koska tapahtumat sinänsä eivät ole kovin ihmeellisiä, on kyse pakko olla siitä, että Kaarniranta onnistuu tekstissään osumaan ainakin minun kannaltani juuri oikeaan kohtaan. Kolme kovin erilaista miestä tarjoavat samaistumiskohteen monelle miehelle, vaikka heidän ongelmansa olisivatkin vieraita.

Kirjailija on lähtenyt etsimään suomalaista miestä. Mukana on suuri joukko kliseitä, mutta kuvaus ei ole lainkaan väsähtänyttä, vaan varsin viihdyttävää. Huumori pilkistää mukana läpi koko tarinan, ja minuun sekin upposi. En osaa mainita mitään yksittäistä piirrettä, mikä nostaisi tämän kirjan ylitse muiden, mutta lukukokemus oli mitä mainioin.

Mainio on myöskin se adkejtiivi, joka voisi tulla mieleen jos tästä tehtäisiin elokuva. Hyvät näyttelijät saisivat aikaan hauskan komedian, mutta taidokas elokuvantekijä saisi ympättyä siihen myös sitä vakavampaa puolta,  joka kirjassa on läsnä. Pelkkää huumoria kirja ei suinkaan ole, enkä oikeastaan lähtökohtaisesti ajattele sitä huumoriksi lainkaan, se on vain lisämauste.

Tämä on kirjoittajan toinen romaani, ja minua alkoi kovasti kiinnostaa millainen se ensimmäinen on mahtanutkaan olla.