Jos olenkin valinnut lukemistoani muiden blogien ja kirjaston uutuussyötteiden perusteella, niin tämän kirjan kohdalla siihen ei ollut tarvetta. Kirjaston uutuuksia toki seurasin, mutta kyse oli ainoastaan siitä milloin teos olisi varattavissa. Pulkkisen ensimmäinen kirja
Raja oli niin vakuuttava, että seuraavan ilmestymistä oli syytä odottaa.
Totta (Otava, 2010) on Rajaa kevyempi aihepiiriltään. Minä luultavasti näin sen vähän liiankin kevyenä. Jos kahden edellisen lukemani kirjan aiheena on ollut homosuhde sodan aikana ja lapsen hyväksikäyttö, niin kontrasti hyväosaisten ihmisten "tavallisiin" tapahtumiin nähden on suuri. Jonkun kevyen huumorikirjan jälkeen olisivat tämänkin kirjan tapahtumat näyttäneet ihan toiselta.
Siinä missä Raja käsitteli eettisiä kysymyksiä, on Tottan aiheena sukupolvirajojen yli ulottuvat perheenjäsenten suhteet, kuolema sekä vuosikymmeniä sitten tapahtunut episodi, josta on vaiettu näihin päiviin asti.
Elsa on eläkkeellä oleva professori, jonka sairaus on terminaalivaiheessa. Tarinan kuluessa hän valmistautuu väistämättömään eri ihmisten kanssa, näihin kuuluessa etupäässä miehensä taidemaalari Martin, lääkäritytär Eleonooran ja tyttärentytär Annan. Mukana vilahtavat myös Eleonooran mies Eero, toinen tyttärentytär Maria sekä Annan poikaystävä Matias, mutta nämä ovat vain pienessä sivuosassa. Mitä silloin tehdään kun kuoleman läheisyys on melkein käsin kosketeltavissa, mutta ollaan silti toimintakykyisiä? Silloin tehdään juuri sitä mitä halutaan. Käydään puistossa, mökillä ja uimassa meressä. Muistellaan hyviä muistoja ja eletään niitä hetkiä uudestaan. Tunnelma on välittyy lukijalle saakka hyvin.
Toisen ulottuvuuden nykyhetken lisäksi muodostavat 60-luvulle sijoittuvat kappaleet, joissa pääosassa on Elsan ja Martin perheessä ollut kotiapulainen ja lastenhoitaja Eeva. Hänestä ollaan oltu hiljaa aina näihin päiviin saakka, kunnes Elsa päättää raottaa menneisyyden verhoa Annalle. Lapsenlapset eivät ole hänen olemassaolostaan edes tienneet, ja Eleonoorakin on ollut kovin pieni Eevan aikana. Mikä on ollut vaikenemisen syynä?
Usein kirjoja lukiessani minulle tulee mieleen, että "kyllähän tuollaista kykenisin itsekin kirjoittamaan." Ei suinkaan aina, mutta usein. Tämä kirja ei kuulu siihen usein-ryhmään. Jossain mainittiin kirjan julkaisun myöhästyneen vuodella kaavaillusta, koska kirjailija halusi sitä vielä hioa. Se työ kannatti, sillä teksti tuntuukin viimeistellyltä. Se on sujuvaa ja säilyttää tasonsa läpi koko teoksen. Huomioni kiinnittyi siihen, että aika monessa kohdassa on kuvailtu ihmisiä kirjoitusharjoituksen tapaan. Siten, että katsotaan ihmistä ja mietitään millainen hänen elämäntarinansa on. Nämä kuvailut eivät suinkaan tunnu harjoituksilta, vaan viehättivät minua suuresti. Toisessa tyylillisessä yksityiskohdassa minäkertoja kertoo itseensä liittyviä tapahtumia, joita ei kuitenkaan itse tiedä. Tällainen minäkertojan ja kertojan roolien sekoittaminen oli vielä edellistäkin enemmän minun mieleeni. Tässä pieni esimerkki:
"
Hän huokaisee, painelee selkäänsä. Minä näen hänet vanhana. Menee vielä monta kymmentä vuotta ennen kuin hän kuolee. Hän kuolee valkeiden lakanoiden välissä, kun hänen ihonsa on jo ohut, mutta sitä minä en tiedä."
Jos jotain heikkoa täytyy löytää, niin lukujen alussa joutuu lähes poikkeuksetta miettimään, kuka onkaan kertojan osassa, ja toisinaan se selviää vasta turhan myöhään. Tämä huipentuu sivulla 286 alkavassa luvussa, joka otsikkonsa perusteella sijoittuu vuoteen 1967, mutta ainoan mainitun nimen perusteella minun mieleeni nousi epäilys siitä, onko kyseessä kuitenkin aivan eri ihmiset ja eri aikakin. Jos kellä kirja itsellään on, niin saa mielellään kertoa oman käsityksensä.
Suosittelen.
