tiistai 14. joulukuuta 2010

Herta Müller: Hengityskeinu

Herta Müller: Hengityskeinu
Otava 2010, 291 sivua.


Häpeäkseni on tunnustettava, että ennen tätä kirjaa en olisi edes tiennyt Müllerin saaneen Nobelin viime vuonna. Kirja löytyi Otavan katalookista, mutta käsiini sain sen vasta kirjastosta. Jostain syystä olen aina tuntenut vetoa vankilakuvauksiin, vaikka toivonkin, etten ikinä tule omaamaan omakohtaista kokemusta. Ehkä kyse on siitä, että niitä lukiessa muistuu aina mieleen, kuinka hyvin omat asiat ovatkaan. Tavallaan niistä tulee siis onnelliseksi.

Vuonna 1945 Romanian fasistinen diktaattori Antonescu pidätettiin ja teloitettiin, ja Romania antautui ja julisti yllättäen sodan siihenastiselle liittolaiselleen Saksalle. Neuvostoliitto esitti Romanian hallitukselle vaatimuksen, että kaikkien Romaniassa asuvien saksalaisten tulee osallistua Neuvostoliiton "jälleenrakentamiseen". Niinpä kaikki 17 ja 45 ikävuoden välillä olevat miehet ja naiset kuljetettiin pakkotyöhön Stalinin työleireille. Heidän joukossaan oli mm. Herta Müllerin äiti sekä Oskar Pastior, jonka kokemuksiin kirja perustuu.

Leo on 17-vuotias joutuessaan leirille. Lähtiessään hän ei osaa aavistaakaan mikä edessä odottaa, sillä hän ei ole lähdöstä edes pahoillaan, vaan kaipaa jonnekin pois ahdistavasta pikkukaupungista. Leirille joutujien tulevaisuudenodotuksia heijastaa hyvin se, että he polttavat kamiinassa junavaunuun heitetyt kuivatut vuohet. Ei ole ainuttakaan, joka ei myöhemmin katuisi sitä elämänsä suurimpana typeryytenä samalla kun yrittää keitellä erilaisista rikkaruohoista itselleen edes jotakin syötäväksi kelpaavaa.

Kirjan alkupuolella minua häiritsi se, että leirin tapahtumat eivät vaikuttaneet kronologisilta, vaan kirjailija kuvailee yksittäisiä aiheita irralla toisistaan. Yksi kappale kertoo siitä syödystä rikkaruohosta. Toinen kertoo kaikkialle kulkeutuvasta sementtipölystä. Kolmas siitä, kuinka nälkä on läsnä aina ja kaikkialla. Neljäs surkeista jalkineista. Mutta epäselväksi jää se, miten yksittäinen päivä kuluu. Miten ihmiset jaetaan töihinsä. Mitä jos joku uupuu kesken työpäivän? Onko työssä mitään taukoja? Hengittääkö vartija niskaan jatkuvasti, vai ovatko leiriläiset vastuussa vain työn edistymisestä? Ylipäätään työnjohdosta ei kerrota juuri mitään. Työleirien olosuhteet ja päiväjärjestys ovat varmaankin historiallisesti tunnettu asia, mutta olisi sen voinut tässäkin mainita meitä sivistymättömiä varten. Muutama lause sinne tänne levitettynä olisi hoitanut asian hienosti.


Oikeastaan koko kirja on näiden yksittäisten aiheiden käsittelyä, mutta loppupuolella kappaleiden kronologisuus alkaa käydä selväksi ja se auttaa lukijankin saamaa kuvaa. Hieman yllättävänä pidän sitä, että vapaudesta tai vapautumisesta ei puhuta juuri mitään. On selvää, että leiriläisen elämä muodostuu etupäässä nälästä ja hengissä pysymisestä, mutta on vaikea uskoa, etteikö vapaus kuitenkin olisi asia, joka pyörii kaikkien mielissä jatkuvasti. Voihan olla, että se on jotain, mistä ei vain puhuta, koska ei voida uskoa minkään niin suloisen ikinä enää osuvan omalle kohdalle tai pelätään sen tuovan huonoa onnea, mutta olisi senkin voinut minun mielestäni mainita.

Hengityskeinu jätti minulle ristiriitaisen tunteen. Kylmäksi se ei tietenkään jättänyt, kertoihan se juuri sellaisesta aiheesta joka minua kiehtoo. Olisin kuitenkin odottanut nobelistilta jotain enemmän. Voi olla, että kyseessä on jälleen se insinöörimäinen selkeyden kaipuu, joka puhuu. Ei tämän kirjan ole tarkoituskaan olla mikään historiallinen dokumentti, se täytyy pitää mielessä. Se kertoo yhden leiriläisen tuntemuksista, eikä vain dokumentoi hänen arkeaan. Olen tähän mennessä lukenut hyvin vähän Nobel-palkittujen kirjailijoiden tuotoksia, enkä tämän kirjan perusteella tunne tarvetta viipymättä paikata sitä puutetta. Ehkä joskus, mutta en oikopäätä.

Kirjan takaliepeessä kerrotaan Müllerin käsitelleen teoksissaan elämää Ceaucescun diktatuurissa ja kuvannut ihmisten kokemuksia silloin kun vapaus on rajoitettu äärimmilleen. Se kuulostaa aiheena myös kovin kiinnostavalta, ja on myös se osuus josta kirjailija on palkintonsa saanut.

6 kommenttia:

  1. Minä lainasin tämän tänään kirjastosta joten en lukenut arviotasi vielä kovin tarkkaan. Palaan tänne luettuani kirjan itse.

    VastaaPoista
  2. Olen tehnyt Müllerilta Sydäneläin, Ihminen on iso fasaani ja Matala maa. Täydellistä huippua!

    Müllerin kieli ei ehkä avaudu kaikille. Se on runoproosaa, joka laulaa niin kurjuudessa, pelastuksessa kuin kiimassa. Se sanoo sanoja, joita muut karttavat, se sanoo tekoja, joista muut häveten vaikenevat, mutta minusta esimerkiksi Matala maa on yksi maailman kolmesta parhaasta novellikokoelmasta.

    Olin tilanut tämän kirjan, mutta se oli jäänyt johonkin sählinkiin. Nyt en tiedä, ehdinkö enää...

    Jore, tätä kirjaa minä en lähettäisi insiinööriystävälleni, en mitään Mülleriä;-)

    VastaaPoista
  3. Romanian saksalaisvähemmistön sanoja ei varmaankaan kauhean moni kirjailija sano, joten siinä kohtaa olet varmasti oikeassa. Vaatii munaa asettua vallanpitäjiä vastaan, ja vielä enemmän sitä vaaditaan jos vallanpitäjä on diktaattori. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei kirjallisuuspalkintoja tule myöntää pelkästään kirjojen aiheiden perusteella, vaan niissä on oltava muitakin ansioita. Se, että joku kirjoittaa aiheesta josta muut eivät uskalla, ei tee kirjoittajasta automaattisesti kirjallista neroa. Ei se lapsikaan, joka huomautti keisarin olevan vailla vaatteita, ollut kirjailija, eikä olisi ollut sitä vaikka olisikin huudahduksen sijaan kirjoittanut lyhyen tekstin. Itseni toistamisen uhallakin sanon, että Müller on varmaankin palkintonsa ansainnut, mutta ei tämän kirjan ansioilla.

    Siinä olen samaa mieltä, että tämä kirja ei ole yleisesti insinöörejä varten :)

    VastaaPoista
  4. Hieno postaus :) Hyvä että joku toinenkin kyseenalaistaa :)

    Minusta Hengityskeinu oli jotenki raaka (siis ei-kypsä) ja epämääräinen. Myös minä koin ihmetystä totutellessani kasvi- ja jalkineluentoihin. Odotin itsekin tältä teokselta enemmän, mutta tämä olikin varsin hailakka suoritus. Ehkä palkinto tosiaan asettaa lukijalle korkeat odotukset, mutta samalla miuta ihmetyttää että millä perusteilla ne oikein näitä jakaa? Mutta ehkäpä joku toinen teos Müllerilta onkin vahvempi tai valmiimpi kokonaisuus, tämä ei tietääkseni ole se kaikista suosituinkaan (?).

    VastaaPoista
  5. Sain juuri - vihdoin - Hengityskeinun loppuun. Satuin olemaan sairaana, joten minulla oli aikaa lukea. En tiedä, pidinkö kirjasta, mutta vaikutuksen se teki. Hmmm... Siinä vaikutti ajan tappamisen ja ennen kaikkea nälän kuvaus. Nuo yllä mainitut yksittäiset tarinat aukenivat minulle, kun luin jälkisanoista, että kirja on muotoutunut tarinoista, joita - harvat ja uskotut - ovat ylipäätään suostuneet kokemuksistaan kertomaan. En tiedä, mutta välillä muistui mieleen Meren Manillaköysi. Ehkä täysin ei-sopiva rinnastus, mutta juuri yksittäisten anekdoottien absurdiudessa oli jotain yhtäläistä. Müllerin kanta on kuitenkin enemmän naisen: kaikesta kurjuudesta huolimatta kerronta säilytti pehmeytensä. Vai? Luin saksalaisen alkuperäisteoksen. Vaikka välillä teksti - tarkoituksella kaiketi, kuvatakseen vankileirin pitkästyttävää, kestävää, kurjaa, tappavaa ei-mitään sanoilla - tuntui jo junnaavalta, se porautui myös sisuksiin. Hyvä kirja? Raskas, mutta ei merkityksetön! Lukukokemus, jota en ehkä heti unohda.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Manillaköysivertaus on hauska! Nyt jälkikäteen voin todeta, ettei tämä kirja ole mitenkään erityisesti jäänyt mieleen.

      Poista