Blaine Harden: Leiri 14

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta 

Suomennos: Ruth Jakobson 

Gummerus 2012 (alkup. 2012) 

Sivuja: 192 

ISBN: 978-951-20-8794-5 

Shin Dong-hyuk syntyi pohjoiskorealaisella vankileirillä no. 14 vuonna 1982. Hänen vanhempansa olivat myös vankeja, ja avioliitto oli järjestetty leirillä palkintona. Leiri muodosti Shinille koko maailman: hän ei tiennyt edes muiden maiden olemassaolosta, saati että olisi tiennyt millaista niissä on. Kim-hallitsijoista kerrottujen urotöiden valossa on hieman erikoista, ettei hän tiennyt heistäkään mitään, eikä juuri muutenkaan leirin ulkopuolisesta maailmasta.

Leirillä syntyneitä lapsia kasvatettiin eri tavalla kuin ulkopuolelta tulleita, sillä heillä ei ollut mitään odotuksia minkään suhteen. Niinpä lapsista tehtiinkin ilmiantajia: heistä oli luonnollista kannella kavereidensa rötöksistä. Tunteettomuus oli muutenkin vertaansa vailla, sillä Shin ei muista senkään hetkauttaneen juuri ketään, kun opettaja hakkasi karttakepillä tytön henkihieveriin siitä syystä, että tämä oli varastanut jostain muutaman maissinjyvän.

Shinin omalla kohdalla tilanne huipentuu siihen, kun hän ilmiantaa oman äitinsä ja veljensä pakoyrityksen valmistelusta. Äiti on kuitenkin ollut Shinin lähin ihminen koko ikänsä, ja siksi onkin kuvaavaa, että hän on kirjaimellisesti valmis myymään vaikka äitinsä, vaikka palkinnoksi ei ole luvassa yhtään hopearahaa, saati sitten 30. Niin vain on opetettu tekemään.

Hopearahojen sijaan Shin joutuukin leirin sisällä olevaan vankilaan, jossa häntä kidutetaan. Äkkiseltään on vaikea keksiä enää alhaisempaa paikkaa, sillä vankila sijaitsi kaiken päälle vielä maan alla, ja selleissä oli valot päällä yötä päivää. Olla kidutettavana paikassa, jossa ei ole aikaa, ja josta vapautuminenkin tarkoittaisi joutumista vankileirille, jonka olemassaoloa maa ei edes tunnusta. Millä tavalla helvetti voisi olla pahempi?

Kertomus pakomatkasta on ihan kiinnostava, mutta kohtalaisen tylsä, koska kaikki tietävät jo, että se lopulta onnistui. Muutenkin sen kohdalla olisi kannattanut käyttää apuna romaanikirjailijaa, joka olisi osannut värittää kertomuksen jännittävämmäksi. Itse olisin kuitenkin mieluummin kuullut lisää leirin toiminnasta, sillä siitä ei muodostunut kunnollista yleiskuvaa.

Pohjois-Koreasta lukeminen on kerta toisensa jälkeen yhtä järkyttävää. On vaikea ymmärtää, miten maa voi pysyä pystyssä, mutta ilmeisesti se onkin keikkunut romahduksen partaalla jo useaan otteeseen. Pohjois-Korean asukkaita pidetään pimennossa muun maailman oloista ja tapahtumista, mutta muu maailma on (ainakin yleisellä tasolla) tietoinen siitä, mitä Pohjois-Koreassa tapahtuu. Siihen nähden on häpeällistä, että tilanteen annetaan jatkua. Ei minullakaan ole hyvää ehdotusta ratkaisuksi, mutta sen tiedän, ettei katseen kääntäminen pois ainakaan ole sellainen.

Tämä kirja ei ehkä anna hyvää kuvaa tavallisen pohjoiskorealaisen elämästä, mutta se antaa näytteen siitä, miten olemattomat ihmisoikeudet sadoillatuhansilla ihmisillä on jossain. Kaikki kauhistelevat saksalaisten keskitysleirejä, mutta nämä leirit ovat olemassa juuri tälläkin hetkellä.

Katso myös, mitä  Koira helvetistä, Tuulia, Susa ja Maija ovat kirjasta ajatelleet.

Pekka Manninen: Kiimakangas

Pekka Manninen: Kiimakangas 

Kansi: Kirsi Kujansuu 

WSOY 2010 

246 sivua 

ISBN: 978-951-0-35651-7 

Luin puolitoista vuotta sitten Mannisen toisen kirjan Peili, ja tykästyin siihen sen verran, että arvelin esikoiskirjan Kiimakangas olevan myös tutustumisen arvoinen, jos joskus eteen sattuu. Nyt sattui.

Eletään 1920-lukua, ja yhteiskunta on vahvasti leimautunut punaisiin ja valkoisiin. Lääketieteen opiskelija Johannes Smultter soti valkoisten puolella ja hänen veljensä Antti punaisten. Johannes nauttii elämästään: hän kirjoittelee runoja ja mainostekstejä, tekee rahaa pörssissä ja haaveilee poliittisista attentaateista. Etsivä Keskuspoliisi osoittaa myös kiinnostusta häntä kohtaan, mutta syynä ei ole Johannes itse vaan tämän eksä Gitta.

Kiimakankaan kylä astuu kuvaan Johanneksen ryhtyessä tutkimaan suomalaisten kallonmittoja Pohjanmaalla, tarkoituksena todistaa sikäläisten olevan ylvästä arjalaista sukujuurta eikä jotain alempaa. Kylään liittyy jotain erikoista, sillä siihen liitetään paikkakunnalla erikoinen tarina eikä sitä näytä edes löytyvän kartalta, vaikka kaikki sen sijainnin tietävätkin.

Jos edellä kuvattu ei kunnolla muodosta selkeää juonta, niin olen onnistunut kuvauksessani hyvin, sillä Kiimakankaan juoni on melko epäselvä. Anttiin tuntuu liittyvän jotain epämääräisen salaista, mikä lopulta selviääkin aivan viime sivuilla. Mitään dekkarimaista kirjassa ei silti ole, sillä Antin hahmoa kohtaan ei luoda pakottavaa tiedonjanoa, vaan pikemminkin hän vain häilyy melko epäselvänä.

Päähenkilö Johanneskaan ei herätä liiemmin sympatioita. Hän viettää mukavaa elämää tuntematta moraalista katumusta, vaikka sattuisikin rikkomaan erinäisiä sääntöjä vastaan. Hän haaveilee urasta Suomen johtavana frenologina, ja muutenkin kuvitelmat ovat samoilla linjoilla.

Johanneksen jonkinasteinen vastenmielisyys ei ole sattumaa, vaan hän antaa kasvot orjakapinan valkoiselle voittajalle, sille yleviä iskulauseta hokeneelle ylioppilaalle, joka on taistellut isänmaan ja oikeuden puolesta. Ja sitten kun hän on taistelunsa voittanut, niin mitä hänestä on tullut? Jotain puhdaspiirteisen ylevääkö, jonka puolesta kannatti uhrata ja uhrautua? Tuskin.

En tykästynyt tähän yhtä paljon kuin Peiliin, mikä osittain johtuu siitä, että luulin etukäteen kirjan olevan jotain muuta, kertovan voimakkaammin kahtiajakautuneesta yhteiskunnasta. Samaten pidän selkeydestä. Jos olisin lukenut tämän ensin, olisi Peili saattanut jäädä väliin kokonaan.

Jari Järvelä: Parempi maailma

Jari Järvelä: Parempi maailma 
Kansi: Markko Taina 

Tammi 2012 

Sivuja: 340 

ISBN: 978-951-31-6867-4 

Ministeri sanoo ajattelemattomuuksissaan puhelinhaastattelussa sanan "neekeri", ja hetken kuluttua hän ei enää olekaan ministeri. Kaikki kääntävät hänelle selkänsä, ja puhdistaakseen maineensa hän ryhtyy rasisminvastaiseen kampanjaan. Hänen rinnallaan kampanjassa seisoo irakilainen nuori äiti pienen tyttärensä kanssa. Tämän parivaljakon tie Suomeen on ollut kaikkea muuta kuin helppo, sillä työn ja turvapaikan sijaan he joutuivatkin ihmiskaupan uhreiksi linja-autosta tehtyy bordelliin parinkymmenen muun naisen kanssa.
Ministeri ja äiti ovat kirjan kaksi kertojaa, ja kolmas on vanhojen kirjeiden kautta ministerin isoäidin nuoruudenrakastettu, kuvanveistäjä, joka loi uraa Saksassa 20- ja 30-luvuilla.

Kolmikko muodostaa keskenään kiinnostavia kontrasteja. Ministeri tuomittiin julkisuudessa siitä, että hän lausui ääneen yhden sanan, kohdistamatta sitä edes kehenkään. Toisaalta ihmiskauppiaat saavat samaan aikaan rellestää kenenkään puuttumatta asiaan mitenkään, vaikka toiminta ilmiselvästi on lukuisten tahojen tiedossa - asiakkaitahan riittää ja viranomaisiakin täytyy välillä voidella. Kuvanveistäjä puolestaan toimi ylpeänä natsien puolella, kenties epähuomiossa tiedostamatta kokonaisuutta, mutta oikeastaan se sama epähuomioisuus koitui ministerinkin kohtaloksi.

Kansikuvassa on pino kirjoja sytytettynä tuleen. Kirjarovioita tosiaan esiintyy oikein monikossa, mutta nyt kiellettynä aiheena onkin rasismi. Kukin voi itse todeta, onko kirjojen tuhoaminen tällaisesta äärisyystä sen parempi kuin muistakaan äärisyistä. Ministerin puolueen puheenjohtaja ei ainakaan liikkeen seurauksista ollut mielissään, vaikka minua lukijana hänen kohtalonsa huvittikin.

Kirjailija haluaa kysyä, miksi joistain asioista ei saa puhua lainkaan. Haastattelussa hän mainitsi esimerkiksi sen, miten maahanmuuttoa on mahdotonta kritisoida hiukkaakaan leimautumatta välittömästi ääripersuksi. Vastakkain tuntuu olevan vain ääripäitä, eikä mitään sillä välillä. Toinen mieleentuleva esimerkki löytyy päihteistä: niitä voi käyttää ainoastaan väärin, juoden talot ja perinnöt ja piikittäen hassiksella itsensä kuoliaaksi asti, tai sitten olemalla absolutisti. Tällaisista aiheista on siksi mahdotonta käydä järkevää julkista keskustelua. Kun katse on keskitetty vahtimaan sitä, ettei jotain tiettyä kieltolakia vain päästä yhtään rikkomaan, pääsee toisaalla huomattavasti vakavampia asioita livahtamaan kokonaan huomaamatta, eikä se varmastikaan ole viime kädessä kenenkään mielestä tarkoituksellista.

Järvelän kirjassa on siis sanoma, ja sen lisäksi se toimii muutenkin hyvin. Herkkämielisiä lukijoita kuitenkin haluan varoittaa, sillä ihmiskauppaosuudet eivät ole kaunista luettavaa. Ikävä kyllä on helppo uskoa, että ne silti ovat totista totta jossain tälläkin hetkellä. Vahvaääninen kannanotto, mutta minä tykkäsin!