Jari Tervo: Matriarkka

Jari Tervo: Matriarkka
Otava 2016
Sivuja: 448

Matriarkka tuli minulle vähän yllätyksenä, sillä Tervon rovaniemiomalämäkertasarja tuntui jääneen kesken. Ei sillä, että olisin sille erityisesti jatkoa kaivannutkaan, eli päätös saattoi olla ihan hyvä.

Matriarkka kertoo melko sekavan tuntuisen tarinan inkeriläissuvusta, jonka edustajana toimii kirjan nimeenkin viittaava Aamu Karitsantytär. Heti ensimmäisenä tarjotaan hyvin tiivis, luettelomainen esitys kirjan henkilögalleriasta. Minulle ei ole moista tullut vastaan aiemmin, mutta tässä se on ilman muuta paikallaan, sillä henkilöitä on paljon, ja heistä putoaisi auttamatta kärryiltä jollei voisi luntata tästä listasta.

Silloin kun henkilöitä on paljon, he jäävät helposti melkoisen ohuiksi, eikä poikkeusta tapahdu tässäkään. Monista jää mieleen vain se yksittäinen juttu, minkä yhteydessä he olivat valokeilassa.

Kirjassa kerrotaan, sikäli kun lukija pysyy mukana Tervon kerrontatavassa, yleisemminkin inkeriläisten kohtalosta. Minun kylläkin täytyi erikseen googlata mitä eroa olikaan inkerikoilla ja inkerinsuomalaisilla, vatjalaisista puhumattakaan. Kenties minun olisi pitänyt tietää ne jo kouluopetuksen pohjalta, mutta joudun tunnustamaan lähtökohtani olleen niin hämärän, että hädin tuskin osasin sijoittaa Inkerinmaan kartalle - edes suunnilleen sinne päin.

Tervo vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta, sillä mm. jotkin takaumajaksot loppuvat noin vain, ilman että tekstin ulkoasusta olisi voinut päätellä yhtään mitään. En tiedä onko tämä e-kirjaversioni ongelma, mutta jos välissä olisi ollut edes yksi tyhjä rivi, niin olisi ollut vähän helpompaa. Luulen tosin, ettei Tervo ole edes pyrkinyt päästämään ketään helpolla.

Nyt kun kirjan julkaisusta on jo kulunut tovi, on hyvä mainita siitäkin, että Tervohan pääsi julkisuuteen tähän kirjaan liittyneellä möläytyksellään, että suomalaiset ovat autistinen kansa. Tuo on niin provosoivan typerästi sanottu, vaikka kaikki ymmärtävätkin mitä hän sillä tarkoittaa, että se lienee ihan laskelmoitua. En pidä tuonkaltaisesta laskelmoinnista, ja sen vuoksi on ihan mukavaa huomata, ettei siitä koitunut sen suurempaa mainosta itse kirjalle.

Tervo-fanina luin tämänkin oikein mielelläni, mutta ei tämä hänen parastaan ole. Jos tuon möläytyksen olisi jättänyt pois ja sen sijaan saanut julkisuuteen jotain inkeriläisiin liittyvää, olisi lopputulos ollut parempi. Nyt tähän jäi hukattu mahdollisuus.

George Orwell: Eläinten vallankumous

George Orwell: Eläinten vallankumous
Suomennos: Panu Pekkanen
WSOY 1969, alkup. 1945
Sivuja: 126

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti klassikko-osastoon. Tarina lienee useimmille tuttu, vaikkei kirjaa olisi luettukaan. Itse asiassa tämä satiirinen esitys niin yleisestä ilmiöstä, että tarina tosiaan on useimmille tuttu, vaikkei ikinä olisi mitään tähän kirjaan viittaavaa lukenutkaan (tai nähnyt elokuvaa).

Kartano-nimisen maatilan eläimet tekevät vanhan karjun oppien mukaisesti vallankumouksen. He julistautuvat vapaiksi ihmisistä ja laativat lyhyen listan sääntöjä ja periaatteita, joiden tulee olla aina voimassa. Niiden tarkoituksena on pitää kiinni vallankumouksen jälkeen saavutetusta tilanteesta ja ideologisista ihanteista, ja siinä valossa voi hyvin sanoa, että muutokset tapahtuisivat huonompaan suuntaan.

Aluksi eläimet tosiaan ovat tasavertaisia keskenään. Tilaa on kuitenkin pidettävä ja sen toimintaa organisoitava, jotta voitaisiin edetä nykytilanteesta johonkin, ja siat ottavat kernaasti vetovastuun itselleen. Hyvin pian kahden karjun - Stalinin ja Trotskin, anteeksi, siis Napoleonin ja Lumipallon - välillä alkaa valtataistelu, josta lopulta voittajana selviää vain toinen.

Vähän kerrassaan valta nousee sikojen ja eritoten Napoleonin päähän ja hän alkaa ottaa erivapauksia ja muokata niin sääntöjä kuin vallitsevaa totuuttakin omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Lopulta on saavuttu tilanteeseen, jossa alkuperäisestä ideologiasta ei ole jäljellä enää mitään, eikä ole helppo edes löytää eroa sikojen ja ihmisten johtamistavan väliltä.

Kyse on siis kuvauksesta, miten valta-asemalla on taipumusta turmella vallanpitäjät. Tässä tapauksessa sioilla on aivan vastaavanlainen kiistämätön ja horjuttamaton valta-asema kuin ihmisilläkin; ei ole mitään keinoa millä sitä voitaisiin horjuttaa, paitsi uusi vallankumous. Minusta erityisen tärkeää oli huomata se, että kun siat hallitsivat totuutta (eli tiedotusvälineitä), oli muiden eläinten todellakin mahdotonta kiistää tai kyseenalaistaa mitään, sillä niillä oli käytettävissään ainoastaan oma muistinsa, ja sekin ainoastaan pienellä osalla eläimiä. Sioilla sen sijaan oli ihan kirjoitettua ja virallista tekstiä. Kaikenlaiset yritykset rajoittaa vapaata tiedonvälitystä on pidettävä epärehellisenä vallankaappauspyrkimyksenä.

En ole niin hyvin selvillä historiasta, että osaisin sanoa miten tarkasti kirjasta löytyy yhteneväisyyksiä Neuvostoliiton vuoden 1917 jälkeisille tapahtumille, mutta tietääkseni sitä on ainakin käytetty kirjan esikuvana. Viime kädessä se ei edes ole kiinnostavaa, vaan kiinnostavaa on ainoastaan se, miten valtavan uskottavalta tarinan kehitys kuulostaakaan! Ehkä uskottavuus johtuu siitä, että tarina on tosi, ja ilmiö muutenkin on ihmisyyteen syvälle juurtunut. Valitettavasti.

Tämä on sen verran lyhyt kirja, että jos kuka ei sitä vielä ole lukenut, niin kipin kapin kirjastoon tai kirjakauppaan! Tämä kuuluu ihan kaikkien yleissivistykseen.

Jarkko Tontti: Lento

Jarkko Tontti: Lento
Otava 2013
Sivuja: 252

Pelottavan suuri asteroidi 433 Eros uhkaa osua Maahan. Tieto on ehdottoman salaista, ja se on tarkoitettu ainoastaan niiden avainhenkilöiden nähtäväksi, joita tarvitaan uhan torjumisessa. Yksi keskeisistä henkilöistä on Tiitus Toiviainen, 57-vuotias professori, jonka erityisosaamiseen kuuluu juuri tuo nimenomainen asteroidi sekä hänen vaimonsa mukaan nimetty Aurora-torjuntamenetelmä.

Äkkiseltään kuvaus kuulostaa siltä, että johan tuo leffa on nähty ennenkin, tai jos uhkaa ei voida torjua, niin ainakin maailmanlopusta on ehditty lukea. Mutta tässäpä ei olekaan pääosassa sankarillinen maailman pelastus tai filosofinen pohdinta siitä, mitä seuraa jos ihmiset tietävät ennalta kuolinhetkensä, vaan ihan vain keski-ikäisen tiedemiehen pohdinta siitä, mikä juuri hänelle on juuri sillä hetkellä tärkeää.

Tiitus suhtautuu kyllä maailman pelastamiseen vakavasti, mutta tässä hetkessä eläen on tärkeämpää kysymys siitä, voisiko tänään olla kolmen naisen päivä. Tiitus on alfauros, ja mielestään onnellisesti naimisissa. Syrjähypyt eivät ole keneltäkään pois, sillä niin isosta miehestä riittää helposti useammallekin naiselle. 11-vuotias poika Vesakin käy välillä mielessä, mutta vaikuttaa viime kädessä sivuseikalta, vaikka Tiitus yrittääkin itselleen muuta uskotella.

Ihmiskuntaa uhkaa tuho, mutta onko sillä väliä, jos vaimo tai rakastajatar jättää Tiituksen? Maailma voi loppua, mutta kukaan nainen ei voi jättää Tiitusta. Tiitus on se, joka jättää, eikä nainen.

Asteroidin nimi ei ole sattumaa, ja on selvää, että on vedettävissä vertauskuvallisia yhteyksiä Tiituksen oman elämän, rakkauselämän, hänen tieteellisen uransa, ihmiskunnan ja asteroidin välillä. Siitä en ole lainkaan varma ovatko ne tarpeellisia, sillä ei tuo kuvio nyt niin mutkikkaalta kuulosta muutenkaan. Ilkeämielisesti voisi tiivistää, että Tiitus on 57-vuotias teini, joka uskoo omaan ylivertaisuuteensa rakastajana ja pyrkii toteuttamaan itseään sillä saralla mistään piittaamatta.

Lento on kuvaus itsekkäästä ja itsekeskeisestä miehestä. Vaikkei hän juuri herätä tarvetta tuntea sympatiaa, niin kateutta nyt kuitenkin. Menestynyt paskiainen!