Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto
Suomennos: Pirkko Vesterinen
Atena 2016, alkup. 2014
Sivuja: 333

Maapallon historiassa on ollut ainakin viisi massiivista sukupuuttoaaltoa, joiden aikana merkittävä osa eliölajeista on kuollut sukupuuttoon lyhyen ajan kuluessa. Tunnetuin niistä on se sama, jonka jäljiltä hirmuliskot katosivat ja jättivät jälkeensä nisäkkäille tilaisuuden päästä "valtaan".

Kirjan nimi viittaa parhaillaan meneillä olevaan sukupuuttojen aaltoon, joka on yksinomaan ihmisen aikaansaannosta. Äkkiseltään voisi vetää mielessään yhtäläisyysmerkit ilmaston lämpenemisen ja sukupuuttojen välille, mutta kyse ei ole siitä - pelkästään. Toki lämpenemiselläkin on vaikutuksensa, mutta onhan ilmasto muuttunut aiemminkin. Kyse onkin muutoksen nopeudesta. Ilmasto lämpenee niin nopeasti, ettei evoluutio ehdi pysyä perässä. Lajeille ei jää aikaa sopeutua muutokseen, kun se tapahtuu vain muutaman sukupolven aikana.

Tuo sama muutoksen nopeus liittyy muuhunkin ihmisen toimintaan. Esimerkiksi ympäristön muokkaaminen tapahtuu valtavan nopeasti. Ihminen kykenee liikkumaan nopeasti ja tehokkaasti sellaisten paikkojen välillä, jotka aiemmin ovat olleet käytännössä kokonaan eristyksissä toisistaan, erityisesti kasvien ja maaeläinten osalta. Ihminen on niin tehokas metsästäjä, että sai jo esihistoriallisella ajalla tapettua isoja nisäkäslajeja sukupuuttoon. Isolla möhkälemäisellä eläimellä, jolla ei ollut luonnollisia vihollisia ja joka lisääntyi hitaanpuoleisesti ei ollut mahdollisuuksia sopeutua yhtäkkiä ilmaantuneeseen viholliseen, joka tappoi luultavasti muutenkin kuin vain henkensä pitimiksi.

Atenan sivuilla mainitaan, että kirja voitti parhaan tietokirjan Pulitzer-palkinnon ja nousi New York Timesin bestseller-listalle ja vuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon. Noihin meriitteihin nähden kirja on minusta yllättävän tylsä. Tietokirjan sijaan mieleen tulee oikein pitkä lehtijuttu. Koko maapallon historiaan verrattuna muutoksen nopeus on huimaava, mutta ongelmana on se, että yksittäisen ihmisen elinikään verrattuna se on kuitenkin niin hidas, ettei tapahtumia voi kuvailla dramaattisiksi tai tavallaan mitään ei tapahdu juuri silloin kun tuijotamme jotain. Toki selviä muutoksia on havaittavissa jopa vuosittain, mutta siltikään kyse ei ole toimintajännäristä.

Merkillepantavaa on myös se, että kirjoittaja ei varsinaisesti ole osoittamassa ketään syyttävällä sormella - ja miten voisikaan, kun kyse ei viime kädessä ole edes ihmisten elintavoista vaan siitä, että ihmisiä ylipäätään on täällä niin paljon ja kaikki myös yrittävät pysytellä hengissä. Aivan varmasti ihmiskunta voisi toimia paljon ystävällisemmin muita lajeja kohtaan, mutta ilman linkolamaista ihmiskunnan joukkoharvennusta ja teknisen edistyksen hylkäämistä on väistämättä edessä se, että toiset lajit saavat luvan tehdä ihmiselle tilaa.

Lopussa todetaan, että on hyvinkin mahdollista, että ympäristöään muokkaamalla ihminen lopulta tekee siitä itselleenkin elinkelvottoman. Se kuulostaa ihan järkeenkäyvältä, mutta valitettavasti se oletettavasti havaitaan kunnolla vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Sitten, kun hoksataan, ettei kaikkea voikaan mitata vain rahalla eikä isollakaan rahalla saa ostettua kadonnutta lajia enää takaisin. Ainakaan vielä.

Ilkka Remes: Pimeän pyöveli

Ilkka Remes: Pimeän pyöveli
WSOY 2005
Sivuja: 261

Jäätyvä helvetti oli niin hyvä, että tulin ostaneeksi tämän kirjan kirpparilta katsomatta sen enempää kuin että hinta oli yksi euro. Hieman tarkempi olisi pitänyt olla, sillä ryhtyessäni lukemaan huomasin, että kyseessä onkin nuortenkirja. No, avoimin mielin silti lukemaan.

Joskus aiemmin pohdin, mikä tekee kirjasta nuortenkirjan. Sain vastaukseksi, että päähenkilön tulee olla nuori ja tarjota siten lukijalle samaistumiskohteen. Se kriteeri näytti täyttyvän, mutta ikäväkseni sain huomata, että myös juoni oli tällä kertaa mennyt hieman lastenkirjamaiseen suuntaan. En voi pitää sitä suorastaan epäuskottavana, mutta yhteensattumien varassa kuljetaan vahvasti.

Kirja alkaa sillä, että päähenkilö, 14-vuotias Aaro Korpi, on saanut kaverinsa kanssa aloitettua toimivan ketjukirjeen. Yhteensattuman seurauksena he joutuvat tai pääsevät - miten vain - suuren huumesalakuljetuksen jäljille, joskaan eivät edes tiedä mitä ovat jäljittämässä. Omasta mielestäni kiinnostavamman ketjukirjekuvion funktioksi jää vain tarjota pojille käyttörahaa ja tarttumakohta yhteensattumalle. Remes on siis hylännyt yhden kiinnostavan kuvion vähin äänin ja jättänyt sen pelkäksi sivuhuomautukseksi, vaikka lukijaa kiinnostaisikin. Sama ilmiö tuli vastaan Jäätyvässä helvetissä, ja alan pahoin pelätä, etteivät nämä ole ainoita kertoja, vaan kirjailijan tapa.

Omalta osaltani lukukokemus jäi vähän laimeaksi, mutta se johtunee vahvasti siitä, etten ole kirjan kohdeyleisöä. Jos tämä olisi muokattu minulle mieleiseksi, ei se luultavasti olisi enää ollut nuortenkirja, joten sikäli minulla ei oikein ole varaa valittaa.

Tulen antamaan Remekselle vielä mahdollisuuden, mutta nuortenkirjojen suhteen tulen olemaan valikoivampi, myös muiden kirjailijoiden osalta.

Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit

Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit
WSOY 1989
Sivuja: 125

Väliaikaisen yhteydessä arvelin palaavani vielä Liksomin novellien pariin, ja se hetki koitti nyt. Tyhjän tien paratiisit on julkaistu yli 20 vuotta Väliaikaista aiemmin, mutta mielikuvani mukaan tyyli on varsin samankaltainen - onneksi.

Liksomin novellit esittelevät elämän karheaa puolta. Tämänkin kokoelman tekstit ovat vain sivun-parin mittaisia, joten esiteltäviä ehtii tulla koko joukko, vaikka kirjan sivumäärä onkin vaatimaton. Rikollisia joukkoon mahtuu useita, mutta suhtautumistavat tekosiin vaihtelevat suuresti. Yksi pitää rikollista elämäntapaansa itsestäänselvyytenä, toinen haluaa istua saamansa tuomion täysimääräisenä viimeistä minuuttia myöten, ja kolmas suhtautuu aviomiehensä tappamiseen arkisen käytännöllisesti.

Osa tarinoista on tässäkin kirjoitettu meänkielellä, ja se sopii kuvaan oikein hyvin. En yleensä oikein syty murteella kirjoitetuista teksteistä, mutta tässä se toimii, eikä ala ärsyttää missään vaiheessa.

Tarinat on jaettu kolmen yläotsikon alle: kotimaat, ulkomaat sekä talous ja urheilu. Viimeinen näistä oli kummallinen, sillä en ikipäivänä olisi osannut itse keksiä sitä tekstien perusteella. Ulkomaat liittyvät kovin vahvasti kalasatamiin, munkkeihin, kirkkoihin ja luostareihin. En tunne Liksomin tuotantoa tarpeeksi, mutta tekisi mieli arvata, että hän on joskus saattanut kirjoittaa näistä kokonaisen kirjankin, siksi paljon hän tuntuu mieltyneen miljööseen.

Kaiken kaikkiaan pidin tästäkin kokoelmasta kovasti. Kaikkia lukijoita tällainen ei varmasti miellytä, mutta minuun upposi ihan täysillä. Oikeastaan ainoaksi viaksi jäikin se, että kokoelma oli liian lyhyt.