keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuoden 2014 top 10

Vuodenvaihde. On siis aika muistella kulunutta vuotta ja kirjata muistiin kärkikymmenikkö. Valittuja kirjoja yhdistää siis vain se, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2014 aikana. Kirjojen julkaisuajankohdalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Kyse ei myöskään ole objektiivisesta hyvyydestä, vaan mielikuvastani lukukokemuksen hyvyydestä. Mieleenpainuvuus lasketaan tässä yhteydessä myös eduksi, sillä se on väistämättä vaikuttanut siihen, miten hyvin lukukokemus on jäänyt muistiin ja on edes arvioitavissa.

Näköjään vuosi oli hyvä, sillä luin vähemmän kuin muutamana aiempana vuotena, mutta silti mieleen jäi monta kirjaa, jotka olisin halunnut mainita top-listalla, mutta kymmenen joukossa ei vain ollut tilaa. Voisihan se määrä toki olla muutakin kuin kymmenen, kenties harkitsen sitä sitten seuraavalla kerralla. 

Varsinaista paremmuusjärjestystä en ole laatinut, mutta kolme ensimmäistä ovat yli muiden.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti. Enqvist on ollut mukana jokaisella top-listallani, mutta ensimmäistä kertaa aivan kärkipaikalla. Kirja onnistui lunastamaan kaikki siihen lataamani odotukset, joita oli kertynyt varsin paljon. Katsaus tuoreeseen tietoon kosmologian saralta. Hurjan vaikeita asioita ymmärrettävästi selitettynä.
Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. Vahva kirja siitä, miten ruokamme on elänyt elämänsä. Itseoikeutetusti listan kärkipäässä. Tämä pitäisi lukea joka vuosi uudestaan, ihan muistutuksen vuoksi.
Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia. Pidän näitä kolmea kirjaa yhteensä yhtenä teoksena. Koukuttavuudessaan vertaansa vailla. Jos kaikki kirjat tempaisisivat mukaansa yhtä tiukasti, olisivat muut harrastukset tarpeettomia.
Heikki Aittokoski: Narrien laiva. Toinen vahva kirja, joka kertoo muutaman asian, jotka maailmassa ovat menneet pieleen. Muistuttaa hyvin ns. ensimmäisen maailman ongelmista.

Tommi Liimatta: Rautanaula. Liimattaa parhaimmillaan! Tommi hoi, tässä lukijan toive: jätä Jeppis yksittäiseksi kokeiluksi ja jatka Rautanaulan osoittamalla tiellä. 
Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kertoo AIDSin saapumisesta suomeen. Jäi mieleeni erityisen hyvin onnistuneena tietokirjana.
Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet. Nylén on niitä kirjoittajia, jotka osaavat kirjoittaa kiinnostavasti sellaisistakin aiheista, joita lukija ei tunne eikä ole edes kiinnostunut. 
Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein. Tarina siitä, miten kaikki haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja.
Rosa Liksom: Väliaikainen. Aivan loistavaa lyhytproosaa elämän rosoiselta puolelta.
Turo Kuningas: Työkalupakki. Esseitä, tai mieluummin lyhytproosaa tämäkin. Hetken mielijohdelöytö kirjastosta. Kuningas on nimensä veroinen luonnehtiessaan asioita.

Erik Axl Sund: Varjojen huone

Erik Axl Sund: Varjojen huone
Suomennos: Kari Koski
Otava 2014
Sivuja: 364

Tämä kirja on Varistyttö-trilogian viimeinen osa. Aiemmat osat olivat Varistyttö ja Unissakulkija. Tämä trilogia on niin tiivis kokonaisuus, että kehotan ensin lukemaan aiemmat arvioni. Itse asiassa kokonaisuus on niin tiivis, että Unissakulkijan kohdalla minusta alkoi jo tuntua, ettei kyse ole lainkaan kolmesta erillisestä teoksesta, vaan yhdestä, joka vain myydään kolmeen osaan levitettynä. Viimeinen osa vain vahvistaa tuota tunnetta, sillä minun mielestäni kumpaakaan jälkimmäisistä osista ei ole mielekästä lukea ilman edeltävää tai edeltäviä. Liian paljon ihmisistä ja tapahtumista jäisi hämärän peittoon.

Itse luin ensimmäisen osan helmikuussa, toisen heinäkuussa ja viimeisen nyt joulukuussa. Hieman tiiviimpi tahti olisi ollut paikallaan, sillä nyt olin jo ehtinyt pikkuisen unohtaa joitain ihmisiä ja seikkoja, jotka kylläkin palautuivat osittain mieleen, mutta parempi lopputulos olisi tullut, jos ei olisi tarvinnut muistella lainkaan. Aivan kuin olisi avannut kesken jääneen kirjan ja jatkanut sitä muutaman kuukauden tauon jälkeen...

Jo Varistytön kohdalla mainitsin, että näissä kirjoissa juoni on kaikki kaikessa, ja sen vuoksi en ryhdy sitä pilaamaan. Teksti on rankkaa, sillä lasten hyväksikäyttö pysyy mukana alusta loppuun. Eihän se tietenkään yksinään tarpeeksi raflaavaa ole, vaan keitosta on höystetty myös muulla väkivallalla. Nähdäkseni taso säilyy kaikissa osissa samankaltaisena, joten ensimmäisen osan luettuaan ei enää tarvi kauhistella, mitä kaikkea onkaan vielä luvassa.

Minun mieleeni nämä jäävät pitkälti koukuttavuutensa ansiosta. "Vielä yksi luku" on itsestäänselvyys, mutta sen lisäksi nämä vetivät lukemaan muutenkin: harvoin on tullut muutettua arkisia suunnitelmiaan, jotta pääsisi lukemaan tavanomaista aiemmin tai pidempään, mutta näiden kohdalla se tapahtui useamminkin kuin kerran. Siinähän sitä onkin suositusta kerrakseen!

Sen enempää asiasta tietämättä oletan, että jonkinlaista jatkoa on vielä luvassa. Poliisien osalta tarina ei minusta saapunut juuri minkäänlaiseen päätepisteeseen, mikä voisi luontevasti tarkoittaa sitä, että he ovat jo seuraavaa rykäisyä varten valmiina. En voi kieltää, ettenkö olisi kovin kiinnostunut lukemaan tältä kirjailijakaksikolta lisääkin.

maanantai 29. joulukuuta 2014

Antti Holma: Järjestäjä

Antti Holma: Järjestäjä
Otava 2014
Sivuja: 380

Tässä on jälleen kirja, joka löytyi postin tuomana pinostani. Ennalta kiinnostavin osuus tässä esikoisromaanissa oli epäilemättä kirjailija, joka kuuluu Putouksen uuteen näyttelijäkaartiin: Kissi Vähä-Hiilari lieneekin tunnetumpi nimi kuin Antti Holma.

Kirjan päähenkilö Tarmo on noin kolmekymppinen kirjastonhoitaja. Hän kypsyy työkavereihinsa ja etenkin esimieheensä ja irtisanoutuu näyttävästi. Suomalainen teatteri hakee välittömästä alkavaan työsuhteeseen järjestäjää, eikä kirjan nimen tietäen ole vaikeaa arvata, että siitähän Tarmon uusi ura urkeneekin. Uran vaihtoon vaikuttaa merkittävästi Tarmon palava ihastus näyttelijä-Danieliin, jonka lähelle uudessa työssä luontevasti pääsee. Ohessa Tarmo yrittää myös kasvaa miehenä - tai mieheksi - miten vain, ja salilla miehistä tehdään ainakin isompia, jos ei muuten.

Tarmon toiminnan kautta lukijalle valaistaan jonkin verran teatterin arkea, joskaan ei ole lainkaan selvää, miten edustava kuvaus on kyseessä. Sen sijaan se on selvää, ettei tätä kirjaa ole kirjoitettu teatterimaailman esittelyä silmällä pitäen. Myös se on selvää, ettei tätä kirjaa pysty yhdellä lauseella luonnehtimaan, jos haluaa pysytellä totuudessa. Elementtejä löytyy useita, eikä olisi oikein mainita niistä vain yhtä tai kahta, sillä mitään ei käsitellä erityisen perinpohjaisesti, eikä toisaalta mikään aihe myöskään sivumäärältään muserra muita alleen.

En osaa verrata tätä mihinkään, verrokkeja ei nouse mieleen. Joko Holma on siis saanut vaikutteensa jostain minun lukemistooni kuulumattomasta tai on luonut jotain aivan omaa. Haluaisin veikata, että ainakin tavoitteena on ollut jälkimmäinen.

Siinä Holma on ainakin onnistunut, että minua kiinnosti loppuun asti nähdä, mitä Tarmolle tuleekaan tapahtumaan, tai millä tavalla kirja ylipäätään saapuu luontevaan päätökseen. Samoin se on kiinnostavaa, mitä kirjailija mahtaa tehdä tällaisen esikoisen jälkeen. Veikkaan Putouksen tuoneen riittävästi nostetta, että toiselle kirjalle riittää hyvinkin tilausta, jos kirjoittaminen vain Holmaa kiinnostaa.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Jens Lapidus: VIP-huone

Jens Lapidus: VIP-huone
Suomennos: Jaana Nikula
Like 2014
Sivuja: 407

VIP-huone aloitti Jens Lapiduksen uuden sarjan. Aiemmasta Stockholm Noir -trilogiasta olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa, joista jälkimmäisestä en kauheasti syttynyt. Ainakin äiti yritti -novellikokoelma sen sijaan oli pirteä tuttavuus, ja sen muiston pohjalta oli hyvä tarttua tähän.

Rikkaan perheen aikuinen, finanssialalla työskentelevä poika Philip Schale on kidnapattu. Poliisin toiminta ei ole vastaavissa sieppaustapauksissa ollut riittävän vakuuttavaa, ja siksi tapausta ryhdytään selvittämään yksityisin keinoin. Philipin isä tuntee huippujuristi Magnus Hasselin, joka ottaa asian hoitaakseen. Hän patistaa alaisensa Emelie Janssonin - kirjan päähenkilön - toimeen. Avuksi Emelie saa toisen päähenkilön, juuri vankilasta vapautuneen, kahdeksan vuoden tuomion tuomion istuneen Najdan "Teddy" Maksumicin. Mikäs siinä, mutta Hasselin toimisto on kylläkin erikoistunut liikejuridiikkaan ja se on Emelienkin laji, joten pikkuisen oudolta tuo valinta tuntuu, etenkin kun muistetaan, että Schalen perheellä ei ole pikkurahasta puutetta.

Niin tai näin, ainakin Teddy on päähenkilönä varsin kiinnostava. Hänellä on synkkä menneisyytensä, josta yrittää visusti pysytellä erossa. Emelie ei ole yhtä kiehtova, mutta arvatenkin hänestä tulee löytymään jatkossa uusia puolia.

Kirjan nimi viittaa niihin ihmisiin, jotka eivät kaupungin kuumimmassa yökerhossakaan voi alentua bailaamaan muiden joukossa, vaan joita varten täytyy olla erillinen VIP-huone. Tämä erityisyys ei millään muotoa rajoitu vain yöelämään, vaan kaikkeen muuhunkin. He ovat niitä ihmisiä, jotka kokevat olevansa liian tärkeitä ja arvokkaita, jotta heidän tarvitsisi myöskään alistua muiden sääntöihin. Sen myötä kirjan teemanakin on moraali, millaisia asioita nämä vip-henkilöt voivat pitää itselleen oikeutettuina ja millaisiin keinoihin voi turvautua sieppausta selvittäessään.

Kerronta etenee noiden kolmen - Philipin, Emelien ja Teddyn - vaiheita kuvaten, ja mukana on myös aivan erillinen takaumalanka, joka tietysti liittyy läheisesti kokonaiskuvaan. On mainittava, että Lapidus ei enää ole käyttänyt Stockholm Noir -sarjassa ollutta kaksoispistetyyliään, mikä olisikin ollut jo ärsyttävää. Kaksoispisteet: niitä ei enää ole luvassa.

Tämä on sikäli selkeä aloitus sarjalle, että päähenkilöt on vasta johdatettu kuvaan ja lukijan mielenkiinto herätetty. Tarina toimii hyvin itsessäänkin, ja juoni on sopivan yllätyksellinen. Odotan jatkoa mielenkiinnolla!

tiistai 2. joulukuuta 2014

Terhi Nikulainen: Kuoleman kudelma

Terhi Nikulainen: Kuoleman kudelma
Myllylahti 2014
Sivuja: 187

17-vuotiaalla Saaraliisalla on kaksi äitiä. On uskovainen adoptioäiti Vappu, ja sitten on se oikea äiti, josta Saaraliisa ei kuitenkaan tiedä mitään. Kuinka ollakaan, oikea äiti Susanna ilmoittaa yllättäen itsestään, ja Saaraliisa alkaa tavata tätä niin usein kuin suinkin kykenee, mutta Vapulta salaa. Tapahtuu yhtä ja toista, ja ennen pitkää nainen lojuu lattialla kuolleena. Sen tosin saamme tietää jo avauskohtauksessa - emme vain sitä, kuka hän on.

Takakannessa mainitaan, että "Kuoleman kudelma on psykologinen jännitysromaani, joka keskittyy rikoksen syihin ja seurauksiin, syyllisyyteen ja armoon." Itse en olisi luonnehtinut aivan noin, mutten kyllä pysty äkkiseltään sanomaan, miten sitten. Omalta osaltani ongelmana oli pitkälti tapahtumien irrallisuus. Asioita tapahtuu ja kohtaukset seuraavat toisiaan, mutta ne eivät tunnu liittyvän sujuvasti toisiinsa. Tämä seikka vaikuttaa vahvasti tunnelmaan, jota ei pääse syntymään kunnolla lainkaan. Jopa draaman huippukohdassakin huomion varastaa pohdinta siitä, onko yksityiskohta uhrin asennosta ja luodin lentoradasta uskottava vai ei.

Minulle jäi vahvasti sellainen tunne, että tämä kirja olisi hyötynyt yhteistyöstä kustannustoimittajan kanssa. Esim. Saaraliisan nimen osalta sinkoillaan edestakaisiin virallisen Saaraliisan ja Susanna-äidin käyttämän Janisin välillä. Jää vaikutelma, ettei tyttö itsekään tiedä, miksi itseään kutsuisi, mutta nimen vaihtelu on kuitenkin ainoa seikka, joka viittaa identiteetin häilyvyyteen. Toisessa kohdassa puolestaan Susannen mies Janne kaivelee raitiovaunussa viimeisiä kolikoita taskuistaan ajatellen, ettei hän enää uskalla matkustaa pummilla. Hetikohta tämän jälkeen hän kuitenkin kävelee autotalliin ja ajaa ulos omalla autollaan. Autossa näyttää riittävän polttoainetta, eikä ruokaostoksiakaan varten tarvitse pyytää muilta rahaa. Häh? Nämä ovat yksityiskohtia, mutta sellaisia yksityiskohtia, jotka pitäisi kustannustoimittaa pois.

Koska kerronta ei onnistu luomaan tunnelmaa tai jännitystä, on kirja juonensa varassa. Juoni on kyllä kerrontaa vahvempi, muttei jaksa kannatella koko tarinaa, ehkä osin juuri sen jännityksen puutteen vuoksi. Kirjan varsinainen teemakin, eli yllä mainittu rikoksen syyt ja seuraukset, jää melko epämääräiseksi, vaikka lopussa sille uhrataankin monta sivua. Tältäkin osin olisi ollut hiomisen varaa. Tällaisenaan kirja jää minusta pikkuisen torsoksi.

Rikoskirjallisuutta julkaistaan niin paljon, että kilpailussa pärjätäkseen täytyy lopputuloksen olla hiottu. Piirikunnallista sarjaa ei ole, vaan kaikki ovat samalla viivalla. Tässä kisassa ei oikopolkuja pitkin ole asiaa palkintosijoille.