Pekka Railo: Valkoisten vankina
Toimittanut Pekka Tuomikoski
Minerva 2011, 474 sivua.
Minä kiinnostun aina kuullessani, että jotain kirjaa ei ole uskallettu julkaista. Valkoisten vankina kirjoitettiin jo 50-luvun lopulla, mutta silloin Tammi kieltäytyi julkaisemasta sitä vedoten taloudelliseen riskiin. Raha ei selvästikään ollut todellinen syy, vaan sitä lukija joutuu itse etsimään kirjan sivuilta, eikä se kyllä vaikeaa olekaan. Tavallaan on mielenkiintoista ajatella, että oliko todella tarpeellista odotella vielä 50 vuotta, ennen kuin aiheen saattoi kaivaa esiin? Ainakin kaikki asianomaiset ovat jo manan mailla.
Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisenä on toimittajan laatima johdanto, jossa hän valottaa niin kirjoittajan kuin tapahtumienkin taustaa. Se on kieltämättä tarpeen, jolleivät vuosien 1917-18 tapahtumat ole kirkkaina mielessä. Toisen osan muodostavat Railon muistelmat ja viimeisenä tulee joukko liitteitä, joissa on mm. alkuperäiseen käsikirjoitukseen kuuluneita osia, jotka toimittaja on katsonut parhaaksi sijoittaa muistelmaosuudesta erilleen. Vankileirien tapahtumia ja oloja käsitellään monessa kohtaa, mutta itse muistelmissa ne kattavat vain hieman reilun sadan sivun mittaisen osan.
Tammisaaren vankileiristä kerrottu osuus on todella karua luettavaa. Holokaustista ja keskitysleireistä on kirjoitettu kuvauksia hyllymetreittäin, mutta suomalaisten ei tarvitsisi mennä niin kauas etsiessään lähes samantasoista tarinaa. Merkillepantavaa on se, että tässä oli kyseessä vankileiri, jolta lähtökohtaisesti tulisi kaikkien päästä pois hengissä. Silti pelkästään heinäkuun 1918 aikana yli 10% kaikkien vankileirien vangeista kuoli. Niin, nytkin on heinäkuu. Katsopa tuossa oikealla olevaa kävijälaskuria. Jos sen viimeinen numero on 0, kuulut niiden epäonnisten joukkoon jotka kuolivat tässä kuussa, todennäköisesti nälkään. Ykkösellä ja kakkosellakaan et ole turvassa, sillä jos Tammisaareen jouduit, kuolit kesällä 1918 niilläkin ja vieläpä suuri osa kolmosistakin!
Kiinnostavaa luettavaa oli katsaus, jonka Railo loi sanomalehtien kirjoituksiin orjakapinan päättymisen jälkeen. Riippuen lehden tunnustamasta väristä ovat kirjoitukset olleet täysin todellisuuspakoisia, ja kiihkomielisimmät valkoiset mielipidekirjoitukset ovat suorastaan pöyristyttävää luettavaa. Niiden laatijoille olisi varmasti löytynyt asianmukaista työtä saksanmaalta parikymmentä vuotta myöhemmin. Vankileirien tilanteeseen puututtiin kunnolla vasta sen jälkeen, kun ulkomainen lehdistö siihen oli pakottanut. Siihen saakka hallituskin senaattori Thesleffin johdolla antoi vain törkeästi vääristeltyjä tietoja.
Minuun tämä kirja osui ja upposi. Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki olisi vuonna 1959 olleet tyytyväisiä nähdessään tällaisen kirjan julkaistun. 40 vuotta on vielä melko lyhyt aika, ja silloin suuri joukko asianosaisia on vielä ollut hengissä ja hyvissä voimissa. Minusta historiankirjoituksella on arvoa ainoastaan silloin, kun se tapahtuu todenmukaisesti. Vankileirit ovat osa Suomen historiaa, vaikka ovatkin sen synkimmästä päästä. Mikäli haluat joulukuun alkupuolella tapittaa telkkarista juhlahumua ja keskittyä ihastelemaan iltapukuja sekä kuulemaan, mitä itsenäisyys julkkiksille merkitsee, niin jätä tämä kirja väliin. Minulle niistä juhlista tulee tällä haavaa mieleen etupäässä itsenäisyyden ensimmäinen vuosi, eikä siitä ihmisenä voi oikein ylpeyttä tuntea.
